Et kulje yksin

Anonyymi kirjoitti:

Mikä lau­lu on si­nul­le eri­tyi­sen ra­kas, ky­syy pa­rin vii­kon ta­kai­nen Kap­säk­ki keit­ti­ön pöy­däl­lä. Ky­sy­mys on jää­nyt pyö­ri­mään pie­nen yk­si­ö­ni nurk­kiin. Niin, mikä se to­si­aan on?
Mie­lee­ni nou­see suo­sik­ke­ja ai­na lap­suu­des­ta as­ti. Yk­si loh­dut­taa hä­dän ja mur­heen kes­kel­lä, kii­tok­sen ja ilon het­kil­lä toi­nen nou­see aja­tuk­siin kuin it­ses­tään. Kol­mat­ta hy­räil­lään ar­ki­as­ka­rei­ta puu­ha­tes­sa, ja jos­tain tul­vah­taa ai­van Su­vi­seu­ro­jen hei­nän ja kuo­rik­keen tuok­sui­nen muis­to.
Täl­lä het­kel­lä kui­ten­kin yk­si nou­see ylit­se mui­den. Rei­lu vuo­si sit­ten sei­soin kes­kel­lä lu­mi­pu­kuis­ta jouk­koa, jos­ta ka­jah­ti voi­mak­kaa­na: "Sun kä­tes, Her­ra, voi­mak­kaan suo ol­la tur­va Suo­men­maan niin so­das­sa kuin rau­has­sa ja mur­heen, on­nen ai­ka­na” (VK 577:1).
Edes­sä avau­tui uu­si tun­te­ma­ton. Va­paa­eh­toi­se­na int­tiin läh­te­neil­lä nai­sil­la tuli 45 pal­ve­lus­vuo­ro­kaut­ta täy­teen, ei­kä ko­tiin­pa­luun mah­dol­li­suut­ta enää ol­lut. Olim­me juu­ri van­no­neet eli­ni­käi­sen va­lan maam­me puo­lus­ta­mi­seen ja alo­ka­sai­ka­kin oli lo­pus­sa, sai­sim­me pian kuul­la pää­si­sim­me­kö teh­tä­viin, joi­hin ha­lu­sim­me. Tu­le­vai­suus tun­tui jän­nit­tä­väl­tä, jopa pe­lot­ta­val­ta­kin.
Nyt olem­me jäl­leen uu­den tun­te­mat­to­man edes­sä. Pe­lot­ta­va vi­rus val­taa maa­il­maa, ja uu­ti­set tun­tu­vat ai­na vain syn­kem­mil­tä. Yk­sit­täi­set ih­mi­set ja suu­ret kan­sat ovat yh­tä lail­la avut­to­mia niin­kin fyy­si­ses­ti pie­nen asi­an kuin vi­ruk­sen kans­sa.
Ah­dis­tus ja yk­si­näi­syys val­taa­vat mie­len. Int­ti­vuo­den ai­ka­na moni seu­rois­ta tut­tu kas­vo on jo eh­ti­nyt vaih­taa paik­ka­kun­taa ja mo­net kau­em­pa­na asu­neet ys­tä­vät uu­pu­nee us­kon­kon­mat­kal­la. Us­ko­vais­ten nuor­ten ko­koon­tu­mi­sia ei voi­da enää jär­jes­tää ei­kä oi­kein ole edes ke­nel­le soit­taa, pu­hua ties­tä ja mat­kas­ta. Uu­pu­mus pai­naa, olen­ko sit­ten­kin yk­sin?
Ras­kain mie­lin avaan net­ti­seu­rat. Tu­tun vel­jen sa­nat osu­vat: "Sinä yk­sin asu­va, eh­kä ka­ran­tee­nis­sa­kin ole­va, si­nua ei ole jä­tet­ty yk­sin. Jee­sus kul­kee vie­rel­lä­si." Us­ko­mi­sen ilo val­taa mie­len! Vaik­ka fyy­si­ses­ti olen yk­sin, ei mi­nua ole unoh­det­tu. Olen osa suur­ta per­het­tä, ja Her­ra tu­kee jo­kai­sen hor­ju­van­kin as­ke­lee­ni.
Si­nul­le, yk­sin tai eh­kä ison­kin per­heen kes­kel­lä it­se­si yk­si­näi­sek­si tun­te­val­le, huol­ten kes­kel­lä tar­po­val­le, tah­toi­sin tuo­da sa­mo­ja ter­vei­siä. Maa­il­mam­me muut­tuu no­pe­as­ti, mut­ta yk­si asia on py­sy­nyt sa­ma­na kaut­ta ai­ko­jen. Evan­ke­liu­mi roh­kai­see yhä tä­nä­kin päi­vä­nä. Ar­jen kes­kel­lä nou­see huol­ta lä­hei­sis­tä, ter­vey­den­huol­lon riit­tä­vyy­des­tä, töis­tä ja niin mo­nes­ta asi­as­ta, mut­ta huol­ten pai­na­es­sa­kin saa muis­taa: Her­ran käsi on tur­va­na.
Rau­hal­li­sin mie­lin ris­tin kä­te­ni: "Sun kä­tes, Her­ra voi­mak­kaan..."
Ni­mi­merk­ki Ei mi­nua ole unoh­det­tu

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä