Ikävöin sua.

Miten osuitkin siihen mun ajatuksella samaan aikaan. Palsta tympii.
Häntä on kovempi ikävä kuin koskaan. Ajatukset vaihtelee onnesta epätoivoon. Ainoa mikä pysyy on se vahva tunne hänestä.

Välillä tämä tuntuu jo niin melkein etten sanoisi vastenmieliseltä. Ja silti täällä käy.

nii aikamoista mussutusta tää on

Olen samaa mieltä ei ole kivaa.

Ja taas kiimane lortto siellä vikisee.

Mitä vähemmän näkee, sitä enemmän tämä toinen välähtelee mielessä jota näkee usein.

Kenelle menee?

Ikävä on raskas tunne. Olen sen itsekin kokenut kun perhe yllättäen lähti ja olin totaalisen yksin. Usein näin unta autioista taloista, joissa olin yksin pimeässä hiljaisessa isossa talossa, jossa edes valot eivät toimineet. Kun katsoin ulos, siellä oli vain autioita metsätienäkymiä yön hiljnetämiä laitakaupungin lähiöhiljaisuutta. Vain jku varis äänteli kaukana.

En vielä tiennyt, mitä totaalisen hirveää ja pahempaa oli tulossa.

Kerran näin unen, että olin ollut niin viisas jonkun tiedemiesporukan kanssa, että olimme kyenneet luomaan ihmisiä. Heräsin unesta toiseen uneen, jossa olin ihmisten keskellä suuressa maanalaisessa huoneessa, jossa ihmiset puuhastelivat kukin jotakin. En muista mitä se oli, mutta ahkeralta vaikuttivat. En tosin nähnyt kenelläkään työkaluja. Yht`äkkiä tajusin, että nuo olivat niitä olentoja, joita me olimme yhdessä nerokkuuttamme luoneet. Tajusin, että heillä ei kenelläkään ole sielua. Se oli kauhistuttava kokemus ja aloin kovasti rukoilla, että Jumala siirtäisi minut uskovaisten luo, jossa oli ihmisillä sielu ja yhteys Jumalaan.

Tuo uni oli noin 10 vuotta sitten. Se on kauhistuttavin uni, mitä olen nähnyt. Usein sen jälkeen olen miettinyt, että kauheinta tässä maailmassa olisi jos Jumala ottaisi kaikki elävässä uskossa olevat pois, eikä olisi mahdollista löytää ketään, jolla on Jumalan pyhä henki. Ei armoa, ei totuutta, eikä iankaikkisen Jumalan yhteyttä. Mietin, että olen valmis luopumaan kaikesta muusta kunhan saan säilyttää yhteyden Jumalaan ja uskoviin ihmisiin.

Yksi mies kertoi nuorena nähneensä vähän yhtä kauhistuttavan unen. Hän kertoi, että hän näki unessa, että hän kävellessään alkoi kuulla kuin joku hirveässä hädässä huuvi jossakin. Hän huomasi, että huuto tuli jostakin läheisestä kellarista, jonne johti portaat ja jonka jälkeen käytävä ja ovi, jonka takana huuto kuuluin. Se oli todella hätää ja tuskaa ja pelkoa ja toivottomuutta se huuto. -Hän kertoi. Hän kun oli empaattinen luonne, hän lähti auttamaan. Hän kuitenkin jotenkin tunsi tuon äänen ja tajusi, että oven takana oli Helvetti/ kadotus, johon syntinen oli joutunut. Tarkemmin kuunneltuaan hän ymmärsi miksi hän tunsi tuon äänen. Se oli hänen oma äänensä. -Sen jälkeen hän hakeutui uskovasten seuraan ja halusi saada synninpäästön ja uskoa evankeliumi omien syntiensä sovitukseksi.

Usein olen kaivannut perhettäni ja rukoillut, että Jumala antaisi vielä palaamisen armon heillekin. Että yhdessä saisimme Taivaan kodissa iloita Jumalan huolenpidon alla. Ja jos tässä ajassa. Jumala kun on luvannut, että kun etsitte ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaa, kaikki muu sen ohella annetaan. Uskon niin, että sen myötä Jumala antaa myös mahdollisuuden korjata särkyneet sydämet ja korjata ihmiste välit.

Tuo edellinen kirjoitus oli tosi. Usein ajattelen, että nykyään me ihmiset olemme toisillemme etäisiä ja vain hyvän päivän tuuttuja. Moni ajattelee ahdistustaan ja vain omaa elämäänsä. Toivoisin, että nyt koronaviruksen aikana ihmiset alkaisivat kaivata enemmän ja läheisempiä henkisiä suhteitä toisten ihmisten kanssa ja löytäisiät myös elämäänsä armollisen Jumalan. Uskon, että suomalaisetkin tarvitsevat elämäänsä monet uuden suunnan ja toivon, joka kestää myös kuoleman hetkellä.

Henkisyys on selvästi jo lisääntynyt. Se lisäntyykö hengellisyys ei vielä auta. Täytyy etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Lähimmäisistä huolehtiminen on myös yhteiskunnallista hyvää kaikille.

Itse koin taas tänään syyllisyyttä. Mutta en voinut jälkeenpäin korjata asiaa. Kävin pitkällä kävelyllä. Vastaan tuli nuori noi 13 vuotias poika. Näin hänen ilmeestään, että hän halusi tervehtiä. Olin niin keskittynyt juttelemaan kävelykaverin kanssa, etten tullut tervehtineeksi. Se jäi todella harmittamaan. Jos se poika kokikin yksinäisyyttä ja pienikin tervehdys olisi antanut tunnetta, että hän ei ole aivan yksin. Olen sitä mieltä, että meidän on opeteltava tervehtimään toisiamme. Muistan kun tulin ensi kertaa Helsinkiin. Olin silloin hyvin nuori. Panin merkille erittäin upeaa piirteenä Helsinkiläisissä, että he tervehtivät minua, vaikka eivät tunteneet. Niin nuoret, kuin aikuisetkin. Muistan aurinkoisen päivän, kun kävelin mustikkamaan läpi kohti Korkeasaarta, eläintarhaa ja ihmiset tervehtivät kohteliaasti minuakin. Päivä todella paistoi myös henkisesti.

Toinen tapahtuma muistuu mieleen, kun minulla oli ukomaan matkoille tapana ottaa kahden euron kolikoita nippu kerjäläisiä varten, joita annoin kerjäläisille. Yleenä minua ahdisti nähdä nälkäänäkeviä j elämän laitapoluille joutuneita. Muistin, että Raamattuunkin on kirjoitettu. Köyhän asemaa älkää unohtako. En hakenut sillä hyväksyntää, koin sen vainvelvollisuudekseni ja kun annoin pienen rahan, se ei ahdistanut minua niin paljon, että ihmisillä oli niin vaikeaa. Yhden kerran minulla ei ollut enää kolikoita ja yksi pieni, noin 160 cm. noin 20 -vuotias nuori hoikka nainen kysyi, siis kerjäsi minulta rahaa. En antanut ja hän käveli suruissaan takaisin seinän viereen istumaan. Vieläkin on raskasta muistella tuota näkyä mielessäni. Se tapahtui Roomassa.

Olisiko mahdollista, että meistä jokainen alkaisi nähdä kanssaihmisemme ja lähimmäisemme arvokkaana ja merkityksellisenä. Ettei kenestäkään elämässä ja sosiaalisissa yhteisöissä tulisi näkymätön, niinkuin siinä muumitarinassa.