Jumalalla on hyvä suunnitelma minulle

Anonyymi kirjoitti:

Tä­nään on 13. ka­ran­tee­ni­päi­vä. On lau­an­tai, jo­ten kou­lu­teh­tä­vis­tä ei ole tar­vin­nut stres­sa­ta. Sil­ti olo on ol­lut kur­ja. En oi­kein osaa sa­noa, mikä on pie­les­sä. Tie­ten­kin kai­puu ka­ve­rei­den luok­se on kova, mut­ta tämä tun­ne on jo­tain muu­ta.

Avaan ja sul­jen Ins­tag­ra­min ker­ta toi­sen­sa pe­rään. Mi­kään ei rii­tä viih­dyt­tä­mään. Pää­tän men­nä ala­ker­taan.

Tu­len por­taat alas olo­huo­nee­seen ja kuu­len jo­tain py­säyt­tä­vän tut­tua. Ra­di­os­ta kuu­luu nuor­te­nil­lan alus­tus. Is­tah­dan soh­val­le ja sul­jen sil­mä­ni. Tun­ne rin­nas­sa al­kaa hel­pot­taa. Me­nen äi­din ja isän ma­kuu­huo­nee­seen ja käyn pe­dil­le ma­kaa­maan.

Muis­te­len, et­tä sii­tä, kun vii­mek­si olin seu­rois­sa on jo kuu­kau­si. Alus­ta­ja pu­huu us­ko­mi­sen ilos­ta ja sii­tä, mi­ten Ju­ma­la pu­hut­te­lee mei­tä poik­keu­so­lois­sa. Ym­mär­rän, kuin­ka tär­ke­ää seu­rois­sa käy­mi­nen on.

Äi­ti kä­ve­lee huo­nee­seen. Hän on juu­ri tul­lut len­kil­tä. Hän käy vie­ree­ni ma­kuul­le ja si­lit­tää hiuk­si­a­ni. Olo on het­ken kuin lap­se­na, kun us­ko­mi­sen asia oli kir­kas ja äi­din sy­liin sai ai­na men­nä. Sy­dän tun­tuu ke­vy­el­tä.

Alus­ta­ja pu­huu sii­tä, kuin­ka näi­nä­kin ai­koi­na voim­me luot­taa sii­hen, mitä Ju­ma­lal­la on suun­ni­tel­ma­na mei­dän va­ral­le. Sii­tä tu­lee mie­lee­ni Reis­jär­ven su­vi­seu­ra­tun­nus: ”Her­ra, si­nuun minä tur­vaan.” Tämä ai­ka tun­tuu ah­dis­ta­val­ta. Mie­les­sä pyö­rii mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä. On­nis­tu­vat­ko ke­sä­suun­ni­tel­mat? To­teu­tuu­ko haa­vee­ni ke­sä­seu­rois­ta ka­ve­rei­den kans­sa, ke­sä­töis­tä tai reis­suis­ta? Tai­vaan Isä sen tie­tää. On hyvä, kun saa luot­taa ja tur­va­ta Her­raan.

Il­lal­la is­tun kir­joi­tus­pöy­tä­ni ää­res­sä ja jut­te­len hy­vän ys­tä­vä­ni kans­sa, meil­lä on vi­de­o­pu­he­lu, ja piir­te­len ym­py­röi­tä pa­pe­rin reu­naan. Olen tu­ke­nut pu­he­li­me­ni kir­ja­pi­noa vas­ten. ”Ei ole nyt mei­dän kä­sis­sä tämä enää, jo­ten ei voi­da kuin luot­taa”, ys­tä­vä­ni to­te­aa, kun poh­dim­me työ- ja asu­mis­ku­vi­oi­ta ke­säl­le.

Ys­tä­vien kan­nus­tus ja tuki ovat mer­kit­tä­viä niin ta­val­li­sen ar­jen kuin us­ko­ne­lä­män­kin kan­nal­ta. Olen kii­tol­li­nen di­gi­ta­li­soi­tu­mi­ses­ta ja so­si­aa­li­ses­ta me­di­as­ta, nii­den avul­la voi pi­tää yh­teyt­tä ys­tä­viin. Myös lä­he­tys­työs­sä niil­lä on iso mer­ki­tys.

Ra­di­os­ta tul­lees­sa alus­tuk­ses­sa ky­syt­tiin: ”Mil­loin olet ko­ke­nut us­ko­mi­sen iloa?” Kun mie­tin asi­aa, mie­lee­ni tu­le­vat po­ru­kal­la lau­la­mi­nen, Su­vi­seu­rat, opis­to ja il­ta­ky­lät. Kaik­kia nii­tä yh­dis­tää so­si­aa­li­suus. Olen saa­nut ko­kea, et­tä kuu­lun jouk­koon ja us­kon sa­mal­la ta­val­la kuin ym­pä­ril­lä ole­vat ih­mi­set. On­kin tär­ke­ää, et­tä pi­däm­me yh­teyt­tä.

Tämä ai­ka opet­taa mi­nul­le, et­tei us­ko ole pel­käs­tään sitä, et­tä käy­dään po­ru­kal­la seu­rois­sa. Huo­maan taas, et­tei elä­mä sit­ten­kään ole omis­sa kä­sis­sä­ni. Mi­nul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni ja haa­vee­ni, mut­ta Tai­vaan Isä on saat­ta­nut tar­koit­taa mi­nul­la jo­tain ai­van muu­ta.

Il­lal­la sän­gys­sä maa­tes­sa ris­tin kä­te­ni ja lau­sun ää­net­tö­män ru­kouk­sen. Yleen­sä il­tai­sin on vai­ke­aa nu­kah­taa, kun epä­var­muus tu­le­vas­ta ja eri­lai­set vel­vol­li­suu­det pyö­ri­vät pääs­sä. Tä­nään mie­li on kui­ten­kin ke­vyt, ei­vät­kä nuo aja­tuk­set vai­vaa mi­nua, kun saan aja­tel­la: ”Her­ra, si­nuun minä tur­vaan.”

Teks­ti: An­ne­li, 18

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä