Sotalapsena eletty elämä

Mitä muistat talvisodasta ja yleensä niistä sodista?

Mitä muistat,ehkä Ruotsiin lappukaulassa menostasi?
Minä muistan,lentokoneita pelkäsin.
Ymmärrän kyllä,ettei vanhoja saisi muistella ja tikulla silmään häntä.
Muistelu sinänsä pitää aivokapasittiamme vireillä ja estää niitä rapistumasta,siis eiköhän siirrytä niihin lapsuusmuisteluihin??

41

82

    Vastaukset

    • Muistan toki sen vanerisen laatan kaulassani, kun siskoni kanssa nousimme junaan Helsingin asemalta matkalla Tornioon. Itkuahan me väännettiin, minä 5 v ja sisko alle 7 vuotiaat, kun äiti jäi asemalle.

      Matkalta en muista muuta kuin nypläsin syylää kädessäni, ja se oli leikattava sairasosastolla. Jouduin eroon siskostani ja se oli liikaa. No, unohtuhan sekin kun pääsin takaisin siskon viereen ja saimme ruokaa.

      En ehdi nyt kertoa perilletulosta, jatkoa seuraa,...

      • Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

        Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
        Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

        Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

        Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

        Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
        Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

        Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

        Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

        Asuin tuolloin Sipoossa, ja siellä oli ihan rauhalista koko sodan ajan. Ei siellä ollut edes sirpalesuojia, joten jos olisi pommitus meihin osunut, en tiedä, mitä niissä puutaloissa olisi tapahtunut.
        Mutta mitään ei koskaan sattunut.
        Mkr.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Asuin tuolloin Sipoossa, ja siellä oli ihan rauhalista koko sodan ajan. Ei siellä ollut edes sirpalesuojia, joten jos olisi pommitus meihin osunut, en tiedä, mitä niissä puutaloissa olisi tapahtunut.
        Mutta mitään ei koskaan sattunut.
        Mkr.

        Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

        Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

        Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
        Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

        Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

        Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

        Meilläkin oli sukua Helsingissä. Kyllä kaikille lapsille löytyi turvaa ja ruokaa Suomen maaseudulta. Suomessa ei pommitettu kuin muutamia kaupunkeja. Koko Ruotsin operaatio oli turha ja Ruotsin itsekäs ele muka olla Suomen tukena. Hinnan maksoivat ja yhä maksavat kaksi kertaa juuriltaan revityt lapset. Ei se kotiin palaaminen sujunut ilman traumoja sekään. Kaksi hylkäämistä, hirveää turhaa kärsimystä. Jos oli ruuasta puute, olisi sitä voitu Ruotsista lähettää.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

        Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

        Äiti muisti pommitukset, olivat olleet pelottavia.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

        Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

        Todella aivan uskomatonta,että sinä muistat kaiken,kuin eilisen päivän.
        Kaiketi tallennatte jälkipolville tämähän tavallaan kansallisaarre.
        En minä enää kaikkia muista.Muistan lentokonepelkoni ja sen jylinän,kun Mikkeliä pommitettiin,näin minulle kerrottiin.

        Olisiko niin,että kertomukset sodasta,siis jonkun kertomana muuttuisivat omiksi muistoiksi ja asianomainen kertoisi niitä omina kokemuksinaan,
        sitäkin on tutkittu?

        Sen muistan,kun kasvattiisäni kännissä tappoi ryssiä ja uhosi,että tämä ranta on minun.
        Nyt se ranta on minun.Kyllä tunnen syvää kiitollisuutta,kun hänen haudallaan hiljennyn.
        Käyn myös sankarihaudalla enoni 22 vuotias antoi uhrilahjan,siis henkensä tämän maan puolesta.
        Joskus tuntee riittämättömyyttä olla kiitollinen sotalapsi Itsenäisessä Suomessa


      • Anonyymi kirjoitti:

        Äiti muisti pommitukset, olivat olleet pelottavia.

        Onneksi äiti kertoili monia asioita, teen perheemme historiikkiä. Kivaa puuhaa, todella.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

        Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
        Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

        Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

        Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

        Jouduitko siskosi kanssa eri paikkoihin ? Kauheaa erottaa lapset äidistään ja vielä sisaruksistaankin vieraalla maalla. Meillä maalla oli koko sotien ajan Helsingistä lapsia äiteineen , äidit tekivät maatalon töitä.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

        Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

        Minä olen muuttanut uuden poikaystäväni,nelijalkaisen ragdollin,leikatun kanssa tänne
        rantamaisemiin,siis kissa.
        Hän kehrää tossa vieressäni ja olisi halukas tulemaan näppäimille?
        No eisemitään .
        Kyllä sota on mielestäni aina muistelulle kunnioitus,kunnioitus heille rakkaille,joiden asiosta meillä on Itsenäinen Suomi.
        Tietenkin moni ajattelee,että nyt olen menettänyt ne viimeisetkin järjenrippeeni,tai
        poden dementiaa.
        Siis minultahan tehtiin löydös,siis ferritiinitaso on korkealla ja tyvisolusyöpää poistettiin aika huikeesti tosta otsasta.
        Sanoin leikkaavalle lääkärille,että älä kajoa aivoihini,niitä ei kannata enää korjata.
        Takatukka on vielä jäljellä ja itsetunto.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Onneksi äiti kertoili monia asioita, teen perheemme historiikkiä. Kivaa puuhaa, todella.

        Todella teet arvokasta työtä!
        Perinnehistoria oli se minkälaatuista tahansa pitäisi suvussa säilyttää jälkipolville.
        Kerätkää nuoret tietoa mummoilta ja papoiltanne ja tallentakaa sukuperinettä.
        Jälkipovenne tulevat arvostamaan sitä.

        Eihän se hautakivi paljoa kerro jälkipolville,vaikka tietysti kirkonkirjoista voi
        sukututkimuksen saloihin sukeltaa.
        Minä aloitin kerran ja melkein päivä meni,enkä muistanut edes syödä.
        Sukututkimus vie todella mukanaan


      • Anonyymi kirjoitti:

        Meilläkin oli sukua Helsingissä. Kyllä kaikille lapsille löytyi turvaa ja ruokaa Suomen maaseudulta. Suomessa ei pommitettu kuin muutamia kaupunkeja. Koko Ruotsin operaatio oli turha ja Ruotsin itsekäs ele muka olla Suomen tukena. Hinnan maksoivat ja yhä maksavat kaksi kertaa juuriltaan revityt lapset. Ei se kotiin palaaminen sujunut ilman traumoja sekään. Kaksi hylkäämistä, hirveää turhaa kärsimystä. Jos oli ruuasta puute, olisi sitä voitu Ruotsista lähettää.

        Aivan todella!
        Kyllä Ruosi käytti todella väärin lapsiamme.
        Osa heistä juurtui ehkä helpoimmin,mutta onhan niitä tarinoita,kuinka alaarvoisesti
        heitä kohdeltiin.

        Kyllä minäkin joskus pentuna huusin keinoemolleni,siis tädilleni: ,olis äiti lähettänyt minut vaikka Ruotsiin,kun orjatyövoimaksi tänne helvetin korpeen...


      • rituliini_38 kirjoitti:

        Aivan todella!
        Kyllä Ruosi käytti todella väärin lapsiamme.
        Osa heistä juurtui ehkä helpoimmin,mutta onhan niitä tarinoita,kuinka alaarvoisesti
        heitä kohdeltiin.

        Kyllä minäkin joskus pentuna huusin keinoemolleni,siis tädilleni: ,olis äiti lähettänyt minut vaikka Ruotsiin,kun orjatyövoimaksi tänne helvetin korpeen...

        Olin teini-iässä uudelleen Roma Klosterissa Gotlanissa, kesäaikaan, jolloin koin lähes kaikki maatalon työvaiheet, ja osallistuin käsin ilta lypsyyn laitumella. Siitä syntyi vahva veto maatalon askareihin, ja johti aikanaan avioliittoonkin Sipoossa.

        Omavaraisuus ja pientilat tulevat vielä uudelleen, ei ole tervettä taloutta maaseudun autioituminen ja kyläkuolemat.
        En voi moittia omaa lapsuuttani, paljon hyvää seurasi noista vuosista, jolloin löytyi isähahmoja sotaorvolle, joihin sain kiintyä. Ryotsin Yngve ja kotona Suomessa uusi isäpuoli, josta tuli kaikin tavoin rakas isä ja kasvattaja minulle ja lapsilleni.
        Siis pidetty Morfar eli Mufa 😊))

        Siskoni sitävastoin ei sopeutunut kaupunki
        kotiin enään, vaan kaipasi Ruotsin Mammaa ja hakeutuikin oppikoulusta kesken lukukauttaTyrvään karjakkokouluun, ja avioitui aikanaan emännäksi maataloon Satakunnassa.
        Kaksikielisyydestä on ollut vain etua työelämässä, ja näin taaksepäin katoen, uskon joustavuuteni ja sopeutumiseni kehittyneen elämänmuutosten myötä.


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Olin teini-iässä uudelleen Roma Klosterissa Gotlanissa, kesäaikaan, jolloin koin lähes kaikki maatalon työvaiheet, ja osallistuin käsin ilta lypsyyn laitumella. Siitä syntyi vahva veto maatalon askareihin, ja johti aikanaan avioliittoonkin Sipoossa.

        Omavaraisuus ja pientilat tulevat vielä uudelleen, ei ole tervettä taloutta maaseudun autioituminen ja kyläkuolemat.
        En voi moittia omaa lapsuuttani, paljon hyvää seurasi noista vuosista, jolloin löytyi isähahmoja sotaorvolle, joihin sain kiintyä. Ryotsin Yngve ja kotona Suomessa uusi isäpuoli, josta tuli kaikin tavoin rakas isä ja kasvattaja minulle ja lapsilleni.
        Siis pidetty Morfar eli Mufa 😊))

        Siskoni sitävastoin ei sopeutunut kaupunki
        kotiin enään, vaan kaipasi Ruotsin Mammaa ja hakeutuikin oppikoulusta kesken lukukauttaTyrvään karjakkokouluun, ja avioitui aikanaan emännäksi maataloon Satakunnassa.
        Kaksikielisyydestä on ollut vain etua työelämässä, ja näin taaksepäin katoen, uskon joustavuuteni ja sopeutumiseni kehittyneen elämänmuutosten myötä.

        Minä olen pitänyt sinua sinirkku hienostorouvana.
        Olet todella tehnyt mittavan elämäntyön.
        Sinut kuuluisi palkita Itsenäisyyspäivänä!
        Aivanoikeesti.
        Minä olen luullut,että minä olen ollut se ylitsemuiden kokenut traumoja ja menetyksiä.
        Minä häpeän,siis aivan aidosti häpeän.
        Uskomatonta kuinka olet tsempannut kaikki elämänvaiheet ja hoidit miehesi ja suuren maalaistalon.
        Kymmenen pistettä!


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Olin teini-iässä uudelleen Roma Klosterissa Gotlanissa, kesäaikaan, jolloin koin lähes kaikki maatalon työvaiheet, ja osallistuin käsin ilta lypsyyn laitumella. Siitä syntyi vahva veto maatalon askareihin, ja johti aikanaan avioliittoonkin Sipoossa.

        Omavaraisuus ja pientilat tulevat vielä uudelleen, ei ole tervettä taloutta maaseudun autioituminen ja kyläkuolemat.
        En voi moittia omaa lapsuuttani, paljon hyvää seurasi noista vuosista, jolloin löytyi isähahmoja sotaorvolle, joihin sain kiintyä. Ryotsin Yngve ja kotona Suomessa uusi isäpuoli, josta tuli kaikin tavoin rakas isä ja kasvattaja minulle ja lapsilleni.
        Siis pidetty Morfar eli Mufa 😊))

        Siskoni sitävastoin ei sopeutunut kaupunki
        kotiin enään, vaan kaipasi Ruotsin Mammaa ja hakeutuikin oppikoulusta kesken lukukauttaTyrvään karjakkokouluun, ja avioitui aikanaan emännäksi maataloon Satakunnassa.
        Kaksikielisyydestä on ollut vain etua työelämässä, ja näin taaksepäin katoen, uskon joustavuuteni ja sopeutumiseni kehittyneen elämänmuutosten myötä.

        Etsitkö isähahmoa kun ss menit lapsena avioon ja tulit teiniäidiksi ?


      • rituliini_38 kirjoitti:

        Minä olen pitänyt sinua sinirkku hienostorouvana.
        Olet todella tehnyt mittavan elämäntyön.
        Sinut kuuluisi palkita Itsenäisyyspäivänä!
        Aivanoikeesti.
        Minä olen luullut,että minä olen ollut se ylitsemuiden kokenut traumoja ja menetyksiä.
        Minä häpeän,siis aivan aidosti häpeän.
        Uskomatonta kuinka olet tsempannut kaikki elämänvaiheet ja hoidit miehesi ja suuren maalaistalon.
        Kymmenen pistettä!

        Amelle terkkuja,..eipä tässä mitään pisteitä ole kaivattu,..elämä kuljettaa, enkä ole suurempia traumoja ottanut 😊))

        Tuo ruokakiinnostus vaan syntyi mieheni sairausaikana, jolloin ruuan monipuolisuus oli elintärkeä hänelle.
        No, pidän minäkin hyvästä ruuasta, se siitä,... ei minulle ole jäänyt laukaisuistasi mitään kaunaa,..huvittunut olen usein lukiessani ärhäkkäitä mielipiteitäsi.
        Niillä olet luultavasti joutunut pärjäilemään! Hyvää jatkoa vaan Ama!

        PS. Isähahmoa en tiedä etsineeni 15 vuotiaana, kuin en muutakaan, saadessani pari kk käydä tansseissa siskoni seurassa. pikemminkin se 6 v. vanhempa nuori mies ymmärsi jo tyttöjen päälle, koulutytön tosin.

        No, kolme ihanaa lasta ja 27 vuotta antoi se avioliitto,...ei valittamista 😊


      • sini-sirkku kirjoitti:

        Amelle terkkuja,..eipä tässä mitään pisteitä ole kaivattu,..elämä kuljettaa, enkä ole suurempia traumoja ottanut 😊))

        Tuo ruokakiinnostus vaan syntyi mieheni sairausaikana, jolloin ruuan monipuolisuus oli elintärkeä hänelle.
        No, pidän minäkin hyvästä ruuasta, se siitä,... ei minulle ole jäänyt laukaisuistasi mitään kaunaa,..huvittunut olen usein lukiessani ärhäkkäitä mielipiteitäsi.
        Niillä olet luultavasti joutunut pärjäilemään! Hyvää jatkoa vaan Ama!

        PS. Isähahmoa en tiedä etsineeni 15 vuotiaana, kuin en muutakaan, saadessani pari kk käydä tansseissa siskoni seurassa. pikemminkin se 6 v. vanhempa nuori mies ymmärsi jo tyttöjen päälle, koulutytön tosin.

        No, kolme ihanaa lasta ja 27 vuotta antoi se avioliitto,...ei valittamista 😊

        Niin tänään tuli kahdeksankymmentä vuotta,kun sota loppui.
        Se lapsen näkemyskyky ehkä todella perustuu niiden sotamuistojen
        kuultuihinosioon,eikä kaikilta osin itse koettuihin?

        Olen lukenut noista traumaattisista kokemuksista,että he menettävät yleensä muistin,mutta kun joku kertoo,että mitä sinulle on tapahtunut,niin he olettavat että noinhan se meni:
        Sodankokeminen ja siitä selvityminen on aina sankaritarina.
        Sotalapsenelämä,kuten sinulla sinisirkku on kiehtova,kuin satu,kuinka prinsessa sai prinssin ja puoli valtakuntaa.

        Täällä sataa lunta aivan maahan asti,joten lumista aamua ama


    • Mä oon sota-ajan pulatuote, hiuksetkin ties missä. En mä siitä talvikeikasta mitään tiedä, mitä muut ei ois kertonu, Ja jatkostakin vain yksittäisii muistikuvii. oikeestaan aika vähä muistuu koko källiajasta,
      Isä oli sairastunu ennen sotia, minulla heikko mielikuva pulkassa vällyn alla,, istuinko isän sylissä .en ole varma, Varmaksi muistan lehmän kosteanlämpimän tuoksun, lehmä meillä oli, Äiti kantamassa minua ulkohuusiin, sanomalehteä reiän ympärille, hyytävän kylmä. Eksyminen kotipihastaehkä parisataa metriä joen rantaanniin, ettei koti näkynyt, Kaksi sisartani kuuli parkumiseni. Kertomansa mukaan heidän täytyi irrsoittaa sormeni yksitellen pajun varresta, pelkäsin susia ja karhuja, joista toiset olivat kertoneet minulle.
      Saunan oven raosta käsi, meille källeille joululahjat siinä kädessä, yksi lahja kullekin. Sain pienenpunamulla maalatun lentokoneen,i kuomua, Se on kulkeutunut mukana. nyt tuolla kirjakaapin päällä, sivuvakaaja hieman kärsinyt,
      Kaksi tai kolme matalalla lentävää konette, ensimmäiset näkemäni. Huiskutamme niiille. Ämmi on vihainen, Olisivat voineet olla venäläisiä. Minun on nälkä. Kiukuttelen ja itken kunnes ämmi hermostuu, kiipeää rahille ja otaa katosta roikkuvasta orresta reikäleivän, ojentaa sen minulle. Syön yli puolet siitä, lopusta tappelevat muut källit. Ämmi itkee, ensimmäisen kerran muistan ämmin itkevän,
      Lapsikaartin vanhin pelottelee meitä narun päässä pitämällään "pommilla", luultavasti auton kyljestä pudonnut hakaristi-tunnus,

      ( jatkuu myöhemmin)

      • Nyt päästiin tavallaan asianytimeen muisteloihin,
        Olen todella samoilla linjoilla.

        Vaikka eiväthän ne sotamuistot,jotka kytkeytyvät pulaaikaan ole niin hääppösiä,
        mutta se,että me muistamme lapsuudenajan ja puutteellisuuden on tae siitä,että aivomme
        toimivat täydellä teholla,kuten amallakin


      • Kiitos sinulle sortinko!
        Olen lukenut sotakomemuksesi moneenkertaan ja aina löydän siitä uusia piirteitä.
        Kerrontasi päihittää Kalle Päätalon poikani kerran sanoi,kun kyselin ,oletko lukenut Päätaloa?
        No yhtä yritin,enkä päässyt portuvasta edes pirttiin ja olin lukenut puoli eepposta.
        Kyllä minä Päätaloa dikkaan ja asuntovaunussa hänen tuotantoaan on vinopino.


      • rituliini_38 kirjoitti:

        Kiitos sinulle sortinko!
        Olen lukenut sotakomemuksesi moneenkertaan ja aina löydän siitä uusia piirteitä.
        Kerrontasi päihittää Kalle Päätalon poikani kerran sanoi,kun kyselin ,oletko lukenut Päätaloa?
        No yhtä yritin,enkä päässyt portuvasta edes pirttiin ja olin lukenut puoli eepposta.
        Kyllä minä Päätaloa dikkaan ja asuntovaunussa hänen tuotantoaan on vinopino.

        Kyllä minäkin Kallea dikkaan,en tosin Päätaloviikolla sitä hapansärkeä, olis tarvinnu alkajaisiks kolme pulloo Koskea eikä mulla ainuttakaan. Hieno juttu muuten, vanha perinnesärvin niin kuin Sveamamman hapanslakka,


    • Luin ketjun aloituksesta viimeiseen tavuun!
      Minä kiitän teitä kaikkia!
      Kipeitä muistoja tulvahti esille.
      Nyt toi koronavirus työstää minua täällä rantatilallani.
      Kiinalainenvirus taas tekee tuhoaan tässä nykyisessä sodankäynnissä?
      Yritän poikotoida sitä krääsää,jota sieltä tulee,joskin persaukisena joutuu ostamaan halvinta?
      Ajatelkaa missä olosuhteissa he halvantuontimaan työntekijät työskentelevät pysyäkseen hengissä.
      Jos ostan niitä kiinalaisiatuotteita korrotanko,vai laskenko heidän ahkerien ihmisten elintasoa?
      Jos joku teistä osaa kertoa minulle vastauksen,niin historia todennäköisesti joutuisi uudellenkirjoituksen alaiseksi
      Teesi on vaikeaa amallekin

    • Todennäköisesti et vaikuta mitenkää heidän (Kiinalaisten ym.) olosuhteisiin, mutta ostamalla paikallisilta tuottajilta, tuet suomalaista elinkeinoa.

      Vaan sinäpä särkien kalastaja voisit tehdä bisnestä, että etsit/palkkaat amattitaitoisen purkittajan niille särjille, koska ne menee hyvin kaupaksi, päätellen siitä, että kaupastani en ole löytänyt yhtään tätä paljon mainostettua kalaa, tai muutakaan kotimaista säilykekalaa.

      Muistan sellaisenkin (ammo) ajan, kun mieheni veljensä kanssa innostui tästä ja hankkivat purkituslaitteen purkkeineen. Sitten niitä keitettiin rantapadassa ja ne säilyi kyllä hyvin ja olivat maukaita.

      • Aivanko todella minä lähes 82 vuotias mummeli alkaisin purkittamaan särkiä?
        Minä teen kalastuksenhoitotyötä,mutta eivät minnulla riitä resulssit hankkia purkituslaitteita ja oleko edes tietoinen kuinka paljon roskakalanpoisto vaatii heiltä ammattikalastajilta?

        Nyt kyllä pyysin avukseni kyläläisiä,että sitä lahnaa,jota siirtokalana tähän järveen aikoinaan pari kaveria siirsi saatais poistettua
        Todella tähän reheveityneeseen järveen nämä dillet siirsivät sata emolahnaa jostain toisesta järvestä?
        Nyt tämä järvi on täynnä lahnaa joiden maha on täynnä lapamatoa.
        Ympäristorikoksia tehdään jatkuvasti ja kun yritän hillitä,niin saan maineen,jonka jokainen pystyy tekemään omilla avoillaan,aman suosio ei huippulukemissa


      • Olen kerran tehnyt lasipurkkeihin.
        Niitä uunitettiin muistaakseni sadassa asteessa koko yö.
        Minulla olisi kyllä lasipurkkeja,jos pystyisin Googlettamaan sen tekotavan?
        Ei nyt kalaa vielä tule,ovat jäänalla piilossa kaiketi,vaikka toi virransuu on
        jo laajalta alalta auki.Joutsenet siellä mellastaa esittävät kosiotanssejaan tossa jäällä.
        Aivan kateeksi käy...


    • ( jatkoa )
      Pieni episodi tähän väliin. Itse en muista varsinaista asiaa, kerroin uudessa kodissani kolttalappalaisista. Uudet vanhempani väittivät minun käsittäneen väärin, heidän mielestään puhuin kotalappalaisista, Olivathan ne sitäkin. Mutta tuo nimitys juontaa Petsamon alueella asuneisiin
      kreikkalaiskatolisiin saameihin. Hehän joutuivat evakkoon vuoden 1940 välirauhan perusteella.Heistä puhumiseni viittaa siihen, että heitä oli sijoitettu synnynseudulleni. Myöhemmin heidät sijoitettiin jatkoevakkoon valtaosin Pohjanmaalle.
      Sinänsä vähäisen sotilaallisen merkityksen omaava alue tuo Petsamo nikkelistään huolimatta. Vuosi 1938 muutti hetkessä kaiken, tapahtumaketju selittää melko hyvin sen, miksi punaarmeijan piti marssia Raatteen tietä valtaamaan Helsinkiä. Mainittuna vuonna kaksi diktaattoria antoi toisilleen ”miellyttäviä” alueita. Ihan vain hyvyyttään Stalin tyhjennytti yhden vuonon rannalla sijainneen kalastajakylän. Tilalle nousi pian saksalainen laivasto- lähinnä sukellusvenetkikohta. Tärkeän maayhteyden varmistamiseksi ”suomalaiset sattuivat ampumaan Mainilan laukaukset” ikävine seurauksineen.
      Mutta omia muistojahan minun piti ylöskirjata.
      Unohdin mainita porokyydillä tulleesta naisesta, joka pahoinpiteli meikäläistä pistämällä ikävästi sattuvalla neulalla, tuberkuloosin vai kurkkumädän urhea torjuja.Itse sain kuttaperkaisen täikamman
      muistoksi tuolta tädiltä.
      Kaikki alkoi oudosti pukeutuneen miehen saapumisesta kotipihalle, Lähinnä miellän miehen poliii-siksi tai upseeriksi. Samana tai seuraavana päivänä isä otti minut mukaansa veneelle, En muista koskaan ennen vastaavaa tapausta. Rannasta irtaututtua isä sestoi veneen ilmeisesti ehkä puoli kilometriä kauempana olevan niittyladon luo. Rannalla isä auttaa minut pois veneestä, nostaa sen jälkeen veneen pohjalta esineitä ja kantaa ne ladon viereen ja työntää ne yksitellen pohjahirren ja maan välisestä aukosta näkymättömiin. Rautakanki, kirves, viikate, käsi- ja pokasahan, ne minä muistan, ehkä myös petromaxinkin, siitä en kuitenkaan ole varma.
      Koko retken aikana isä ei sano anaakaan. Näin jälkikäteen ymrrän miestä raastavat tunteet ja sen oudosti kukeutuneen miehen tulon syyn. Silloin en tajunnut, liiaksi källi. Sitäkään en ymmärrä, että ämmi nyyhkii ja pyyhkii silmiään vähän väliä.
      Seuraavana aamuna maailmani romahtaa.Olemme pihalla, koko perhe ja jonkin verran kantamuk-sia. Isän selässä reppu, kääntyy poispäin talosta, mitään sanomatta nostaa matkalaukun kuin lähdön merkiksi. Ämmi seisoo vielä portailla kuin viivytellen, kääntyy ja muistan vieläkin sen tilanteen...kuin hidastetussa filmissä... luuta….ämmi ottaa luudan… telkee luudalla oven...kukaan
      ei olisi kotona...minä tajuan sen...ei kukaan…
      (jatkuu)

    • Kun luen näitä muisteloita samalta ajalta, jolloin itsekin olen ollut alakouluikäinen, tunnen selviytyneen ihmeellisellä tavalla sota-ajasta. Asuin paikkakunnalla, jonne ei pommituksia ja yllätyshyökkäyksiä osunut, ruoka oli vähissä, mutta ei meillä pelätä tarvinnut, eikä mikään uhka vaaninut. Isä oli poissa, hänestä ei puhuttu. En muista, tuliko kirjeitä.
      Mutta me olimme kotona turvassa, vaikka varmaan aikuisten mielialat olivat matalalla. Ei meille lapsille murheita purettu. Niukkuuteen tottui, eihän muusta tiedettykään. Emme tienneet millainen sota on, kun se kohdalle osuu.
      Vastapainoksi näille raskaille kokemuksille haluan näin todeta, että kaikki eivät joutuneet vaikeisiin tilanteisiin, kaikilta ei mennyt omaisia eikä kotia, oli myös suvantopaikkoja, kuten sattumalta minun kohdallani. Tulihan sota kuitenkin rauhallisemmillekin alueille, viimeistään silloin, kun paikkakunnalle evakuoitiin kotinsa menettäneitä karjalaisia. Lapset vain ovat niin joustavia, että eivät he murheitaan muistaneet enää, kun evakkomatka oli takanapäin ja pääsi uuteen kouluun.
      Elämä voitti.
      -Mkr.-

    • Miksi kyselet jos itse et ole ollut???

    • (jatkuu)
      Tajuan…ketään ei olisi kotona, purskahdan itkuun. Käyttäydyn aivan oudosti… ehkä minä huudan:
      AMMII!!! mutta en hae turvaa kenestäkään. juoksen karkuun. En aiottuun menosuuntaan vaan koti-mökin takana olevaan metsään.
      En minä kauaksi pääse, reilusti kymmen vuotta vanhempi veli saavuttaa ja raahaa väkisin takaisin pihaan. Uhoan, etten halua lähteä. Ämmin suostutteluista huolimatta asetun poikkiteloina. – Mie en
      lähe, mie pärjään täällä. Mie työn puuroo ja pottuja, mie onkin tammukoit. -
      Selittelyni eivät tehoa, velipoika tempaa minut mukaansa -lähetähän, muut oottavat jo! – Ne muut ovat ilmeisesti lähisavujen asukkaita. Veli nostaa minut reppuselkään, itken itseni uneen…herään vasta sotilaiden auttaessa meidät kuorma-auton lavalle.,,Rovaniemelle…nukuttaa…vain välähdyksenomaisia muistikuvia…ilmeisesti tauko…puhuvat höökivaunusta, muistan sen sojottavan piipun. Rovaniemellä lotat jakavat ruokaa, poikkeavat asut, ne muistan ja sihisevän ja puhkuvan veturin, valkoinen höyrypilvi, pitkiä taloja, paljon ikkunoita, minut nostetaan yhteen noista taloista. Paljon ihmisiä, lapsia talon hyllyillä. Nukahdan…jossain vaiheessa ämmi tekee minulle pedin matkatavaroiden joukkoon penkin alle.(Myöhemmin kerrottua tietoa)
      jatkuu

      • Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
        satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

        Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

        Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
        Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
        En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

        Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
        Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.


      • Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
        satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

        Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

        Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
        Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
        En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

        Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
        Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.


      • sortinko kirjoitti:

        Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
        satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

        Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

        Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
        Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
        En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

        Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
        Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

        Kiitos sortinko!
        Olen kerrankin sanaton,kyyneleitä pyyhin ja ihmettelen kuinka voit muistaa kaiken
        kokemasi.
        Minä muistan vain välähdyksiä lapsuudestani ja siitä lammaskarsinaneuroosista.
        Kyllä äitini vierailut täällä korvessa muistan,kun maha tuli kipeeksi saatuani syödäkseni
        hesalaisiaherkkuja,makkaraa ja jotain karkkejakin taisi olla.

        Minulle on jäänyt katkeruus siitä,että jouduin työorjaksi tänne tätini rantatilalle ja tietenkin osoitin sen teininä.
        Sanoinkin että et ole äitini,eikä minun sinua tarvitse totella.
        Luojankiitos sain urheilla ja suunnistus kesällä, kilpahiihto talvella tasoittivat
        puoli-orvon teinitytön muhkuraista elämäntaivalta.

        No nyt on aikaa ajatella näitä menetettyjä mahdollisuuksiaan,kun toi karnteeri on tosiasia.
        No minä kalastelen ja alan kutomaan mattokangasta,kun toi vinttihuone alkaa lämpiämään.
        Maalatakin pitäisi ja tapetoida,siis kahdella hevosella pitäs mennä myllyyn,
        vaikkei kuormaa edes yhdelle..se on amaa tämä ajattelu


      • sortinko kirjoitti:

        Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
        satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

        Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

        Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
        Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
        En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

        Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
        Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

        Kiitos sortinko!
        Olen kerrankin sanaton,kyyneleitä pyyhin ja ihmettelen kuinka voit muistaa kaiken
        kokemasi.
        Minä muistan vain välähdyksiä lapsuudestani ja siitä lammaskarsinaneuroosista.
        Kyllä äitini vierailut täällä korvessa muistan,kun maha tuli kipeeksi saatuani syödäkseni
        hesalaisiaherkkuja,makkaraa ja jotain karkkejakin taisi olla.

        Minulle on jäänyt katkeruus siitä,että jouduin työorjaksi tänne tätini rantatilalle ja tietenkin osoitin sen teininä.
        Sanoinkin että et ole äitini,eikä minun sinua tarvitse totella.
        Luojankiitos sain urheilla ja suunnistus kesällä, kilpahiihto talvella tasoittivat
        puoli-orvon teinitytön muhkuraista elämäntaivalta.

        No nyt on aikaa ajatella näitä menetettyjä mahdollisuuksiaan,kun toi karnteeri on tosiasia.
        No minä kalastelen ja alan kutomaan mattokangasta,kun toi vinttihuone alkaa lämpiämään.
        Maalatakin pitäisi ja tapetoida,siis kahdella hevosella pitäs mennä myllyyn,
        vaikkei kuormaa edes yhdelle..se on amaa tämä ajattelu


      • sortinko kirjoitti:

        Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
        satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

        Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

        Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
        Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
        En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

        Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
        Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

        Oletko kirjoittanut laajemminkin kokemuksistasi lapsuuden ajalta. Ne tarinat pitäisi saada kerrotuksi ja tallennetuiksi. On viimeiset hetket kertoa omakohtaisia muisteloita ennen sotia ja sodan aikana tapahtuneista asioista.
        Jo se pitäisi käsittää, että on yhä ihmisiä, joilla ei ole ollut yhteiskunnan turvaa, kun koti ja vanhemmat on menetetty, mutta joku kasvatusperhe on ottanut lapsen hoiviinsa.
        Lapsen elämä ja kokemukset eivät olleet tärkeät. Päin vastoin, usein kuulin omankin äitini sanovan, ettei lapselta pidä kysellä menneitä tapahtumia, sillä lapsi unohtaa. En ymmärtänyt, koska itsekin muistin asioita 2-3 vuotiaasta. Muistan yhä.
        Muistan erään dokumentin, jossa Lapin sodassa partisaanien hyökkäyksen kohteena olleet miehet kertoivat lapsena kokemistaan kauhuista, joista ei kukaan koskaan halunnut kuulla heidän kasvuaikanaan. He olivat nyt kyyneliin saakka kiitollisia siitä, että saivat kertoa elämänsä järkyttävimmistä tapahtumista.
        Monille puhuminen ja kertominen olisi suuri helpotus. Joku ulkopuolinen voisi ottaa kantaa ja ymmärtää. Suomalainen ajatusmaailma on aina ollut se, että "omat pyykit pestään kotona". Ei ole osattu eikä haluttu muistaa menneitä ja auttaa taakkojen kantamisessa.
        Monella on ollut vielä taakkana kasvattajien uskonnollisuus, joka pahimmillaan on kiristävä ja ahdistava lisä kasvavan lapsen ahdistuksessa..
        Hyvää jatkoa sinulle.
        Mkr.


      • sortinko kirjoitti:

        Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
        satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

        Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

        Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
        Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
        En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

        Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
        Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

        Erittäin ansiokas kirjoitus nimimerkiltä sortinko. Sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta kelpaisi painoon ja isommillekin foorumeille.
        Kiitos !


      • Anonyymi kirjoitti:

        Erittäin ansiokas kirjoitus nimimerkiltä sortinko. Sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta kelpaisi painoon ja isommillekin foorumeille.
        Kiitos !

        Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
        Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
        Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
        Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!


      • Anonyymi kirjoitti:

        Erittäin ansiokas kirjoitus nimimerkiltä sortinko. Sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta kelpaisi painoon ja isommillekin foorumeille.
        Kiitos !

        Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
        Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
        Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
        Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!


      • sortinko kirjoitti:

        Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
        Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
        Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
        Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!

        Aikaista huomenta!
        Olin vahingossa ohjelmoinut makkariniradion ja se herätti puoliltaöin,soittaen aika äänekkäästi musiikkia.
        No ei se mitään täydenkuunaikakin taitaa olla,joten yöuneni ovat mitäsattuu.

        Tämä koronakaranteeni sopii minulle yksinäiselle ihmiselle,joskaan pihapiiriäni
        eivät ihalijat ole tähänkäänasti kansoittaneet..
        Pitäjänlehdessä oli kirjoitus,että jokaiseen vanhukseen otetaan yhteyttä.
        No minua eivät vielä ole huomioineet.
        Nuorin tätini kuoli kerrostaloasuntoonsa ja kaksi viikkoa meni,ennenkuin asukaat
        alkoivat kaipaamaan ja hänet löydettiin.
        Kyllä maaseudulla yksinasuvia vanhuksia on paljon,joten kunnilla ja terveyskeskuksilla on tehtävää selvittää asukkaidensa olotilat.
        Verovirasto sitä tuskin tekee?


      • sortinko kirjoitti:

        Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
        Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
        Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
        Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!

        Näyte työväenopiston kirjoitusharjoituksista

        MAISEMA MIELESSÄNI

        Kaksijakoinen tunne. Toisaalta haluaisin asua täällä, toisaalta tiedän, että en viihtyisi
        pitkään.

        Lapsuuteni maisema on jollain tavoin särkynyt, kotimökin ikkunat pienentyneet, seinät
        harmaantuneet. Piha sammaloitunut askelten puutteessa.
        Vanhin veljeni, vuosirenkaat kahlinneet askeleet sormin laskettaviksi. Ei enää, ei pysy kuokka eikä kirves kädessä niin pitkään, että voisi iltasella istahtaa rappusille ja katsella päivän aikana suorittamaansa. Tietää hän sen itsekin, pelolla ajattelee päivää, jolloin on laitettava ovelle luuta niin kuin kerran vuosikymmeniä sitten. Silloin sotaa pakoon ja saksalaisia. Nyt mieluimmin karauttaisi hallavalla hevosella.

        Itse olen ja olisin vieras, jos tänne asettautuisin. En palannut muiden tavoin evakosta,
        vain ohikiitävän tuokion viivyn ja katoan taas kaupunkiin. Nytkin. Valmis suunnitelma
        jopa junan aikataulua myöten.

        En paljoa mutta sentään jotain muistan lapsuudestani täällä. Tuokiokuvat sumun kes-.
        kellä, osa terävinä vain siksi, että toiset ovat kertoneet yksityiskohtia. Muistan pelon ja
        pajunvarvut. Tarraudun joen lähellä kasvavan pajupensaan varpuihin, olen eksynyt. En
        tiedä, missä koti on. Pelkään näkkiä, josta äiti on varoittanut. Minä pelkään karhua ja
        susia. Niistäkin äiti on kertonut. Pelkään niin, että vanhimman sisareni on pakko irrottaa
        sormeni yksi kerrallaan varvuista, joihin olen tarrautunut.

        Toinen muistikuva, pitäisi olla vielä ahdistavampi kuin tuo pelko. Mutta se ei ole sitä.
        Isän kanssa veneessä tällä joella. Veneen pohjalla saha, kirves, viikate, hanko ja ehkä
        vielä joitain muitakin esineitä. Isä sestoo vähän matkan päässä olevan niittyladon luo-
        na rantaan, kiinnittää veneen johonkin. Sitten isä nostaa nuo esineet maihin, kantaa ne
        ladon seinustalle, kumartuu ja työntää ne yksi kerrallaan kauas lattian alle. Miksi. sitä
        isä ei kerro. Itse olen liian nuori käsittääkseni teon mielekkyyttä.

        Nyt, tosin aivan liian myöhään, osaan laskea asioita yhteen. Tiedän. mitä tämä joki
        merkitsee minulle. Tämän varrella pystyn rauhoittumaan hetkinä, jolloin lapsuuden
        muistot saavat yliotteen, ajatukset poukkoilevat hallitsemattomina. Silloin tänne on
        hyvä tulla. Tälle joelle, Sattaselle.


      • sortinko kirjoitti:

        Näyte työväenopiston kirjoitusharjoituksista

        MAISEMA MIELESSÄNI

        Kaksijakoinen tunne. Toisaalta haluaisin asua täällä, toisaalta tiedän, että en viihtyisi
        pitkään.

        Lapsuuteni maisema on jollain tavoin särkynyt, kotimökin ikkunat pienentyneet, seinät
        harmaantuneet. Piha sammaloitunut askelten puutteessa.
        Vanhin veljeni, vuosirenkaat kahlinneet askeleet sormin laskettaviksi. Ei enää, ei pysy kuokka eikä kirves kädessä niin pitkään, että voisi iltasella istahtaa rappusille ja katsella päivän aikana suorittamaansa. Tietää hän sen itsekin, pelolla ajattelee päivää, jolloin on laitettava ovelle luuta niin kuin kerran vuosikymmeniä sitten. Silloin sotaa pakoon ja saksalaisia. Nyt mieluimmin karauttaisi hallavalla hevosella.

        Itse olen ja olisin vieras, jos tänne asettautuisin. En palannut muiden tavoin evakosta,
        vain ohikiitävän tuokion viivyn ja katoan taas kaupunkiin. Nytkin. Valmis suunnitelma
        jopa junan aikataulua myöten.

        En paljoa mutta sentään jotain muistan lapsuudestani täällä. Tuokiokuvat sumun kes-.
        kellä, osa terävinä vain siksi, että toiset ovat kertoneet yksityiskohtia. Muistan pelon ja
        pajunvarvut. Tarraudun joen lähellä kasvavan pajupensaan varpuihin, olen eksynyt. En
        tiedä, missä koti on. Pelkään näkkiä, josta äiti on varoittanut. Minä pelkään karhua ja
        susia. Niistäkin äiti on kertonut. Pelkään niin, että vanhimman sisareni on pakko irrottaa
        sormeni yksi kerrallaan varvuista, joihin olen tarrautunut.

        Toinen muistikuva, pitäisi olla vielä ahdistavampi kuin tuo pelko. Mutta se ei ole sitä.
        Isän kanssa veneessä tällä joella. Veneen pohjalla saha, kirves, viikate, hanko ja ehkä
        vielä joitain muitakin esineitä. Isä sestoo vähän matkan päässä olevan niittyladon luo-
        na rantaan, kiinnittää veneen johonkin. Sitten isä nostaa nuo esineet maihin, kantaa ne
        ladon seinustalle, kumartuu ja työntää ne yksi kerrallaan kauas lattian alle. Miksi. sitä
        isä ei kerro. Itse olen liian nuori käsittääkseni teon mielekkyyttä.

        Nyt, tosin aivan liian myöhään, osaan laskea asioita yhteen. Tiedän. mitä tämä joki
        merkitsee minulle. Tämän varrella pystyn rauhoittumaan hetkinä, jolloin lapsuuden
        muistot saavat yliotteen, ajatukset poukkoilevat hallitsemattomina. Silloin tänne on
        hyvä tulla. Tälle joelle, Sattaselle.

        Anteeksi kummallinen rivitys, tekstin siirto teki kummituksen


      • sortinko kirjoitti:

        Anteeksi kummallinen rivitys, tekstin siirto teki kummituksen

        Sinä kirjoitat koskettavasti. Opistossasi on varmaan hyvä ohjaaja, jatka tulevanakin vuonna!
        Mkr.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mielipiteitä amk pääsykokeesta?

      Itselle englanti ja eettiset taidot oli vaikeimpia... Jäikö teillä paljon vastaamatta kysymyksiin? Minulla joka osiossa jäi johonkin vastaamatta.
      Pääsykokeet
      197
      7882
    2. Kulmuni saavutti puolueen luottamuksen

      Juuri kun Kulmuni on saavuttanut täyden luottamuksen Keskustapuoleen todellisilta johtajilta hän ilmoittaa 5 minuutin kuluttua erostaan ministerin pes
      Suomen Keskusta
      293
      6788
    3. Terroristien kanssa yhteistyötä?

      Tekikö suomen viranomaiset yhteistyötä terroristien kanssa? Auttoiko Isis naiset pakoon? https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006530615.html
      Maailman menoa
      48
      2174
    4. 73
      1600
    5. Kirjaimelle, kerro se

      Kirjaimelle! Mitä haluaisit sanoa yhdelle kirjaimelle? A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P. Q, R, S, T, U, V, W, X, Y, Z, Å, Ä, Ö? Kirjoit
      Ikävä
      102
      1008