Tyttäreni sairastui psykoosiin runsas kaksi vuotta sitten. Nyt hän on pääosin toipunut ja elää taas omillaan, ihan hyvin jo kaikki sujuu. Hänen sairastumisensa oli minulle kova paikka; olin yksinäni kestämisen äärirajoilla, mutta en voinut sitä hänelle näyttää, kun vierailin päivittäin hänen luonaan sairaalassa. Yritin olla reipas ja optimistinen, tuin häntä parhaani mukaan.
Nyt, kun painajainen on ohitse (ainakin tältä erää, ja toivottavasti lopullisesti!), olenkin alkanut kummasti väsähtää. Mikään ei tunnu miltään, tunnen olevani tyhjä kuori, hukassa, unessa. Mitä tavoiteltavaa minulla vielä elämässäni on? Haluaisin vain istua hiljaa paikoillani ja katsoa jonnekin ei-mihinkään, tai sitten nukkua. Hyviäkin asioita tapahtuu elämässäni jo, mutta entä sitten, mihin se minut johtaa? Tunnen syvää surua, ja samalla vihaan sitä, etten nyt olekaan iloinen ja helpottunut. Työni ei enää kiinnosta, ihmiset tympivät minua ja ystävistäni olen luopunut, en jaksa pitää yhteyttä, koska en enää osaa puhua mitään heille. Tunnen itseni kummajaiseksi, jotakin olennaista on lopullisesti kadonnut minusta.
Mitä on tapahtunut? Voiko noinkin kaukainen traumaattinen tapahtuma laukaista masennuksen näin jälkikäteen, onko kellään kokemuksia vastaavasta tai onko palstalla psykologia vastaamaan? Pitäisikö mennä jonnekin juttelemaan, ja jos, niin mitä hyötyä siitä on?
Nyt, kun painajainen on ohitse (ainakin tältä erää, ja toivottavasti lopullisesti!), olenkin alkanut kummasti väsähtää. Mikään ei tunnu miltään, tunnen olevani tyhjä kuori, hukassa, unessa. Mitä tavoiteltavaa minulla vielä elämässäni on? Haluaisin vain istua hiljaa paikoillani ja katsoa jonnekin ei-mihinkään, tai sitten nukkua. Hyviäkin asioita tapahtuu elämässäni jo, mutta entä sitten, mihin se minut johtaa? Tunnen syvää surua, ja samalla vihaan sitä, etten nyt olekaan iloinen ja helpottunut. Työni ei enää kiinnosta, ihmiset tympivät minua ja ystävistäni olen luopunut, en jaksa pitää yhteyttä, koska en enää osaa puhua mitään heille. Tunnen itseni kummajaiseksi, jotakin olennaista on lopullisesti kadonnut minusta.
Mitä on tapahtunut? Voiko noinkin kaukainen traumaattinen tapahtuma laukaista masennuksen näin jälkikäteen, onko kellään kokemuksia vastaavasta tai onko palstalla psykologia vastaamaan? Pitäisikö mennä jonnekin juttelemaan, ja jos, niin mitä hyötyä siitä on?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Masennus voi puhjeta kymmenienkin vuosien kuluttua, kuten tietää jokainen joka viisikymppisenä viimein romahtaa kannettuaan koko ikänsä mukanaan traumaattista lapsuuttaan.
Pelkästä juttelusta tuskin on hyötyä - oikea terapia on intensiivistä, useita kertoja viikossa jopa vuosien ajan. Rankkaa mutta palkitsevaa. Lääkityskin on kohdallasi selvästi tarpeen.
kyllä on mahdollista! minä sinuna soittaisin tai kävelisin suoraa mielenterveys toimistoon ja kertoisin murheeni. sieltä apu löytyy hae ennenkuin olet niin massa että.... t. saman kokenut
Itse koin aika vakavan trauman 6 vuotta sitten...monta vuotta sinnittelin ja kannoin suurta taakkaa, kunnes vuosi sitten tuli jonkinlainen "burn-out", kun en nukkunut juuri lainkaan. Nyt käyn psykologilla, joka sanoi että minulla on pitkittynyt traumareaktio, oli tosi helpottavaa kuulla että en olekaan masentunut, vaikka kaikki niin väittivät aluksi.
Hei,
olet tainnut olla pitkään voimiesi äärirajoilla. Se jos mikä ajaa ihmisen umpikujaan. Luulen että olosi on normaali reaktio tuohon traumaan nähden ja ihan ajallaan.
Kannattaa hakea hoitoa NYT, ennenkuin olo vielä pahenee.