Miten ne vaikuttavat nykyiseen elämäänne ja pystyttekö työelämään ja normaaleihin ihmissuhteisiin ja elämäntapoihin?
Millaiset asiat ovat traumatisoineet teitä, joill on traumoja?
Anonyymi
2293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Läheisten kuolemat ja läheisten ja omat vakavat sairaudet, irtisanomisuhka, taloudelliset vaikeudet, varsinkin yht'aikaa tulleena voivat aiheuttaa
posttraumaattisen stressihäiriön, josta ei pääse koskaan.
Läheisen ihmisen sairaustuminen lapsuudessani. En pysty normaaleihin ihmissuhteisiin.
Kaikkein pahiten on traumatisoinut ihmisten sekavien puheiden kuunteleminen massiivisessa määrin.
"poiuytfghj"
Lukemattomia traumatisoivia tilanteita, asioita ja ihmisiä, todella paljon vauvaikäisestä lähtien. Koti, vanhemmat ja siitä ympäristöstä kummunnut elinympäristö ehkä suurimpina tekijöinä, tavallaan kaikki on ollut siitä lähtien vaan kerrannaisvaikutuksia. Toki suuret yhteiskunnalliset muutokset ja mullistukset ovat myös osuneet kohdalleni aika haitallisin tavoin, paljon erittäin haitallisia ihmisiä on kuulunut elämän tieni varrelle. Oikeastaan kaikki on mennyt pieleen alusta lähtien.
Nykyään oikeastaan vihaan toisia ihmisiä, suurinta osaa niistä.
En pysty työelämään enää nykyisin, yritin kyllä yli 20 vuotta vaihtelevalla menestyksellä, pääasiassa huonosti onnistuen.
Normaalit ihmissuhteet ja elämäntavat ovat erityisesti nykyaikana kovin venyvä ja suhteellinen käsite. Muuttuvat eri aikakausien mukaan nuo käsitteet.
Joka tapauksessa, en pysty ns. normaaleihin ihmissuhteisiin ja elämäntapoihin minkään aikakauden käsitteiden mukaan arvioituna, enemmistön arvomaailman mukaan.
En ole toisten ihmisten kanssa enää missään tekemisissä, muuta kuin mitä pakollista on. Elämäntavat, no aamupuuroa syön ja aterioin, hieman yritän kuntoilla ja autoilua kerran viikossa, parissa harrastaa pakollisten asioiden hoitamisten yhteydessä.
Elämä on enää vain pakollisten toimien suorittamista ja jatkuvasti heikkenevää terveydentilaa.
Ei mulla oo muuta sanottavaa, jahka tieni päätökseen tulee kuin että "paska reissu mutta tulipahan tehtyä".
En jää kusipäitä kaipaamaan.
Mulle "keskusteluapu" on ollut elämän traumatisoivimpia asioita.
On meinannut pilata aivoni lopullisesti.
Viimeinenkin keskustelija päätteli äitini minuun kohdistaman kiusaamisen vaikutuksen minussa olevan mahdollisesti periytyvä vika. Eli kiusaamiselle pitäisi keksiä mikä tahansa oikeutus. Ihan kuin minuun kohdistunutta henkistä väkivaltaa ei kannattaisi yrittääkään lopettaa, kun onkin periytyvä vika. Keskusteluauttajat ovat kokemukseni mukaan kaikkein aktiivisimpia henkisen väkivallan "pyhittämisessä".
"poiuytrdfghj"
Minun kokemukseni perusteella jos haluaa henkisesti väkivallattoman elämän ihan ykkösasia on pysyä kaukana keskusteluavusta.
Heillä ei ole rohkeutta sanoa ainoaa järkevää asiaa: Henkinen väkivalta ei käy päinsä. Sen on loputtava. Piste !
"poiuytrfdfgh"
Kun jokukin siellä sanoi että nykyään elämä on toinen toistensa henkistä kiusaamista, niin mun reaktio ainakin siihen on että: "En aio osallistua. Kiitos !" Mitä ihmeen meininkiä tommonen ettei auttajat osaa sanoa että mihinkään kiusaamiseen ei tietenkään sovi kenenkään osallistua.-
"poiuytfrdfgh"
Ei asioiden selvittäminen tarkoita asioiden oiekuttamista. Sinun pitää vain purkaa se koko vyyhti tunteenpurkauksineen, iin paraneminen lähtee liikkeelle.
Oikeuttamista.
Ei siinä mitkään tunteenpurkaukset mitään auta jos on aktiivinen manipuloija siinä vieressä manipuloimassa edelleen uuden vyyhdin ja uskoo hänen juttujaan.
"poiuytrdfgh"
Tärkeintä paranemisprosessissa on konkreettosesti poistua henkisen väkivallan ulottuvilta.
"poiuytrdfghj"
Mikään pelkkä asioiden purkaminen ei auta mitään jos siinä ei samalla selkeästi eroteta oikeaa väärästä.
"poiuytrdfghj"
Koska sama traumatosoiva meno tietenkin jatkuu ja jatkuu ja pahenee vaikka mitä purkaisi, jos oikeaa ei eroteta väärästä ja tee muutoksia asetelmaan.
"poiuytrdfghj"
Psykiatrinen hoito jossa hyvin mahdollisesti narsistinen psykiatri jota kaikki hoitajat vain hännystelivät. En ihmettele että hännystelivät koska psykiatri oli pelottava. Ja toinen psykiatri oli sitä mieltä että traumatisoiduin hoidosta ja hän laittoi diagnoosin ptsd. Pystyn aikalailla normaaliin elämään. Saan takaumia joista tulee välillä paha paniikkikohtaus joihin syön bentsoja. Niitä tuli ensin tosi usein mutta nykyään onneksi vain harvoin. Kuitenkin usein ne tapahtumat tunkevat mieleen joten ahdistus on usein päällä. Se häiritsee jonkun verran keskittymiskykyä mutta pääasiassa silti pystyn elämään normaalisti. Ihmissuhteita tämä ei haittaa.
Voisin kertoa tarkemmin siitä millaista kaltoinkohtelua koin mutta en kehtaa jos joku tunnistaa minun tarinani.
Valtavan monet traumatisoituvat psykiatrisesta hoidosta syvästi.
Kuten monet muutkin traumat, kokija ei yleensä halua niistä paljoakaan, ainakaan yksityiskohtaisesti. Ja pyrkii ehkä myös dissosioimaan sen mielestään. Trauma on ns. kätkeytyvä.
Ja olo, että jos kerron, niin tunnistetaan. Ja sitten saan hävetä. Eihän trauman kokeneita, (esimerkiksi väkivaltaa kokeneita), yleensä avoimesti halveksita, mutta suhtautumisessa on usein sellainen pieni ylenkatsomisen juonne, että minä en ole tuollainen, minä en ole heikko. Parhaiten saa empatiaa sellaiselta, joka on itse kokenut jotain samantapaista, ja pystyy käsittelemään sitä mielessään torjumatta tai dissosioimatta. Silloin he ovat vertaisia.
Psykiatrinen järjestelmä yleensä polkee trauman kokeneita. "Pakkohoitotrauma" tunnistetaan kyllä. Mutta itselleni oli karmea yllätys, kun keskustelin hoitotraumoistani joidenkin ammattilaisten kanssa, niin vaikka he säälittelivät ja käyttivät siitä todellakin jopa sanaa trauma, niin silti he katsoivat, että ainoa oikea tapa suhtautua asiaan oli olla edelleen kiltisti psykiatrian asiakas. Ja "päästä yli" siitä. Mitään ei oltu heidän mielestään tehty väärin, vaikka tietysti ikävää se oli, että mitä oli "jouduttu" tekemään. Minun parastani ajatellen.
En ajattele, että psykiatriassa toimittiin niin kuin toimittiin minun parastani ajatellen. Pelkään suunnattomasti noita ihmisiä, jotka kykenevät väkivaltaan, ja lisäksi valehtelemaan siitä niin sujuvasti itselleen ja muille. Pelkään ja vihaan.
edellisestä jäi pois vahingossa yksi sana, piti olla:
"Kuten monet muutkin traumat, kokija ei yleensä halua niistä paljoa puhua, ainakaan yksityiskohtaisesti."
Traumatisoitumiseni oli vielä kaiken lisäksi sellaista, että koska se on niin tuskallinen, haluan kätkeä sen koko muulta mielenterveysjärjestelmältä. Traumatisoidun psykiatrisessa sairaalassa. Sen jälkeen hain ja sain kuntoutusterapiaa Kelasta. Yksi terapiassa käsiteltävistä aiheista on juuri kyseinen hoitotrauma. En sallinut yksityisen psykiatrini kirjoittaa terapialausuntoihin mitään sairaalassa tapahtuneista asioista, enkä edes siitä, että olin ollut sairaalahoidossa. En halunnut, että tieto leviää vielä Kelaankin, ja tuntemattomat ihmiset pääsevät lukemaan sairaalassa tehtyjä merkintöjä. Ne merkinnät ovat osa traumaa, koska ne antavat virheellisen kuvan tapahtumista, ja loukkavat yksityisyyttäni. Levittävät stigmaa. Toisaalta on paha, että Kelassa ja muuallkaan ei tiedetä, mitä traumoja hoito voi tuottaa. Pitäisi tietää. Jotta asiat muuttuisivat. Mutta en halua olla se, joka siinä uhrautuu. Silmätikku.
Olen kärsinyt jo tarpeeksi.
Missä tahansa missä toimii henkisesti kehittymättömiä ihmisiä. he voivat traumatosoida toisia
"poiuytrdfghj"
Ei ole kokemusta psykiatrisesta järjestelmästä mutta kai se traumatisoituneiden polkeminen alkaa jo auttavissa puhelimissa mistä se se sitten voi syventyä se henkinen hyväksikäyttö, jos saa enemmän "apua".
"poiuytrfdghj"
Elämäni+pahimman+trauman+sain+kun+minut+sidottiin+ja+pakkolääkittiin+osastolla.+Ainoa+poispääsytie+oli+totella+psykiatria+100%:sti+ja+sulkea+omat+mielipiteet+syvälle+sisimpääni.
Minulla on melkein yhtä kauan, ja asia vaikuttaa elämääni vieläkin. Entinen elämäni ei koskaan palaa. Turvallisuus. Itsekunnioitus joka syntyy minuuden rajojen koskemattomuudesta. Ja perusluottamus muihin ihmisiin.
Koetko, että psyk. sh. ymmärtää sinua?
Samoja kokemuksia täällä. Psykiatrinen hoito traumatisoi minut, samaten lääkkeiden haitat ja aiheuttamat vauriot traumatisoi minut. Elämän on joutunut palasista rakentamaan uudelleen muta mikään ei ole niin kuin ennen, vaan jotain on turvallisuudentunteessa ja luottamuksessa vaurioitunut sen jälkeen kun joku on nähnyt oikeudekseen kajota kehooni ja mieleeni tavoin mitä en voisi voinut kuvitellakaan olevan mahdollista. Tehden kaiken sivuuttaen mielipiteeni, vaikka lääkäreillä ei ole hajuakaan miltä tuntuu oikeasti kärsiä lääkehaitoista. Lääkkeissä oli kauhea olla ja niissä olo muutti minua trauman kanssa jotenkin.
Nykyään saan sätkyjä ja triggereitä nähdessäni mitään mikä muistuttaa sairaalajaksosta.
Nyt kun ajattelen asiaa niin vaikka psyk. sh:ni on empaattinen ja kaikin puolin ymmärtäväinen niin hänkin on psykiatrian "ammattilainen". Eli ei paras lähtökohta terapialle, mutta luotan häneen.