Äsken ikäni pahimmasta paniikkikohtauksesta selvinneenä päädyin nyt taas vuosien jälkeen tänne purkamaan paskaa.
Olen nyt pari vuotta kärsinyt jos jonkinmoisista niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin oireista. Lääkärissä joka ikisessä testissä ja kokeessa tullut käytyä eikä mitään elimellistä löytynyt. Sen jälkeen psyykkistä puolta tutkimaan ja sieltähän se vika löytyikin. Tai noh.. nimeä tälle vaivalle ei löytynyt vieläkään, mutta empä ole sellaista enään aikoihin kaivannutkaan, koska tiesin itse viimein mistä on kyse. Stressi ja henkiset paineet. Toiminnallinen häiriö on lähin tilaani kuvastava sairaus, jonka löysin.
En olisi voinut uskoa, että edes tällaisen elämä perfektionistin aikuistuminen voisi olla näin raskasta. Elämäni ei ole enää kuukausiin ollut paljoa muuta kuin fyysistä kärsimystä. Lähinnä piinallisia mahavaivoja, huimausta, hengenahdistusta, heikotusta, kaulan puutumista ja jopa kipuja. Ylipäätänsä on usein sellainen olo, että koko kehossa on kaikin puolin äärimmäisen epämukava ja kärsimyksellinen olla. Sitä ei vain pääse pakoon. On vain pakko kestää ja toivoa ettei se yltyisi paniikkikohtaukseksi. Varsinkin nyt kun ei ole enää psykoosilääkkeitäkään jäljellä, joilla aikaisemmin sain pään totaalisesti pimenemään tuntikausiksi ihan normaalillakin annostuksella. Eli kyllä, kärsimys on välillä sitä luokkaa, että on mielummin "kytkettynä pois päältä" kuin tajuissaan.
Sitten kun vielä, joku tulee ja tokaisee, että "Jos sinulla on katto pään päällä, puhtaat vaatteet ja ruokaa pöydässä niin kaikki on hyvin" Voit varmaan vaan kuvitella miten paska fiilis tulee. Joo olisin minäkin onnellinen, jos ainut ongelmani ja vaivani olisi vain joku ajoittainen pikku masennus ja hetkellinen riita kaverin kanssa niin kuin ennen! Enää ei puuttuisi muuta kuin Afrikan lapset -kortti, joka on muuten sama asia kuin sanoisi, että "Ei sinulla ole mitään ongelmia. Olet vain kiittämätön"
Lopetin psykoterapiakäynnit vuoden vaihteessa. Ei niistä ollut enää apua. Ei vain yksinkertaisesti ollut enää mitään puhuttavaa. Muutenkin se vain välillä tuntui enemmänkin siltä kuin puhuisi jonkun terveyssivuston botin kanssa. Kaipaan enemmän sitä kun kuuntelija voi samaistua ja vain sanoa, että "Joo, toi on kyllä ihan vitun perseestä"
Ehdin jo itsekkäästi onnessani toivoa, että tää korona karanteeni ja koulujen sulku olisi ollut mun pelastus. Olisi vihdoinkin lupa ja syys olla vain kotona eikä tarvitsisi selvitä arjesta ja pitää yllä mitään ihmissuhteita näkemisen muodossa. Minä kun tämän kaiken oireilun myötä usein alan voimaan erityisen huonosti ihan oksentamiseen asti, jos olen jossain liikkeellä eikä vessa ole heti vieressä. Arvostan kyllä kovasti kaikkia ihmisiä, joita ympärilläni on, mutta nyt kun tarvitsisin PALJON aikaa stressittömälle levolle niin silloin kaikki ylimääräinen (etenkin koulu) on vain haitaksi ja hidasteeksi parantumiselle. Toki olisi ollut muutama meno, jotka olisivatkin voineet olla vain hyväksi mielelle pidemmällä tähtäimellä.
No mutta kuitenkin. Olin väärässä. En ole eläessäni voinut näin huonosti. En usko sen johtuvan karanteenista, sillä vointini alkoi romahtamaan nopeaa tahtia jo vähän ennen sitä. Silloin muistan miettineeni tosissani, että miten kauan jaksan enää. Joka aamu oli järjettömän vaikea nousta ylös ja aina piti jossain vaiheessa koulupäivää lukittautua vessaan rauhoittumaan. Nykyään saan lähes joka ilta raivokkaan paniikkikohtauksen, jonka aikana tuntuu kuin oikeasti kuristuisin tai vähintäänkin pyörtyisin. Juuri sellaisen missä tosissaan rupeaa pelkäämään kuolemaa. Uutena oireena tullut sellainen tunne kuin verenkierto kaulassa tukkiutuisi ja päähän syntyy sellainen paineen tunne. Saat aikalailla saman tunteen aikaan kun painat molemmilla puolilla kaulaa olevat isot verisuonet kasaan. Se oire on lähes jatkuvasti läsnä yhdistettynä hengenahdistukseen. Etenkin öisin kun paremman olon hetkenä koitan nukahtaa ennen kuin alkaa oksettamaan tai uusi paniikkikohtaus tulemaan. Nämä illattaiset paniikkikohtaukset ovatkin olleet nyt joka kerta toinen toistaan pahempia. Mietinkin jatkuvasti aina illan hämärtyessä, että kuinkakohan paha kohtaus saattaa olla taas tulossa ja, että kuinka pahaksi nää voi enää mennä.
NIINKU OIKEASTI!? Kuinka pahaksi paniikkikohtaus voi mennä? Kertokaa mulle te, jotka ootte sen äärimmäisyydessä käyneet! Kaikista hirveintä on kun ei tiedä missä kohtaa menee se raja kun pitää oikeasti huolestua, että onko tää jo jotain muutakin kuin vain psykosomaattista. Vielä nyt kun ei viitsisi turhasta kuormittaa lääkäreitä. Mistään en ole löytänyt ihmisiä, jotka olisivat kokeneet niin pahoja paniikkikohtauksia ja psykosomaattisia oireita kuin minä. Missä te kaikki ootte? Oonko mä se ainoa ääliö, joka on antanut itsensä kuormittua tähän pisteeseen saakka? Vai oonko mä ainoa, joka siitä halus kirjottaa?
Kauhulla odotan jo seuraavaa iltaa
Olen nyt pari vuotta kärsinyt jos jonkinmoisista niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin oireista. Lääkärissä joka ikisessä testissä ja kokeessa tullut käytyä eikä mitään elimellistä löytynyt. Sen jälkeen psyykkistä puolta tutkimaan ja sieltähän se vika löytyikin. Tai noh.. nimeä tälle vaivalle ei löytynyt vieläkään, mutta empä ole sellaista enään aikoihin kaivannutkaan, koska tiesin itse viimein mistä on kyse. Stressi ja henkiset paineet. Toiminnallinen häiriö on lähin tilaani kuvastava sairaus, jonka löysin.
En olisi voinut uskoa, että edes tällaisen elämä perfektionistin aikuistuminen voisi olla näin raskasta. Elämäni ei ole enää kuukausiin ollut paljoa muuta kuin fyysistä kärsimystä. Lähinnä piinallisia mahavaivoja, huimausta, hengenahdistusta, heikotusta, kaulan puutumista ja jopa kipuja. Ylipäätänsä on usein sellainen olo, että koko kehossa on kaikin puolin äärimmäisen epämukava ja kärsimyksellinen olla. Sitä ei vain pääse pakoon. On vain pakko kestää ja toivoa ettei se yltyisi paniikkikohtaukseksi. Varsinkin nyt kun ei ole enää psykoosilääkkeitäkään jäljellä, joilla aikaisemmin sain pään totaalisesti pimenemään tuntikausiksi ihan normaalillakin annostuksella. Eli kyllä, kärsimys on välillä sitä luokkaa, että on mielummin "kytkettynä pois päältä" kuin tajuissaan.
Sitten kun vielä, joku tulee ja tokaisee, että "Jos sinulla on katto pään päällä, puhtaat vaatteet ja ruokaa pöydässä niin kaikki on hyvin" Voit varmaan vaan kuvitella miten paska fiilis tulee. Joo olisin minäkin onnellinen, jos ainut ongelmani ja vaivani olisi vain joku ajoittainen pikku masennus ja hetkellinen riita kaverin kanssa niin kuin ennen! Enää ei puuttuisi muuta kuin Afrikan lapset -kortti, joka on muuten sama asia kuin sanoisi, että "Ei sinulla ole mitään ongelmia. Olet vain kiittämätön"
Lopetin psykoterapiakäynnit vuoden vaihteessa. Ei niistä ollut enää apua. Ei vain yksinkertaisesti ollut enää mitään puhuttavaa. Muutenkin se vain välillä tuntui enemmänkin siltä kuin puhuisi jonkun terveyssivuston botin kanssa. Kaipaan enemmän sitä kun kuuntelija voi samaistua ja vain sanoa, että "Joo, toi on kyllä ihan vitun perseestä"
Ehdin jo itsekkäästi onnessani toivoa, että tää korona karanteeni ja koulujen sulku olisi ollut mun pelastus. Olisi vihdoinkin lupa ja syys olla vain kotona eikä tarvitsisi selvitä arjesta ja pitää yllä mitään ihmissuhteita näkemisen muodossa. Minä kun tämän kaiken oireilun myötä usein alan voimaan erityisen huonosti ihan oksentamiseen asti, jos olen jossain liikkeellä eikä vessa ole heti vieressä. Arvostan kyllä kovasti kaikkia ihmisiä, joita ympärilläni on, mutta nyt kun tarvitsisin PALJON aikaa stressittömälle levolle niin silloin kaikki ylimääräinen (etenkin koulu) on vain haitaksi ja hidasteeksi parantumiselle. Toki olisi ollut muutama meno, jotka olisivatkin voineet olla vain hyväksi mielelle pidemmällä tähtäimellä.
No mutta kuitenkin. Olin väärässä. En ole eläessäni voinut näin huonosti. En usko sen johtuvan karanteenista, sillä vointini alkoi romahtamaan nopeaa tahtia jo vähän ennen sitä. Silloin muistan miettineeni tosissani, että miten kauan jaksan enää. Joka aamu oli järjettömän vaikea nousta ylös ja aina piti jossain vaiheessa koulupäivää lukittautua vessaan rauhoittumaan. Nykyään saan lähes joka ilta raivokkaan paniikkikohtauksen, jonka aikana tuntuu kuin oikeasti kuristuisin tai vähintäänkin pyörtyisin. Juuri sellaisen missä tosissaan rupeaa pelkäämään kuolemaa. Uutena oireena tullut sellainen tunne kuin verenkierto kaulassa tukkiutuisi ja päähän syntyy sellainen paineen tunne. Saat aikalailla saman tunteen aikaan kun painat molemmilla puolilla kaulaa olevat isot verisuonet kasaan. Se oire on lähes jatkuvasti läsnä yhdistettynä hengenahdistukseen. Etenkin öisin kun paremman olon hetkenä koitan nukahtaa ennen kuin alkaa oksettamaan tai uusi paniikkikohtaus tulemaan. Nämä illattaiset paniikkikohtaukset ovatkin olleet nyt joka kerta toinen toistaan pahempia. Mietinkin jatkuvasti aina illan hämärtyessä, että kuinkakohan paha kohtaus saattaa olla taas tulossa ja, että kuinka pahaksi nää voi enää mennä.
NIINKU OIKEASTI!? Kuinka pahaksi paniikkikohtaus voi mennä? Kertokaa mulle te, jotka ootte sen äärimmäisyydessä käyneet! Kaikista hirveintä on kun ei tiedä missä kohtaa menee se raja kun pitää oikeasti huolestua, että onko tää jo jotain muutakin kuin vain psykosomaattista. Vielä nyt kun ei viitsisi turhasta kuormittaa lääkäreitä. Mistään en ole löytänyt ihmisiä, jotka olisivat kokeneet niin pahoja paniikkikohtauksia ja psykosomaattisia oireita kuin minä. Missä te kaikki ootte? Oonko mä se ainoa ääliö, joka on antanut itsensä kuormittua tähän pisteeseen saakka? Vai oonko mä ainoa, joka siitä halus kirjottaa?
Kauhulla odotan jo seuraavaa iltaa
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.