Sotalapsena eletty elämä

Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

sini-sirkku kirjoitti:

Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

Lue lisää

Asuin tuolloin Sipoossa, ja siellä oli ihan rauhalista koko sodan ajan. Ei siellä ollut edes sirpalesuojia, joten jos olisi pommitus meihin osunut, en tiedä, mitä niissä puutaloissa olisi tapahtunut.
Mutta mitään ei koskaan sattunut.
Mkr.

Anonyymi kirjoitti:

Asuin tuolloin Sipoossa, ja siellä oli ihan rauhalista koko sodan ajan. Ei siellä ollut edes sirpalesuojia, joten jos olisi pommitus meihin osunut, en tiedä, mitä niissä puutaloissa olisi tapahtunut.
Mutta mitään ei koskaan sattunut.
Mkr.

Lue lisää

Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

sini-sirkku kirjoitti:

Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

Lue lisää

Meilläkin oli sukua Helsingissä. Kyllä kaikille lapsille löytyi turvaa ja ruokaa Suomen maaseudulta. Suomessa ei pommitettu kuin muutamia kaupunkeja. Koko Ruotsin operaatio oli turha ja Ruotsin itsekäs ele muka olla Suomen tukena. Hinnan maksoivat ja yhä maksavat kaksi kertaa juuriltaan revityt lapset. Ei se kotiin palaaminen sujunut ilman traumoja sekään. Kaksi hylkäämistä, hirveää turhaa kärsimystä. Jos oli ruuasta puute, olisi sitä voitu Ruotsista lähettää.

sini-sirkku kirjoitti:

Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

Lue lisää

Äiti muisti pommitukset, olivat olleet pelottavia.

sini-sirkku kirjoitti:

Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

Lue lisää

Todella aivan uskomatonta,että sinä muistat kaiken,kuin eilisen päivän.
Kaiketi tallennatte jälkipolville tämähän tavallaan kansallisaarre.
En minä enää kaikkia muista.Muistan lentokonepelkoni ja sen jylinän,kun Mikkeliä pommitettiin,näin minulle kerrottiin.

Olisiko niin,että kertomukset sodasta,siis jonkun kertomana muuttuisivat omiksi muistoiksi ja asianomainen kertoisi niitä omina kokemuksinaan,
sitäkin on tutkittu?

Sen muistan,kun kasvattiisäni kännissä tappoi ryssiä ja uhosi,että tämä ranta on minun.
Nyt se ranta on minun.Kyllä tunnen syvää kiitollisuutta,kun hänen haudallaan hiljennyn.
Käyn myös sankarihaudalla enoni 22 vuotias antoi uhrilahjan,siis henkensä tämän maan puolesta.
Joskus tuntee riittämättömyyttä olla kiitollinen sotalapsi Itsenäisessä Suomessa

Anonyymi kirjoitti:

Äiti muisti pommitukset, olivat olleet pelottavia.

Onneksi äiti kertoili monia asioita, teen perheemme historiikkiä. Kivaa puuhaa, todella.

sini-sirkku kirjoitti:

Kyytini soittikin myöhästyvänsä, joten jatkan hetken.

Ennen Ruotsiin lähtöä olimme kokenee joitakin kauhun hetkiä Helsingin pommituksissa, jolloin jouduimme koko yön olemaan kalliosuojassa Johanneksen kirkon alla. Kallioseinät tihkuivat vettä, ja vessaan joutui jonottamaan tunteja kylmässä ja karussa väenpaljoudessa.
Äiti lähti hakemaan täkkejä kotoa, koska palelimme kovasti.

Perimmäisenä kalliosuojassa oli Punaise ristin ensiapuasema, ja jouduimme näkemään uhreja paareilla vietävän sinne, jotkut huusivat ja valittivat. Vasta äidin kiedottu meidät täkkiin rauhoituimme ja nukahdimmekin. Karmea kokemus ja oli monta muutakin, kun kaduille oli kaatunut kuollut ihminen, jonka yli piti paksussa lumi kinoksessa kiivetä. Vasta kun näin käden hangella tajusin siinä olleen mytyssä ihminen.

Kyllä Ruotsin rauhallisiin maalaisoloihin oli hyvä päästä pääkaupungin pommituksista, mutta siitä myöhemmin.

Lue lisää

Jouduitko siskosi kanssa eri paikkoihin ? Kauheaa erottaa lapset äidistään ja vielä sisaruksistaankin vieraalla maalla. Meillä maalla oli koko sotien ajan Helsingistä lapsia äiteineen , äidit tekivät maatalon töitä.

sini-sirkku kirjoitti:

Ai Makriinakin on asunut Sipoossa 😋)) Kaunita maalaismaisemia on Sipoossa runsaasti. Sellä sainkin kipinän maaseutua kuvaamaan, ja muutenkin ihailla luonnon kauneutta. Missähä Riruliini nyt on, onkohan jäähyllä hänkin, kun tavallisesti 'kuljettaa' ketjuaan niin kuin hän sitä kutsuu?

Tulin vasta kotiin, olikin niin valosaa ja kaunista vielä ulkona, kun muistaa miten muutama viikko sitten oli jo kolmelta pimeää. Mukavia aikoja taas elämme. En palaa tänään enään sotamuistoihin, huomenna on päivä uus! heippa.

Lue lisää

Minä olen muuttanut uuden poikaystäväni,nelijalkaisen ragdollin,leikatun kanssa tänne
rantamaisemiin,siis kissa.
Hän kehrää tossa vieressäni ja olisi halukas tulemaan näppäimille?
No eisemitään .
Kyllä sota on mielestäni aina muistelulle kunnioitus,kunnioitus heille rakkaille,joiden asiosta meillä on Itsenäinen Suomi.
Tietenkin moni ajattelee,että nyt olen menettänyt ne viimeisetkin järjenrippeeni,tai
poden dementiaa.
Siis minultahan tehtiin löydös,siis ferritiinitaso on korkealla ja tyvisolusyöpää poistettiin aika huikeesti tosta otsasta.
Sanoin leikkaavalle lääkärille,että älä kajoa aivoihini,niitä ei kannata enää korjata.
Takatukka on vielä jäljellä ja itsetunto.

Anonyymi kirjoitti:

Onneksi äiti kertoili monia asioita, teen perheemme historiikkiä. Kivaa puuhaa, todella.

Todella teet arvokasta työtä!
Perinnehistoria oli se minkälaatuista tahansa pitäisi suvussa säilyttää jälkipolville.
Kerätkää nuoret tietoa mummoilta ja papoiltanne ja tallentakaa sukuperinettä.
Jälkipovenne tulevat arvostamaan sitä.

Eihän se hautakivi paljoa kerro jälkipolville,vaikka tietysti kirkonkirjoista voi
sukututkimuksen saloihin sukeltaa.
Minä aloitin kerran ja melkein päivä meni,enkä muistanut edes syödä.
Sukututkimus vie todella mukanaan

Anonyymi kirjoitti:

Meilläkin oli sukua Helsingissä. Kyllä kaikille lapsille löytyi turvaa ja ruokaa Suomen maaseudulta. Suomessa ei pommitettu kuin muutamia kaupunkeja. Koko Ruotsin operaatio oli turha ja Ruotsin itsekäs ele muka olla Suomen tukena. Hinnan maksoivat ja yhä maksavat kaksi kertaa juuriltaan revityt lapset. Ei se kotiin palaaminen sujunut ilman traumoja sekään. Kaksi hylkäämistä, hirveää turhaa kärsimystä. Jos oli ruuasta puute, olisi sitä voitu Ruotsista lähettää.

Lue lisää

Aivan todella!
Kyllä Ruosi käytti todella väärin lapsiamme.
Osa heistä juurtui ehkä helpoimmin,mutta onhan niitä tarinoita,kuinka alaarvoisesti
heitä kohdeltiin.

Kyllä minäkin joskus pentuna huusin keinoemolleni,siis tädilleni: ,olis äiti lähettänyt minut vaikka Ruotsiin,kun orjatyövoimaksi tänne helvetin korpeen...

rituliini_38 kirjoitti:

Aivan todella!
Kyllä Ruosi käytti todella väärin lapsiamme.
Osa heistä juurtui ehkä helpoimmin,mutta onhan niitä tarinoita,kuinka alaarvoisesti
heitä kohdeltiin.

Kyllä minäkin joskus pentuna huusin keinoemolleni,siis tädilleni: ,olis äiti lähettänyt minut vaikka Ruotsiin,kun orjatyövoimaksi tänne helvetin korpeen...

Lue lisää

Olin teini-iässä uudelleen Roma Klosterissa Gotlanissa, kesäaikaan, jolloin koin lähes kaikki maatalon työvaiheet, ja osallistuin käsin ilta lypsyyn laitumella. Siitä syntyi vahva veto maatalon askareihin, ja johti aikanaan avioliittoonkin Sipoossa.

