Anteeksi jos kuullostan näissä viesteissäni kriittiseltä...Joskus vain tuntuu( niihinhän ei pitäisi luottaa)siltä, että liian paljon korostetaan (antennit ehkä itsellä väärin viritettyjä)sitä, miten vaarallista tämä uskovan elämä on, kuin kirveenterällä vaeltamista. Koko ajan on pelko siitä, milloin putoaa joko maailmaan tai omanvanhurskauden ansaan. Paljon enemmän pitäisi puhua siitä, että Taivaan Isä pitää meistä huolen, Hänen kädestään ei voi meitä mikään/kukaan ryöstää. Jos näin sanon julkisesti, saan kuulla olevani huoleton armonvaras tai maailmallistunut ja tottelematon pintaliitäjä, todellinen kristitty kun vaeltaa varoen. Mutta eikö Jumalanlapsen elämän pitäisi saada olla luottavaista ja turvallista, ilman pelkoa.
Tällä en tarkoita sitä, että olisi halu elää synnissä eläen, välittämättä Raamatun meille kristityille annetuista neuvoista.
Jos on tylsä ja vähemmän fiksu aihe, jättäkää väliin.
Tällä en tarkoita sitä, että olisi halu elää synnissä eläen, välittämättä Raamatun meille kristityille annetuista neuvoista.
Jos on tylsä ja vähemmän fiksu aihe, jättäkää väliin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minä itse elin veeällänä tuossa rippiopissa. Kuuntelin herkin korvin ja avoimin mielin vl-seurakuntaa, joka silloin korosti rippiä tosi voimakkaasti. Saarnoissa puhuttiin paljon nimellistä synneistä ja muistutettiin, että ne on myös nimellisenä tunnustettava rippi-isälle. Niitä ei voi saada anteeksi yleisellä synninpäästön sanalla. Ne vaivaavat - tiedettiin.
Sitten kun siellä alkoivat henkien puhdistamiset, niin sellainen synti ei lähtenyt edes nimellisenä yksityisenä asiana, vaan tarvittiin julkiripittäytyminen seurakunnassa. Sekin oli vaatimus ja pakko uskomiselle.
Siinä tuli minulla raja vastaan. Siihen en suostunut. Minä olin tottelematon. Minut hoidettiin vl-seurakunnan ulkopuolelle, koska en halunnut, että minua olisi yhä vielä puhuteltu ja hoidettu. Ties kuinka kauan, meikäläistä juntturaa? Minulle hoidot riittivät. Siksi kuulemma sidoin itse itseni!
En itsekään tajunnut, mistä oikein oli kysymys. Mutta se TUNTUI väärältä! Uskominen tuntui mahdottomalta. Minulla oli kuitenkin kai mielikuva, että Jumala ja Jeesus kutsuvat luokseen iloon, rauhaan ja vapauteen. Yltäkylläisyyteen ja lepoon.
Mutta uskominen ei ollut sitä, vaikka kuinka yritti välttää syntiä ja tehdä parannusta niistä rikkeistä, joita ei heikkoudessaan voinut estää. Kiltille tytöllekin sattui jotain pientä. Vaikka se omenavarkaus. Saattoi tulla vaikka työpaikan kynä vahingossa mukaan tai uutisten katsominen mummolan telkusta. Se kolkutti sitten omaatuntoa ja teki epävarmaksi. Koska piti olla tekojen puolesta aina puhdas ja valmis lähtöön! Suuri synti kadottaa eikä pienikään välille jätä, saarnattiin.
Ei siinä ihmisen kokovikaisuus näkynyt, vaan sielua vaivattiin ns. pienillä asioilla ja seurakunnan sanelemilla säännöillä. Keinotekoisillakin synneillä, joiden takia uskovaisen elämä TUNTUI raskautetulta ja työläältä. Minusta.
Minun antennini ovat yhtä herkät tuossa suhteessa, joten kohtalotoveriksesi TUNNEN itseni. Minä olen kuullut olevani ateisti, enkä kuulemma usko Raamattuun, olen niin herkkähipiäinen, ettei minulle saa sanoa mistään.
Reagoin liian herkästi, jos saarnataan näitä seurakunnan rakkauden neuvoja, että ei vain kukaan menisi heikoille jäille tai muuten vaaran paikkaan. Ja niitähän riittää. Se on sitä kirveenterällä vaeltamista.
