Näin minulla todettiin -77 vuonna.
Olin ulkona leikkimässä talvella.
Kotiin saapuessani istuin muiden kanssa ruokapöytään ja hetken kuluttua olin tajuttomana.
Kun heräsin 20 min. kuluttua ensimmäiset sanani: törmäsin autoon, liukuessa mäkeä.. johon ei siis ykskaks edes saisi autoa tuoda, se siitä.
Totuutta kukaan ei tiedä,vai oliko se alitajuinen ajatus ambulanssista tms. no turhat jossittelut sikseen..
Ystävät taas sanoivat että laskin pahvilaatikon palalla hyppyristä aikamoisen vaarallisen näköisesti..myöhemmin.
Itse en tule koskaan muistamaan mikä totuus.
No minut tutkittiin ja sanottiin, että olisi poikkeava löydös, joten lääkitys päälle.
Kävin säännöllisesti yksityisellä ns. kääntymässä eli kertomaan mitään ei ole tullut, mikä olisi epänormasalia.
Pitivät lääkkeen suhteellisen kauan, maksakin kärsi.
Vasta 30v. se otettiin omasta pyynnöstä pois!
Koska näiden monien vuosien aika ei ollut tullut yhtään mitään minulle, peitsi se 20 min. tajuttomuus onnettomuudesta.
Sain lahjaksi paniikkihäiriön, mikä lie olisi oikea termi todellisuudessa tähän.
Mutta ydin: olenko "katkera" : kyllä.
Syy: ykskax elämäni muuttui täysin.
Mainitsinkin lapsellisesti jollekkin lääkärille, että olo kuin olisi lopettanut huumeiden käytön joista luonnollisesti tulee paniikkihäiriöitä.
Eli hei ihmeessä joilla nuoria lapsia olkaa tarkkoja lääkkeiden tarpeellisuudesta.. en halua kenenkään lapsen kokevan samaa.
Toki ymmärrän että monen ihmisen asiat sairaudellisesti huonommat ja ei "katkeria" , arvostan sitä, siinäkin kai ydin että on kunnon diagnoosi ja oikea lääkitys..heille voimia jaksamiseen.
Eli nyt syön paniikkilääkettä, lievää eli seromexia joka aika rinnakkainen seroxatin kanssa vain lievempi koostumus.
Eli kova hinta, jos todellakin kysymys väärästä diagnoosista, todellakin.
Aina lopuksi tapana sanoa toivottavasti ei koskaan puhkea epilepsia, jota ei todennäköisesti koskaan ollut olemassa, sekin vaara vääräsrtä lääkityksestä.
Jokaisella ihmisellä on jokin poikkeava "löydös" = ihan normaalia, näin itse tullut siihen johtopäätökseen monien vuosien jälkeen.
Ja häpeän, että minulla paniikkihäiriö...
Mutta tavallaan, jos en olisi kokenut tätä kaikkea, en olisi niin "viisas" ja ymmärtäväinen muita kohtaan, näin uskoisin.
Sen takia juuri kai olenkin ollut hoito-alalla, sairaalassa noin 20% muut kokemukset muista "yksiköistä", joten en ole hoitsu :)
Olin ulkona leikkimässä talvella.
Kotiin saapuessani istuin muiden kanssa ruokapöytään ja hetken kuluttua olin tajuttomana.
Kun heräsin 20 min. kuluttua ensimmäiset sanani: törmäsin autoon, liukuessa mäkeä.. johon ei siis ykskaks edes saisi autoa tuoda, se siitä.
Totuutta kukaan ei tiedä,vai oliko se alitajuinen ajatus ambulanssista tms. no turhat jossittelut sikseen..
Ystävät taas sanoivat että laskin pahvilaatikon palalla hyppyristä aikamoisen vaarallisen näköisesti..myöhemmin.
Itse en tule koskaan muistamaan mikä totuus.
No minut tutkittiin ja sanottiin, että olisi poikkeava löydös, joten lääkitys päälle.
Kävin säännöllisesti yksityisellä ns. kääntymässä eli kertomaan mitään ei ole tullut, mikä olisi epänormasalia.
Pitivät lääkkeen suhteellisen kauan, maksakin kärsi.
Vasta 30v. se otettiin omasta pyynnöstä pois!
Koska näiden monien vuosien aika ei ollut tullut yhtään mitään minulle, peitsi se 20 min. tajuttomuus onnettomuudesta.
Sain lahjaksi paniikkihäiriön, mikä lie olisi oikea termi todellisuudessa tähän.
Mutta ydin: olenko "katkera" : kyllä.
Syy: ykskax elämäni muuttui täysin.
Mainitsinkin lapsellisesti jollekkin lääkärille, että olo kuin olisi lopettanut huumeiden käytön joista luonnollisesti tulee paniikkihäiriöitä.
Eli hei ihmeessä joilla nuoria lapsia olkaa tarkkoja lääkkeiden tarpeellisuudesta.. en halua kenenkään lapsen kokevan samaa.
Toki ymmärrän että monen ihmisen asiat sairaudellisesti huonommat ja ei "katkeria" , arvostan sitä, siinäkin kai ydin että on kunnon diagnoosi ja oikea lääkitys..heille voimia jaksamiseen.
Eli nyt syön paniikkilääkettä, lievää eli seromexia joka aika rinnakkainen seroxatin kanssa vain lievempi koostumus.
Eli kova hinta, jos todellakin kysymys väärästä diagnoosista, todellakin.
Aina lopuksi tapana sanoa toivottavasti ei koskaan puhkea epilepsia, jota ei todennäköisesti koskaan ollut olemassa, sekin vaara vääräsrtä lääkityksestä.
Jokaisella ihmisellä on jokin poikkeava "löydös" = ihan normaalia, näin itse tullut siihen johtopäätökseen monien vuosien jälkeen.
Ja häpeän, että minulla paniikkihäiriö...
Mutta tavallaan, jos en olisi kokenut tätä kaikkea, en olisi niin "viisas" ja ymmärtäväinen muita kohtaan, näin uskoisin.
Sen takia juuri kai olenkin ollut hoito-alalla, sairaalassa noin 20% muut kokemukset muista "yksiköistä", joten en ole hoitsu :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun alettiin laittamaan "tutkimusten" jälkeen paniikkihäiriö lääkettä..sehän tutkitaan lähinnä puheittesi perusteella ja jotain palikkatestejä ...(?)
Ja se hinta mitä maksoin, oli poikani.
Juttelimme exän kanssa siitä, kun sain poikani hoidettua, siten että hänen dysfasiansa on jaloillaan todella hyvin.
Pääsee normaali kouluun, itse olisin halunnut dysfasia-luokalle, koska yksinäinen normaalissa tarhassa/eskarissa.
Vaikka sanavarasto ja puhe on "normaalia" eli normaalitasolla ja joissain hiukan yli "asteikot".
Minusta myös sosiaallliset taidot pitäisi omata muiden lasten kanssa ollessa, mutta kouluun riittää tietämys ja puheen ymmärtäminne jne ja ohhos jos tietää enemmän kuin ikäisensä se plussaa..unohdetaan tärkein puute, eli se sosiallisuus.
Eli minun kohdallani lääkkeet vaikuttivat aivan kauheilta siis paniikki ... väsymystä.
Sitä ei edes osaa sanoin selittää, jotenkin se oli uskomaton tilanne , vaikka olisi kuinka syönyt b-vitamiinia sisältäviä ruokia jne. ei apua.
Eli kun huomasin tilantenija että muutosta ei tule, kysyin itse exältä, että mitä mieltä hän olisi: että lapsi tulisi hänelle kun oma tilanteeni tämä, hänen on saatava yhtä paljon virikkeitä kuin tyttöni aikoinaan ja toki jatkossakin...tärkeintä kehitysaikaa lapselle joka menossa koúluun.
Eli jo ajatus poikani luopumisesta saa kyyneleeni silmiini, liian liian kova hinta .
Toki itse tein päätökseni, lapseni eduksi ja isä todellakin tunnollinen. Emme toki joka asiassa samaa mieltä aina..ymmärettävää...
En siis halunnut ketään hoitajaa pojalleni, mielummin isä mallin, ihan "ujoudenkin" (eli tuntemattomien) vuoksi ja minusta kun oma isä on vastuullinen , mies malli hyvin tärkeä lapselle.
Mutta tämä on se hinta minkä maksoin, oman poikani, kukaan äiti ei kuitenkaan luopuisi lapsestaan kovinkaan helposti, todellakaan.
Tyttäreni vanhempi ja toki pystyn kasvattaman hänet, en siis ihan nollilla sentään ole..
Mutta, kyllä se satutti ja satuttaa vieläkin, vaikka tiedän että tein oikean ratkaisun ½ sitten ja tekisin saman jos pitäisi..lapsen etu ensin ja isä ollut alusta asti kaikessa mukana, lapsikaan ei kokenut sitä pahana asiana.
Eli "siirto" isälle onnistui, onneksi!
Toki minun oltava hyvin paljon läsnä hänen elämässään, tunnepuolella enemmän.
Minulle herkempi puhumaan ja ei hali kuin minua, ei muita.
Mutta ydin poika voi hyvin isällä ja tyttö voi hyvin minulla.
Hassuinta vaikka tietää tehneensä oikein, satuttaa se miten ihmisen elämä voidaan pilata "väärillä diagnooseilla"!
Mistä tiedät että diagnoosi oli väärä? Jos lääkitystä ei olisi aloitettu, olisit voinut saada lisää kohtauksia ja päätyä vaikeahoitoiseen epilepsiaan, joka ei pysy hallinnassa. Epilepsiasi on voinut parantua ajoissa aloitetun lääkityksen ansiosta. Epilepsian kohdalla ei voi varmasti sanoa on tai ei.
Jos olisi käynyt toisin, olisitko silloinkin katkera väärästä diagnoosista? Ja miten paniikkihäiriö liittyy epilepsialääkitykseen?
jos olisi tullut kohtauksia, ymmärettävää että lääkitys olisi silloin ollut paikallaan.
Eli ei yhden tajuttomuuskohtauksen takia, joka tullut "täräyksen" aiheuttamana!
Olisihan siellä voinut olla jokin "veren pullistuma" jne.
Silloin ei ollut magneetti kuvausmahdollisuuksia. jne.
Sekä paniikkihäiriö ja epilepsia kulkee hyvin käsikädessä toisiinsa, jos olet hiukankin tutustunut aiheeseen yhteydessä toisiinsa, ei erikseen.
(Ihmisen vastoinkäymiset joista puhejennut paniikkihäiriö ei kuulu luonnollisesti tähän joukkoon, toki yksittäisiä tapauksia voi olla.)