Omavaraisuus ja pientilat tulevat vielä uudelleen, ei ole tervettä taloutta maaseudun autioituminen ja kyläkuolemat.
En voi moittia omaa lapsuuttani, paljon hyvää seurasi noista vuosista, jolloin löytyi isähahmoja sotaorvolle, joihin sain kiintyä. Ryotsin Yngve ja kotona Suomessa uusi isäpuoli, josta tuli kaikin tavoin rakas isä ja kasvattaja minulle ja lapsilleni.
Siis pidetty Morfar eli Mufa 😊))

Siskoni sitävastoin ei sopeutunut kaupunki
kotiin enään, vaan kaipasi Ruotsin Mammaa ja hakeutuikin oppikoulusta kesken lukukauttaTyrvään karjakkokouluun, ja avioitui aikanaan emännäksi maataloon Satakunnassa.
Kaksikielisyydestä on ollut vain etua työelämässä, ja näin taaksepäin katoen, uskon joustavuuteni ja sopeutumiseni kehittyneen elämänmuutosten myötä.

sini-sirkku kirjoitti:

Olin teini-iässä uudelleen Roma Klosterissa Gotlanissa, kesäaikaan, jolloin koin lähes kaikki maatalon työvaiheet, ja osallistuin käsin ilta lypsyyn laitumella. Siitä syntyi vahva veto maatalon askareihin, ja johti aikanaan avioliittoonkin Sipoossa.

Omavaraisuus ja pientilat tulevat vielä uudelleen, ei ole tervettä taloutta maaseudun autioituminen ja kyläkuolemat.
En voi moittia omaa lapsuuttani, paljon hyvää seurasi noista vuosista, jolloin löytyi isähahmoja sotaorvolle, joihin sain kiintyä. Ryotsin Yngve ja kotona Suomessa uusi isäpuoli, josta tuli kaikin tavoin rakas isä ja kasvattaja minulle ja lapsilleni.
Siis pidetty Morfar eli Mufa 😊))

Siskoni sitävastoin ei sopeutunut kaupunki
kotiin enään, vaan kaipasi Ruotsin Mammaa ja hakeutuikin oppikoulusta kesken lukukauttaTyrvään karjakkokouluun, ja avioitui aikanaan emännäksi maataloon Satakunnassa.
Kaksikielisyydestä on ollut vain etua työelämässä, ja näin taaksepäin katoen, uskon joustavuuteni ja sopeutumiseni kehittyneen elämänmuutosten myötä.

Lue lisää

Minä olen pitänyt sinua sinirkku hienostorouvana.
Olet todella tehnyt mittavan elämäntyön.
Sinut kuuluisi palkita Itsenäisyyspäivänä!
Aivanoikeesti.
Minä olen luullut,että minä olen ollut se ylitsemuiden kokenut traumoja ja menetyksiä.
Minä häpeän,siis aivan aidosti häpeän.
Uskomatonta kuinka olet tsempannut kaikki elämänvaiheet ja hoidit miehesi ja suuren maalaistalon.
Kymmenen pistettä!

sini-sirkku kirjoitti:

Olin teini-iässä uudelleen Roma Klosterissa Gotlanissa, kesäaikaan, jolloin koin lähes kaikki maatalon työvaiheet, ja osallistuin käsin ilta lypsyyn laitumella. Siitä syntyi vahva veto maatalon askareihin, ja johti aikanaan avioliittoonkin Sipoossa.

Omavaraisuus ja pientilat tulevat vielä uudelleen, ei ole tervettä taloutta maaseudun autioituminen ja kyläkuolemat.
En voi moittia omaa lapsuuttani, paljon hyvää seurasi noista vuosista, jolloin löytyi isähahmoja sotaorvolle, joihin sain kiintyä. Ryotsin Yngve ja kotona Suomessa uusi isäpuoli, josta tuli kaikin tavoin rakas isä ja kasvattaja minulle ja lapsilleni.
Siis pidetty Morfar eli Mufa 😊))

Siskoni sitävastoin ei sopeutunut kaupunki
kotiin enään, vaan kaipasi Ruotsin Mammaa ja hakeutuikin oppikoulusta kesken lukukauttaTyrvään karjakkokouluun, ja avioitui aikanaan emännäksi maataloon Satakunnassa.
Kaksikielisyydestä on ollut vain etua työelämässä, ja näin taaksepäin katoen, uskon joustavuuteni ja sopeutumiseni kehittyneen elämänmuutosten myötä.

Lue lisää

Etsitkö isähahmoa kun ss menit lapsena avioon ja tulit teiniäidiksi ?

rituliini_38 kirjoitti:

Minä olen pitänyt sinua sinirkku hienostorouvana.
Olet todella tehnyt mittavan elämäntyön.
Sinut kuuluisi palkita Itsenäisyyspäivänä!
Aivanoikeesti.
Minä olen luullut,että minä olen ollut se ylitsemuiden kokenut traumoja ja menetyksiä.
Minä häpeän,siis aivan aidosti häpeän.
Uskomatonta kuinka olet tsempannut kaikki elämänvaiheet ja hoidit miehesi ja suuren maalaistalon.
Kymmenen pistettä!