Miksi joku suostuu siihen? Eikä halua ottaa vastaan täydellistä armoa ja LUOTTAA Jumalaan ja Pyhään Henkeen? Ilman pelkoa, kuten sanoit.
jos sinua on ahdistanut. Minä olen esikoislestadiolainen eikä meidän seuroissa pakoteta mihinkään ja synnit saamme uskoa anteeksi yleisellä syntien anteeksisaarnaamisella. Mutta tietysti, jos esim.joku nyt tulee "maailmasta" ja haluaa tehdä parannuksen, kyllä silloin saarnataan synnit anteeksi yksityisesti tai jos kristitty on esim. joutunut huoruuden synteihin tms. silloinkin tarvitaan välimies, joku kristitty saarnaamaan synnit anteeksi.Kenellekään ei näytetä ovea, vaikka ei parannusta tekisikään. Kun kristitty on joutunut syntiin, hänelle tulee paha olo tehdyistä synneistä, hän itse haluaa saada ne pois tunnoltaan ja päästä vapaasti uskomaan. Joskus voi olla, että joku muistuttaa toiselle, että tuo ei ole sopivaa... joka tulee siis rakkaudesta lähimmäistä kohtaan ja jos silloin tuo muistutettava katuu ja haluaa korjata, onhan se Jumalan työtä. Mutta kaikki sellainen pikkutarkka syntien nimeäminen ja vaatimuksen henki, sellainen on kauhistuttavaa ja väärin.Ihminen voi paatua tietenkin sellaiseksi, ettei kadu lainkaan tekojaan. Mutta emme me voi kuitenkaan kokoajan tehdä tiliä vaan me saamme vapaasti uskoa itsemme armosta autuaaksi.Olemme vapautetut ja siksi onnellisia, emme kitkeriä lainorjuuden alaisia. Emme tarvitse syntiluetteloita, mutta tottakai meillä synneistä varoitetetaan. Tottakai on hyvä valvoa, sillä vihollinen vie omille teilleen, mutta kyllä meidän kristillyytemme on sittenkin Jumalan käsissä, emme me muuten koskaan tulisi autuaiksi, jollei Taivaan Isä pitäisi meistä huolta ja perille kuljettaisi.
Es.lestadiolaisuudessakin jotkut saarnamiehet puhuvat kirveen terällä vaeltamisesta.
Kuitenkin Jeesus sanoo: "Minä olen tie..."
Onko Jeesus sitten joku kirves?
Taivaan tie on tosin kaita, mutta se on suora ja tasainen, jolta ei tyhmäkään eksy.
Tietenkin jos ei seuraa Tietä, on vaara langeta oikealle tai vasemmalle puolelle.
Muistan vuosikymmenien takaa tämän kirveenterä vertauksen. Tämä on sellainen tehostesana, jota vanhat saarnaajat varsinkin käyttivät. Siinä kuvataan tietä niin kapeaksi.
Kuitekaan ei välttämättä aina selitetty, mikä siitä tekee niin kapean. Kevyesti heitettynä se antaa Jumalasta sadistin kuvan. Jumala panee ihmisparan kävelmään terällä ja seuraa, kummalle puolelle putoaa?? Vai käykö niinkuin meille poikalapsille on käynyt miestenpyörän kanssa???
Totuudessa tie on kaita, mutta ihan muusta syystä.
Yksin Kristukseen uskoen ja turvaten voi pysyä tiellä. Vähänkin siitä pois, me hukumme. Jeesus on kuitenkin luvannut säilyttää jokaisen, jonka Isä on hänelle antanut.
Siis Tie kantaa ja ylettyy perille asti.
Lohdullista ja selkeää, ei mitään lisättävää.
"Jeesus on kuitenkin luvannut säilyttää jokaisen, jonka Isä on hänelle antanut."
Ei ole minun varassani, vaan minua suuremmassa.
Olipa hauska vertaus: Jeesus onkin kirves!
Oikeasti siitä on leikki kaukana, jos ihmisen uskominen on kuin kirveen terällä kulkemista. Eihän se ole mahdollistakaan. Mutta jos jalkapohjien nahkat ovat kivestä tai muusta kovemmasta aiheesta, niin tasapainoillen se voisi jopa onnistua. ;)
Täytyy ottaa Raamatusta vähän muitakin kohtia, jotta kristityn vaellus ja Hengen vapaus tulisi selvemmäksi. Minusta siitä annetaan ihan kieroutunut kuva, jos keskitytään saarnaamaan "syntivuoteen kantamisesta" tai sitten niin ihana kehoitus: "Pankaa pois kaikki kuorma ja synti..." otetaan ripittäytymisen ohjeeksi ja uskomassa pysymisen ehdoksi, vaatimukseksi.
