Tapahtukoon sinun tahtosi

Anonyymi kirjoitti:

Kun nyt luen tam­mi­kuis­ta blo­gi­kir­joi­tus­ta­ni, en voi kuin ih­me­tel­lä, mi­ten ly­hy­es­sä ajas­sa mo­net asi­at voi­vat muut­tua. Teks­tin tun­nel­ma oli lep­poi­sa ja rau­hal­li­nen. Ap­ri­koin tuol­loin, et­tä luul­ta­vas­ti tu­le­vai­suus ei tuo tul­les­saan yh­tä suu­ria muu­tok­sia kuin men­neet vuo­det. Vä­hän­pä tie­sin. Koko maa on täl­lä het­kel­lä poik­keus­ti­las­sa, ei­kä vä­hi­ten oma elä­mäm­me.

Lep­poi­suus al­koi ka­ris­ta tam­mi­kuun lo­pus­sa. Aloi­tin uu­den työn, ja sa­maan ai­kaan jou­duin te­ke­mään edel­li­sen työ­pai­kan ar­vi­oin­te­ja use­an vii­kon ajan. Vai­mol­la­ni al­koi hy­vin tii­vis lä­hi­o­pis­ke­lu­jak­so kou­lus­saan. Pien­ten las­ten päi­vä­ko­ti­ar­kea pyö­rit­tä­neet tie­tä­vät, et­tä jo sii­nä on työ­tä riit­tä­miin. Nyt jou­duim­me li­säk­si te­ke­mään mo­lem­mat il­ta- ja vii­kon­lop­pu­töi­tä. Olim­me tiu­kal­la.

Sit­ten ta­pah­tui jo­kai­sen van­hem­man pai­na­jai­nen. Vai­mo­ni meni hel­mi­kuun alus­sa käy­mään ra­ken­neult­ras­sa. Las­ten sai­ras­ta­es­sa hän meni sin­ne yk­sin – en­sim­mäis­tä ker­taa iki­nä. Ult­ra­ku­vas­ta kävi il­mi, et­tä täl­lä ker­taa lap­sel­la ei ol­lut­kaan kaik­ki hy­vin. Löy­tyi kas­vain. Olim­me use­as­ti pu­hu­neet, et­tä mitä jos ult­ras­sa löy­tyi­si jo­tain poik­ke­a­vaa. Nyt se ta­pah­tui.

Kak­si päi­vää myö­hem­min tui­jo­tim­me sai­raa­las­sa ult­ra­ää­ni­ku­vaa. Tot­tu­ma­ton­kin sil­mä näki suu­ren kas­vai­men lap­sen lan­ti­on seu­dul­la. Het­ki oli py­säyt­tä­vä. Ym­mär­rys ti­lan­tees­ta löi vas­ten kas­vo­ja kuin nyrk­ki.

Läh­dim­me sai­raa­las­ta jär­kyt­ty­neis­sä tun­nel­mis­sa. Mie­les­sä myl­ler­si­vät mo­net ky­sy­myk­set, joi­hin ei kel­lään ol­lut vas­tauk­sia. Mi­ten ras­kaus täs­tä ete­nee? Kuo­lee­ko ra­kas lap­sem­me jo en­nen syn­ty­mää? Mitä jos kas­vai­men leik­kaa­mi­nen ei on­nis­tu?

Yh­täk­kiä odo­tu­sai­kaan liit­ty­nyt tut­tu iloi­suus oli pois­sa. Mie­li­ku­vat ke­säs­tä pie­no­kai­sen kans­sa hä­vi­si­vät. Nyt ne tun­tui­vat kau­kai­sil­ta, saa­vut­ta­mat­to­mil­ta. Ti­lal­le tu­li­vat huo­li ja epä­var­muus. Ai­van yl­lät­tä­en var­maa oli ai­no­as­taan se, et­tä par­haim­mas­sa­kin ta­pauk­ses­sa edes­sä oli­si pit­kä sai­raa­la­reis­su.

Sa­ma­na il­ta­na is­tuin tie­to­ko­neen ää­rel­le ja kir­joi­tin ylös aja­tuk­si­a­ni. Ti­lan­ne tun­tui toi­vot­to­mal­ta lii­al­li­sen työ­kuor­man ja jär­kyt­tä­vän uu­ti­sen kes­kel­lä. Kir­joi­tin: Tai­vaan Isä, an­na meil­le voi­mia sel­vi­tä täs­tä ke­vääs­tä. An­na kai­ken men­nä tah­to­si mu­kaan.

Jo­ten­kin sel­vi­sim­me hel­mi­kuus­ta. Ar­jen pyö­ri­tys oli kes­kel­lä tal­ven pi­meyt­tä niin tii­vis­tä, et­tä päi­vät ja vii­kot seu­ra­si­vat tois­taan, ei­kä tun­tei­lul­le jää­nyt juu­ri ti­laa. Tiuk­ka ar­ki ru­tii­nei­neen toi­saal­ta kan­nat­te­li, piti pin­nal­la. Sään­nöl­li­set käyn­nit sai­raa­las­sa on­nek­si osoit­ti­vat ti­lan­teen säi­ly­neen va­kaa­na.

Nyt eläm­me jo maa­lis­kuun lop­pua. Au­rin­ko pais­taa päi­vä päi­väl­tä kirk­kaam­min. Aja­tuk­set ovat sel­key­ty­neet. Lap­sel­lam­me on kas­vain, em­me­kä voi sil­le mi­tään. Tämä on nyt mei­dän nor­maa­lim­me, jon­ka kans­sa on ol­lut opit­ta­va elä­mään. Ai­na­kin tois­tai­sek­si lap­si jak­saa hy­vin. Lää­kä­rit ovat va­ro­vai­sen op­ti­mis­ti­sia sen suh­teen, et­tä ras­kaus ete­nee lop­puun as­ti ja kas­vain voi­daan on­nis­tu­nees­ti pois­taa.

Mi­kään ei ole var­maa. Toi­veik­kuus on kui­ten­kin nou­sus­sa. Pari päi­vää sit­ten vai­mo­ni sa­noi: ”Tie­dät­kö, nyt on al­ka­nut tun­tua sil­tä, et­tä me saam­me lap­sem­me ko­tiin.” Se tun­tui hy­väl­tä. Sii­hen pi­tää us­koa. Epä­var­muu­den kes­kel­lä toi­vo sii­tä, et­tä kaik­ki lo­pul­ta me­nee hy­vin, an­taa voi­maa.

Sauli Tervaniemi

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä