Jäämmekö ikuisiksi arvoituksiksi

Seuraavaan elämään.

Varmaa sit ku on kuollu nii sit tietää enempi. Tai sit ei..

Mitä se aika auttaa? Miksi pitäisi olla arvoitus?

Ei me oltu enään arvoituksia vaan kyllä tiettiin jo.
Mutta kumpikin on nii tonttuja

Kailli ajallaan.

Jäädään me. Sori.

Asioille ei vaan aina mahda mitään. Eikä luonteelleen. Tämän palstan perusteella intuitiivinen yhteydenotto on sitä jotain mahtavaa ja oikeaa. Okei, mutta kuitenkin kannattaa muistaa, jos jättää ystävänsä, niin ajan saatossa tässä elämässä käytännössä ystävä on poissa. Mikäli kyseessä on hyvä ja oikeudenmukainen ystävä, sellaista ei tietenkään kannata jättää. Vanhemmuuten kuitenkin elämänpiiri pienentyy ja jos siellä on omista periaatteista vieraampia, niin oman elämäsi suuntakin muuttuu. Näin se vaan menee.

Perimmältään toista ei oikeastaan voi koskaan tuntea. Siis kun ottaa huomioon että ihminen kehittyy ja muovautuu läpi elämänsä. Kaikilla osa-alueilla.
Joten jos olisit minun hän, vastaisin kysymykseesi että minä olen tuntenut sinut ensikohtaamisesta lähtien perikotaisin, silti olet minulle ennalta arvaamaton mysteeri.
Olet minulle sekä ja että.
Toivoisin että voisin olla hänelle samoin kuin hänestä tunnen - tuttu ja turvallinen, ollen samalla jännittävä tutkimusmatka tuntemattomaan.
Seikkailu ilman määränpäätä.
Toivottavasti päättymätön sellainen...

Toivottavasti ei. Olisi kiva ratkoa tämä arvoitus vihdoin. Kuka oikein olitkaan? Ja miksi vaikutit minuun niin voimakkaasti...