Miksi nuo lohdulliset kohdat pitää vääntää SALAA pakoksi ja lakipykäliksi. Jos ne sanottaisiin suoraan sellaisiksi, niin jokainen huomaisi, mistä on kysymys. Mutta kun ne tulevat ilmi vain siinä hengessä, missä niistä puhutaan. Siten niiden väärää painotusta ei voi edes sanoin perustella. Vain Henki erottaa Hengen.
Johannes Kastaja jo puhuu Jesajaan tukeutuen siitä. millainen se tie on. Tasainen, kuopat on tasattu ja töyräät tasoitettu. Sitä ei kulje peto, siellä ei lymyä käärme.
Se tie on Kristus itse.
Kun syntioppi ja vanhurskauttamisoppi ovat pielessä, keksitään kirveenterä-vertauksia.
Omavanhurskaus on kowa waatija. Kristus on murskannut waatijan sauvan.
Sanoit todella hyvin tuosta vanhin-lapsi suhteesta. Olisihan se hirveätä jos lapsen tarvitsisi Isäänsä pelätä.
Oma isäni tuli usein itkien kaulaani ja kysyi minulta, että jaksanko minä antaa hänelle anteeksi kun hän taas tuli niin kärsimättömäksi.
No se oli helppo silloin antaa anteeksi.
Lapsi on on aina lapsi ja yhtä rakas vanhemmalle, likaisenakin. Siksi meillä on Jumalan lahjoittama pesuaine, Jeesuksen Kristuksen veri, jolla vanhin pesee lapsensa.
Sen Pyhän veren kautta voimme ja saamme todistaa myös toinen toisillemme anteeksi heidän rikkomuksensa meitä vastaan.
Siitähän Raamattu meille puhuu, että Jumala on Isä, ja me olemme hänen lapsensa Jeesuksen Kristuksen kautta. Syntiin lankeemuksessa synnin syyllisyys ja häpeä tuli ihmisen osaksi. Ihminen piiloutui.
Muistamme kuinka sitten alkoi kova selittely. kun Jumala huuteli Aadamia, ja Aadam tuli esiin,
niin Aadam aloitti: Tuo vaimo jonka SINÄ annoit, hän otti ja antoi minullekin. Ja minä otin.
Häpeä pani hänet vierittämään syyn vaimon niskoille.
No tiedämme hyvin, että siitä ei ollut Aadamille mitään hyötyä. Eeva puolestaan syytti teostaan käärmettä. Uskon että käärme oli silloin hyvin iloinen. No hänkin sai rangaistuksensa kyllä. Vaimon siemen (Kristus murskaa pääsi, mutta sinä olet pistävä häntä kantapaahan.
Mutta eikö olekin tämä omien syntien pois selittely hyvin tuttu tilanne tänäänkin?
----------------------------------------
Jumala on Pyhä ja hän vihaa syntiä. On hyvä aina muistaa se, että tekomme eivät kelpaa hänelle vanhurskauttavassa mielessä. Siksi Jumala katsoi itsellensä uhrin, sellaisen uhrin johon HÄN mielistyi, ja jonka HÄN hyväksyy sovitukseksi kaikkien syntiemme edestä. Tuo Jumalan uhri on hänen rakas Poikansa Jeesus Kristus.
Lukekaamme mitä Jumala sanoo pojastaan:
Matt. 3:17 Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt."
Tämä lienee ainut kerta Raamatussa kun Pyhä Kolmiyhteinen Jumala oli läsnä kaikkien persooniensa osalta luonnollisin aistein havaittavassa muodossa.
Isän Jumala ääni todisti Pojasta, tämä on minun rakas poikani johon olen mielistynyt. Poika
oli lihassa, siis ihminen keskellämme. Ja Pyhä Henki laskeutu taivaasta Jeesuksen päälle kyyhkysen muodossa.
##############################################
2. Kor. 5:21 Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.
##############################################
joskus vain on vaikeaa joidenkin seurapuheiden alla tunnistaa sitä rakastavaa Taivaan Isää, joka vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä.
Niin minustakin.
Monesti tunnen olevani aivan yksin, orpona ja suurissa epäilyksissä. Taivaan Isän laupiaat kasvot peittyvät, ankara ja vaativainen synkkyys uhkaa sammuttaa viimeisenkin uskon kipinän.
Siksi luen lohdullisia viestejä ja jaksan taas hieman paremmin. Niistä saa Voimaa ja Uskallusta.
Kerroit että luet mielelläsi lohdullisia viestejä.
Täytyy sanoa että sellaisia itsekin kirjoitat.
Ehkä et itse aina edes huomaa kirjoittavasi
hyviä ja lohdullisisa viestejä.
Niin se on ystävät, uskon että jokainen meistä
kaipaa eniten rakkautta. Sitä tietoisuutta ja tunnetta että olen rakstettu kaikista heikkouksistani ja erehdyksistäni huolimatta.
Rakkaus on kaikista ihaninta silloin, kun itse hyvin tietää sen, etten nyt ansaitsisi sitä, mutta silti saan sitä.
Parisuhteessa tämä tulee aivan erityisellä tavalla esiin. Nimittäin silloin, kun saan rakkautta ja hyväksyntää epäonnistuttuani jossakin.
Eikä se ole aina niin kummallista, kaunis hymy, ja jokin hellä ele puolisolta kertoo, että minä rakastan sinua. Sellainen on hyvin sulattava kokemus.
Näin on Jumalammekin. Hän rakastaa meitä, vaikka emme sitä ansaitsisi. Hän joka meidät kokonaan tuntee, ja juuri sellaisina kun me olemme.
Rakkaus ei ole mitään sellaista, että se tulisi säälistä ja pitkin hampain.
Voimme lalujen laulusta lukea, kunka taivaallinen ylkä rakastaa ja ihastelee maasta verellään ostamaansa morsiantaan. Se on kauneinta rakkauslaulua mitä kuulla saattaa.
Lue ole hyvä:
Laul. l. 1:9 "Tammaani, joka on faraon vaunujen edessä, sinut, armaani, vertaan.
Laul. l. 1:10 Ihanat ovat sinun poskesi käätyinensä, kaulasi helminauhoinensa.
Laul. l. 1:11 Me teemme sinulle kultakäädyt ynnä hopeasta niihin nastat."
Laul. l. 1:12 "Kuninkaan istuessa pöydässään tuoksui minun nardukseni kaiken aikaa.
Laul. l. 1:13 Rakkaani on minulle mirhakimppu, joka rintojeni välissä lepää.
Laul. l. 1:14 Rakkaani on kooferkukka-terttu Een-Gedin viinitarhoista."
Laul. l. 1:15 "Katso, kaunis sinä olet, armaani; katso, kaunis olet, silmäsi ovat kyyhkyläiset."
Laul. l. 1:16 "Katso, kaunis sinä olet, rakkaani; kuinka suloinen, kuinka vihanta on vuoteemme!
Laul. l. 1:17 Huoneittemme seininä ovat setripuut, kattonamme kypressit."
Laul. l. 2:1 "Minä olen Saaronin kukkanen, olen laaksojen lilja."
Laul. l. 2:2 "Niinkuin lilja orjantappurain keskellä, niin on minun armaani neitosten keskellä."
Tuo oli kauniisti sanottu. Se lämmittää sydäntäni ja lohduttaa sieluani. Kiitos!
Kristuksen vanhurskauden vaate eli vaippa.
Se on aina puhdas. Se ei likastu koskaan.
Siksi on turha puhua mistään pesemisestä.
Herramme on sen tehnyt puhtaaksi.
Vaippa omistetaan tai ei omisteta. Se omistetaan uskolla, vain sillä.
Tässä erään viisaan opettajan tekstistä pätkä:
"Se on huomattava, että ne jotka yrittävät lain teoin tulla vanhurskaiksi tai arvelevat uupumukseen asti hyviä tekoja tekemällä pysyttelevänsä oikeina Jumalan lapsina, eivät suinkaan ole ristiinnaulitsemassa lihaansa, vaan noudattavat siinä pyrkimyksessäänkin lihan himoja. Sellaiseenhan ei Henki neuvo, vaan sanoo: kaikki on armosta, ota lahja vastaan. Vapahtajaan uskova on Vapaan lapsi, eikä hänen tarvitse tehdä työtä, jolla tosin voi olla viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä, mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi."