Antisosiaalinen

Istun hiljaa huoneessa,
kaukana kaikesta.
Haaveillen elämästä,
joka kuitenkin jää elämättä.
Muiden seurassa yritän joukkoon
kuulua.
Jutella ilman sanoja.

Aina kun suuni avaan.
Sieltä jotain olematonta ulos saan.
Vanhemmat mua patistaa,
ulkona enemmän olemaan.
Puhumaan
ja uudistumaan.
ihmiseksi toiseksi,
joka jää vain haaveeksi.
Sisaruksilta luonnistuu.
Ne luonnostaan ulospäin suuntautuu.
Heiltä voisin oppia,
jos vain uskaltaisin avautua.

Yksin olen pettymys.
Toivoton typerys.
Muut yrittää ymmärtää.
Ei se auta selvästikkään,
toivovat vain parasta.
Yrittävät mun sydäntä aukaista.
Ei se niin vain onnistu,
kivun kautta se on aukaistu
ja usein sanat sanomattomat,
vain muita loukkaavat.

Siksi en mä juttele.
Etten ketään syyttele.
Sanat ne vain satuttaa.
Sydämmeen paras ne on lukita,
kauas muiden silmistä.
Sydämmeni on turvassa.

Pikkuhiljaa availen,
muille sitä esittelen.
Sirpaleinen sydän koossa pysyy,
vähitellen korjaantuu.
Avulla rakkaiden ja vieraiden,
Itseäni korjailen.
Siirryn takaisin tähän maailmaan,
pilvilinnoista ja mietteistä.

Tajuan etten yksin oo.
Siirryn aamu aurinkoon,
kanssa ystävien ja perheen.
Aloitan uuden kappaleen.
Yritan avautua,
maailmaan avaraan.
Jatkuvasti riskeeraan,
sydämmeni aran ja särkyvän.
Heitän virtaan elämän,
ilman mitään takuita,
onnellisuuden olemassaolosta.
Ehkä vielä selviän.
Myrskystä nimeltä elämä,
opin elämään hetkessä,
enkä "mitä, jos-" mietteissä.