Lue lisää

Amelle terkkuja,..eipä tässä mitään pisteitä ole kaivattu,..elämä kuljettaa, enkä ole suurempia traumoja ottanut 😊))

Tuo ruokakiinnostus vaan syntyi mieheni sairausaikana, jolloin ruuan monipuolisuus oli elintärkeä hänelle.
No, pidän minäkin hyvästä ruuasta, se siitä,... ei minulle ole jäänyt laukaisuistasi mitään kaunaa,..huvittunut olen usein lukiessani ärhäkkäitä mielipiteitäsi.
Niillä olet luultavasti joutunut pärjäilemään! Hyvää jatkoa vaan Ama!

PS. Isähahmoa en tiedä etsineeni 15 vuotiaana, kuin en muutakaan, saadessani pari kk käydä tansseissa siskoni seurassa. pikemminkin se 6 v. vanhempa nuori mies ymmärsi jo tyttöjen päälle, koulutytön tosin.

No, kolme ihanaa lasta ja 27 vuotta antoi se avioliitto,...ei valittamista 😊

sini-sirkku kirjoitti:

Amelle terkkuja,..eipä tässä mitään pisteitä ole kaivattu,..elämä kuljettaa, enkä ole suurempia traumoja ottanut 😊))

Tuo ruokakiinnostus vaan syntyi mieheni sairausaikana, jolloin ruuan monipuolisuus oli elintärkeä hänelle.
No, pidän minäkin hyvästä ruuasta, se siitä,... ei minulle ole jäänyt laukaisuistasi mitään kaunaa,..huvittunut olen usein lukiessani ärhäkkäitä mielipiteitäsi.
Niillä olet luultavasti joutunut pärjäilemään! Hyvää jatkoa vaan Ama!

PS. Isähahmoa en tiedä etsineeni 15 vuotiaana, kuin en muutakaan, saadessani pari kk käydä tansseissa siskoni seurassa. pikemminkin se 6 v. vanhempa nuori mies ymmärsi jo tyttöjen päälle, koulutytön tosin.

No, kolme ihanaa lasta ja 27 vuotta antoi se avioliitto,...ei valittamista 😊

Lue lisää

Niin tänään tuli kahdeksankymmentä vuotta,kun sota loppui.
Se lapsen näkemyskyky ehkä todella perustuu niiden sotamuistojen
kuultuihinosioon,eikä kaikilta osin itse koettuihin?

Olen lukenut noista traumaattisista kokemuksista,että he menettävät yleensä muistin,mutta kun joku kertoo,että mitä sinulle on tapahtunut,niin he olettavat että noinhan se meni:
Sodankokeminen ja siitä selvityminen on aina sankaritarina.
Sotalapsenelämä,kuten sinulla sinisirkku on kiehtova,kuin satu,kuinka prinsessa sai prinssin ja puoli valtakuntaa.

Täällä sataa lunta aivan maahan asti,joten lumista aamua ama

Nyt päästiin tavallaan asianytimeen muisteloihin,
Olen todella samoilla linjoilla.

Vaikka eiväthän ne sotamuistot,jotka kytkeytyvät pulaaikaan ole niin hääppösiä,
mutta se,että me muistamme lapsuudenajan ja puutteellisuuden on tae siitä,että aivomme
toimivat täydellä teholla,kuten amallakin

Kiitos sinulle sortinko!
Olen lukenut sotakomemuksesi moneenkertaan ja aina löydän siitä uusia piirteitä.
Kerrontasi päihittää Kalle Päätalon poikani kerran sanoi,kun kyselin ,oletko lukenut Päätaloa?
No yhtä yritin,enkä päässyt portuvasta edes pirttiin ja olin lukenut puoli eepposta.
Kyllä minä Päätaloa dikkaan ja asuntovaunussa hänen tuotantoaan on vinopino.

rituliini_38 kirjoitti:

Kiitos sinulle sortinko!
Olen lukenut sotakomemuksesi moneenkertaan ja aina löydän siitä uusia piirteitä.
Kerrontasi päihittää Kalle Päätalon poikani kerran sanoi,kun kyselin ,oletko lukenut Päätaloa?
No yhtä yritin,enkä päässyt portuvasta edes pirttiin ja olin lukenut puoli eepposta.
Kyllä minä Päätaloa dikkaan ja asuntovaunussa hänen tuotantoaan on vinopino.

Lue lisää

Kyllä minäkin Kallea dikkaan,en tosin Päätaloviikolla sitä hapansärkeä, olis tarvinnu alkajaisiks kolme pulloo Koskea eikä mulla ainuttakaan. Hieno juttu muuten, vanha perinnesärvin niin kuin Sveamamman hapanslakka,

Aivanko todella minä lähes 82 vuotias mummeli alkaisin purkittamaan särkiä?
Minä teen kalastuksenhoitotyötä,mutta eivät minnulla riitä resulssit hankkia purkituslaitteita ja oleko edes tietoinen kuinka paljon roskakalanpoisto vaatii heiltä ammattikalastajilta?

Nyt kyllä pyysin avukseni kyläläisiä,että sitä lahnaa,jota siirtokalana tähän järveen aikoinaan pari kaveria siirsi saatais poistettua
Todella tähän reheveityneeseen järveen nämä dillet siirsivät sata emolahnaa jostain toisesta järvestä?
Nyt tämä järvi on täynnä lahnaa joiden maha on täynnä lapamatoa.
Ympäristorikoksia tehdään jatkuvasti ja kun yritän hillitä,niin saan maineen,jonka jokainen pystyy tekemään omilla avoillaan,aman suosio ei huippulukemissa

Olen kerran tehnyt lasipurkkeihin.
Niitä uunitettiin muistaakseni sadassa asteessa koko yö.
Minulla olisi kyllä lasipurkkeja,jos pystyisin Googlettamaan sen tekotavan?
Ei nyt kalaa vielä tule,ovat jäänalla piilossa kaiketi,vaikka toi virransuu on
jo laajalta alalta auki.Joutsenet siellä mellastaa esittävät kosiotanssejaan tossa jäällä.
Aivan kateeksi käy...

Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

sortinko kirjoitti:

Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

Lue lisää

Kiitos sortinko!
Olen kerrankin sanaton,kyyneleitä pyyhin ja ihmettelen kuinka voit muistaa kaiken
kokemasi.
Minä muistan vain välähdyksiä lapsuudestani ja siitä lammaskarsinaneuroosista.
Kyllä äitini vierailut täällä korvessa muistan,kun maha tuli kipeeksi saatuani syödäkseni
hesalaisiaherkkuja,makkaraa ja jotain karkkejakin taisi olla.

Minulle on jäänyt katkeruus siitä,että jouduin työorjaksi tänne tätini rantatilalle ja tietenkin osoitin sen teininä.
Sanoinkin että et ole äitini,eikä minun sinua tarvitse totella.
Luojankiitos sain urheilla ja suunnistus kesällä, kilpahiihto talvella tasoittivat
puoli-orvon teinitytön muhkuraista elämäntaivalta.

No nyt on aikaa ajatella näitä menetettyjä mahdollisuuksiaan,kun toi karnteeri on tosiasia.
No minä kalastelen ja alan kutomaan mattokangasta,kun toi vinttihuone alkaa lämpiämään.
Maalatakin pitäisi ja tapetoida,siis kahdella hevosella pitäs mennä myllyyn,
vaikkei kuormaa edes yhdelle..se on amaa tämä ajattelu

sortinko kirjoitti:

Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

Lue lisää

Kiitos sortinko!
Olen kerrankin sanaton,kyyneleitä pyyhin ja ihmettelen kuinka voit muistaa kaiken
kokemasi.
Minä muistan vain välähdyksiä lapsuudestani ja siitä lammaskarsinaneuroosista.
Kyllä äitini vierailut täällä korvessa muistan,kun maha tuli kipeeksi saatuani syödäkseni
hesalaisiaherkkuja,makkaraa ja jotain karkkejakin taisi olla.

Minulle on jäänyt katkeruus siitä,että jouduin työorjaksi tänne tätini rantatilalle ja tietenkin osoitin sen teininä.
Sanoinkin että et ole äitini,eikä minun sinua tarvitse totella.
Luojankiitos sain urheilla ja suunnistus kesällä, kilpahiihto talvella tasoittivat
puoli-orvon teinitytön muhkuraista elämäntaivalta.

No nyt on aikaa ajatella näitä menetettyjä mahdollisuuksiaan,kun toi karnteeri on tosiasia.
No minä kalastelen ja alan kutomaan mattokangasta,kun toi vinttihuone alkaa lämpiämään.
Maalatakin pitäisi ja tapetoida,siis kahdella hevosella pitäs mennä myllyyn,
vaikkei kuormaa edes yhdelle..se on amaa tämä ajattelu

sortinko kirjoitti:

Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

Lue lisää

Oletko kirjoittanut laajemminkin kokemuksistasi lapsuuden ajalta. Ne tarinat pitäisi saada kerrotuksi ja tallennetuiksi. On viimeiset hetket kertoa omakohtaisia muisteloita ennen sotia ja sodan aikana tapahtuneista asioista.
Jo se pitäisi käsittää, että on yhä ihmisiä, joilla ei ole ollut yhteiskunnan turvaa, kun koti ja vanhemmat on menetetty, mutta joku kasvatusperhe on ottanut lapsen hoiviinsa.
Lapsen elämä ja kokemukset eivät olleet tärkeät. Päin vastoin, usein kuulin omankin äitini sanovan, ettei lapselta pidä kysellä menneitä tapahtumia, sillä lapsi unohtaa. En ymmärtänyt, koska itsekin muistin asioita 2-3 vuotiaasta. Muistan yhä.
Muistan erään dokumentin, jossa Lapin sodassa partisaanien hyökkäyksen kohteena olleet miehet kertoivat lapsena kokemistaan kauhuista, joista ei kukaan koskaan halunnut kuulla heidän kasvuaikanaan. He olivat nyt kyyneliin saakka kiitollisia siitä, että saivat kertoa elämänsä järkyttävimmistä tapahtumista.
Monille puhuminen ja kertominen olisi suuri helpotus. Joku ulkopuolinen voisi ottaa kantaa ja ymmärtää. Suomalainen ajatusmaailma on aina ollut se, että "omat pyykit pestään kotona". Ei ole osattu eikä haluttu muistaa menneitä ja auttaa taakkojen kantamisessa.
Monella on ollut vielä taakkana kasvattajien uskonnollisuus, joka pahimmillaan on kiristävä ja ahdistava lisä kasvavan lapsen ahdistuksessa..
Hyvää jatkoa sinulle.
Mkr.

sortinko kirjoitti:

Muistikuvani evakkoajastani Pohjanmaalla,noin pari kuukautta, ei sen pidempään. vain
satunnaisia välähdyksiä, eivät enempää. Huoneessa kamina, katossa ihmeellinen laite, joka syttyy ja sammuu painelemalla kupin mutoiseaa laitteessa olevia kahta eri väristä nappulaa. Kuin petromaxi, valo ei vain niin pistävän kirkas. Lasten kirkuminen alakerran keittiössä, luvaton leikki, ämmi hermostuu. Talon omat lapset tai joku sisaruksistani on saanut käsiinsä patruunoita, joista luoti ja ruuti on poistettu, nallia ei. Ruudin tilalle vettä ja kuumalle levylle, hetken kuluttua nalli jysähtää ja vettä sinkoutuu sihahtaen levylle.Evakkomajoitukseni Pohjanmaalla päättyy suhteellisen pian.

Jossain vaiheessa tajuan, isä ei ole täällä. Siitä ei puhuttu, isän sairaus oli edennyt vakavaksi. Puuttuvan hoidon takia isä oli lähtenyt synnyinkotiinsa Hämeessä vanhempiensa, verraten iäkkään pariskunnan luokse, ehkä heidän toivomuksestaan. En tiennyt olevani isän lempilapsi. Isän sisar asui miehensä kanssa samassa kylässä. Lapseton , keski-ikäinen perhe. Omaan, kyseenalaiseen terveyteeni vedoten isä oli suostutellut heitä ottamaan minut luokseen. Niinpä parin kuukauden evakko Pohjanmaalla päättyi osaltani. Muutaman kuukauden kuluttua isäni menehtyi, olosuhteiden vuoksi hänet oli pakko haudata isovanhempieni lunastamaan sukuhautaan.

Olen miettinyt pakolaislasten kohtaloa, Näilläkin palstoilla on paljon vähätelty heidän kokemuksiaan. Niin kuin näillä lapsilla ei olisi sodan aiheuttamia traumoja.
Olen monesti sanonut, lapsuuteni päättyi siihen luudalla suljettuun oveen. Näin vuosikausia painajaisia siitä hetkestä, tyypillisenä seurauksena pedin kastelu.
En muista kuulleeni ainoatakaan laukausta tai muita sodan ääniä, silti tuo trauma. Kuinka paljon traumaattisempia kokemuksia noilla pakolaislapsilla onkaan. Konetuliaseiden rätinä, räjähdykset, väkivaltaiset kuolemat, ehkä omaisen tai leikkitoverin silpoutuminen, pommi-suojassa kyyhöttäminen. paniikinomaiset paot, jano ja huutava nälkä, kaiken tutun kadot-taminen.

Omalta osaltani adoptio muutti paljon olosuhteita, Enää ei tarvinnut tapella ruuasta, sain todenäköi sesti potemaani riisitautiin tai keripukkiin asianmukaista lääkinnällistä hoitoa. Olin ollut apaattinen, minun olisi jo tuossa vaiheessa pitänyt muistaa enemmän kuin nuo välähdyksenomaiset muistikuvat. Käytännössä kesti vielä miltei vuoden yhtenäisten mie-likuvien muodostumiseen.
Adoptioni ei kuitenkaan pelastanut lapsuuttani, Adoptioäitini kärsi ilmeisesti vapaussodan aikaisista kokemuksistaan vankileirillä. Maanismaisen uskonnollisuuden, ja oikeudentajun heittelehtimen sekä pätemisen tarve tunnusomaisia piirteitä. Keski-ikäinen lapseton nainen ,jolta puuttui käsitys lapsen päivittäisistä tarpeista. Naapurin lapset olivat ”syntisiä”, leikki-minen heidän kanssaan oli selkä-saunan arvoinen teko. Pätemisen tarve teki puolestaan minusta lapsiaikuisen. Luin ja kirjoitin sujuvasti, osasin kymmenen kertotaulun sekä yksinkertaisen jakolaskun ennen kouluun menoa. Adoptioäitini ylpeili taidoillani laisinkaan tajuamatta niiden seurauksia. Vieras murre ja osaamiseni merkitsi syrjintää ja kiusaamista. Lopullinen lasku erääntyi siinä vaiheessa kun osa luokkalaisista pyrki oppikouluun. Olin selvinnyt pitkään tarvitsematta avata koulukirjoja, motivaation puute paljasti armotta kykenemättömyyteni kun olisi pitänyt oppia ennen käsittelemättömia aiheita.

Lue lisää

Erittäin ansiokas kirjoitus nimimerkiltä sortinko. Sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta kelpaisi painoon ja isommillekin foorumeille.
Kiitos !

Anonyymi kirjoitti:

Erittäin ansiokas kirjoitus nimimerkiltä sortinko. Sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta kelpaisi painoon ja isommillekin foorumeille.
Kiitos !

Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!

Anonyymi kirjoitti:

Erittäin ansiokas kirjoitus nimimerkiltä sortinko. Sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta kelpaisi painoon ja isommillekin foorumeille.
Kiitos !

Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!

sortinko kirjoitti:

Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!

Lue lisää

Aikaista huomenta!
Olin vahingossa ohjelmoinut makkariniradion ja se herätti puoliltaöin,soittaen aika äänekkäästi musiikkia.
No ei se mitään täydenkuunaikakin taitaa olla,joten yöuneni ovat mitäsattuu.

Tämä koronakaranteeni sopii minulle yksinäiselle ihmiselle,joskaan pihapiiriäni
eivät ihalijat ole tähänkäänasti kansoittaneet..
Pitäjänlehdessä oli kirjoitus,että jokaiseen vanhukseen otetaan yhteyttä.
No minua eivät vielä ole huomioineet.
Nuorin tätini kuoli kerrostaloasuntoonsa ja kaksi viikkoa meni,ennenkuin asukaat
alkoivat kaipaamaan ja hänet löydettiin.
Kyllä maaseudulla yksinasuvia vanhuksia on paljon,joten kunnilla ja terveyskeskuksilla on tehtävää selvittää asukkaidensa olotilat.
Verovirasto sitä tuskin tekee?

sortinko kirjoitti:

Kiitos Teille kaikille myönteisestä suhtautumisesta kirjoitelmiini. Tuo kahden viimeisimmän kappaleen välissä ollut pitkähkö tauko johtui pelostani palauttaa mieleeni viimeisten rivien katkeria muistoja.
Asioiden muistamiseen on yksinkertainen selitys: Turvattomuuden tunne pakotti pake-nemaan mielikuvitusmaailmaan ja työstämään koettuja tapahtumia.
Kirjoitustyylistäni;: olen usean vuoden ajan yrittänyt oppia kirjoittamaan työväenopiston antaman mahdollisuuden turvin,
Hyvää koronaeristyksen jälkeista vuotta Teille kaikille!

Lue lisää

Näyte työväenopiston kirjoitusharjoituksista

MAISEMA MIELESSÄNI

Kaksijakoinen tunne. Toisaalta haluaisin asua täällä, toisaalta tiedän, että en viihtyisi
pitkään.

Lapsuuteni maisema on jollain tavoin särkynyt, kotimökin ikkunat pienentyneet, seinät
harmaantuneet. Piha sammaloitunut askelten puutteessa.
Vanhin veljeni, vuosirenkaat kahlinneet askeleet sormin laskettaviksi. Ei enää, ei pysy kuokka eikä kirves kädessä niin pitkään, että voisi iltasella istahtaa rappusille ja katsella päivän aikana suorittamaansa. Tietää hän sen itsekin, pelolla ajattelee päivää, jolloin on laitettava ovelle luuta niin kuin kerran vuosikymmeniä sitten. Silloin sotaa pakoon ja saksalaisia. Nyt mieluimmin karauttaisi hallavalla hevosella.

Itse olen ja olisin vieras, jos tänne asettautuisin. En palannut muiden tavoin evakosta,
vain ohikiitävän tuokion viivyn ja katoan taas kaupunkiin. Nytkin. Valmis suunnitelma
jopa junan aikataulua myöten.

En paljoa mutta sentään jotain muistan lapsuudestani täällä. Tuokiokuvat sumun kes-.
kellä, osa terävinä vain siksi, että toiset ovat kertoneet yksityiskohtia. Muistan pelon ja
pajunvarvut. Tarraudun joen lähellä kasvavan pajupensaan varpuihin, olen eksynyt. En
tiedä, missä koti on. Pelkään näkkiä, josta äiti on varoittanut. Minä pelkään karhua ja
susia. Niistäkin äiti on kertonut. Pelkään niin, että vanhimman sisareni on pakko irrottaa
sormeni yksi kerrallaan varvuista, joihin olen tarrautunut.

Toinen muistikuva, pitäisi olla vielä ahdistavampi kuin tuo pelko. Mutta se ei ole sitä.
Isän kanssa veneessä tällä joella. Veneen pohjalla saha, kirves, viikate, hanko ja ehkä
vielä joitain muitakin esineitä. Isä sestoo vähän matkan päässä olevan niittyladon luo-
na rantaan, kiinnittää veneen johonkin. Sitten isä nostaa nuo esineet maihin, kantaa ne
ladon seinustalle, kumartuu ja työntää ne yksi kerrallaan kauas lattian alle. Miksi. sitä
isä ei kerro. Itse olen liian nuori käsittääkseni teon mielekkyyttä.

Nyt, tosin aivan liian myöhään, osaan laskea asioita yhteen. Tiedän. mitä tämä joki
merkitsee minulle. Tämän varrella pystyn rauhoittumaan hetkinä, jolloin lapsuuden
muistot saavat yliotteen, ajatukset poukkoilevat hallitsemattomina. Silloin tänne on
hyvä tulla. Tälle joelle, Sattaselle.

sortinko kirjoitti:

Näyte työväenopiston kirjoitusharjoituksista

MAISEMA MIELESSÄNI

Kaksijakoinen tunne. Toisaalta haluaisin asua täällä, toisaalta tiedän, että en viihtyisi
pitkään.

Lapsuuteni maisema on jollain tavoin särkynyt, kotimökin ikkunat pienentyneet, seinät
harmaantuneet. Piha sammaloitunut askelten puutteessa.
Vanhin veljeni, vuosirenkaat kahlinneet askeleet sormin laskettaviksi. Ei enää, ei pysy kuokka eikä kirves kädessä niin pitkään, että voisi iltasella istahtaa rappusille ja katsella päivän aikana suorittamaansa. Tietää hän sen itsekin, pelolla ajattelee päivää, jolloin on laitettava ovelle luuta niin kuin kerran vuosikymmeniä sitten. Silloin sotaa pakoon ja saksalaisia. Nyt mieluimmin karauttaisi hallavalla hevosella.

Itse olen ja olisin vieras, jos tänne asettautuisin. En palannut muiden tavoin evakosta,
vain ohikiitävän tuokion viivyn ja katoan taas kaupunkiin. Nytkin. Valmis suunnitelma
jopa junan aikataulua myöten.

En paljoa mutta sentään jotain muistan lapsuudestani täällä. Tuokiokuvat sumun kes-.
kellä, osa terävinä vain siksi, että toiset ovat kertoneet yksityiskohtia. Muistan pelon ja
pajunvarvut. Tarraudun joen lähellä kasvavan pajupensaan varpuihin, olen eksynyt. En
tiedä, missä koti on. Pelkään näkkiä, josta äiti on varoittanut. Minä pelkään karhua ja
susia. Niistäkin äiti on kertonut. Pelkään niin, että vanhimman sisareni on pakko irrottaa
sormeni yksi kerrallaan varvuista, joihin olen tarrautunut.

Toinen muistikuva, pitäisi olla vielä ahdistavampi kuin tuo pelko. Mutta se ei ole sitä.
Isän kanssa veneessä tällä joella. Veneen pohjalla saha, kirves, viikate, hanko ja ehkä
vielä joitain muitakin esineitä. Isä sestoo vähän matkan päässä olevan niittyladon luo-
na rantaan, kiinnittää veneen johonkin. Sitten isä nostaa nuo esineet maihin, kantaa ne
ladon seinustalle, kumartuu ja työntää ne yksi kerrallaan kauas lattian alle. Miksi. sitä
isä ei kerro. Itse olen liian nuori käsittääkseni teon mielekkyyttä.

Nyt, tosin aivan liian myöhään, osaan laskea asioita yhteen. Tiedän. mitä tämä joki
merkitsee minulle. Tämän varrella pystyn rauhoittumaan hetkinä, jolloin lapsuuden
muistot saavat yliotteen, ajatukset poukkoilevat hallitsemattomina. Silloin tänne on
hyvä tulla. Tälle joelle, Sattaselle.

Lue lisää

Anteeksi kummallinen rivitys, tekstin siirto teki kummituksen

sortinko kirjoitti:

Anteeksi kummallinen rivitys, tekstin siirto teki kummituksen

Sinä kirjoitat koskettavasti. Opistossasi on varmaan hyvä ohjaaja, jatka tulevanakin vuonna!
Mkr.