Olen tässä lueskellut päivän verran näitä ketjuja tässä kategoriassa ja ajattelin kantaa korteni kekoon ja samalla kysyä vinkkiä nyt jo kaksi vuotta jatkuneeseen piinaan. Seuraava stoppi onkin sitten varmaan jo psykologin sohva.
Eli tarina on tämä:
ryhdyin 19-vuotiaan tyttöystäväni kanssa hölmöyksissäni lasten tekoon. Itse olin 22-vuotias. Tuosta on nyt aikaa 7 vuotta ja rapiat. Tai itse asiassa esikoinen oli vahinko, mutta uutisen jälkeen ehdottomasti toivottu sellainen. Takana oli puoli vuotta seurustelua ja jälkikasvun myötä nopea muutto yhteen. Esikoisen syntymää seurannut aika oli rankka. Tyttö valvoi yöt läpensä, olimme kumpikin täysin kokemattomia lasten hoidossa ja yhteisen kodin pyörittämisessä. Lisää paineita toivat opiskeluni ja työni. Sen vähän vapaa-ajan mitä jäljelle jäi käytin yleensä kavereiden kanssa kaupungilla hummaamiseen. Avovaimolla ei ollut ongelmaa tämän suhteen vaan hän itsekin vietti vapaat hetkensä samaan tapaan (joskin hivenen harvemmalla tahdilla, tämä lienee vielä 2000-luvullakin tyypillinen asetelma). Sanomattakin on selvää, että moisissa olosuhteissa ei rakkaus kukoista.
Yhteisiä iltoja kertyi ehkä 3-5 kpl/vuosi. Ongelmana oli sosiaalisen turvaverkon puute. Ainoa henkilö, jonka hoitoapuun saattoi luottaa oli oma äitini. Isäni oli kuollut jo vuosia sitten, samoin kuin avovaimon isä ja avovaimon äiti ei kyennyt lapsenlapsiaan tapaamaan alkoholismiltaan. Ulkopuoleltakaan emme älynneet apua lähteä hakemaan nuoruuttamme ja kokemattomuuttamme (nyt on kyllä kunnan maksama tukiperhe).
Näissä merkeissä siunaantui vielä toinenkin lapsi, poika tällä kertaa. Muutimme isompaan asuntoon ja ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta oli yhteiselomme kireää ja riitaisaa. Tähän eittämättä vaikutti se, että yliopisto-opiskelijana ja etätyöntekijänä olin paljon kotona - missä vaimo yritti selvitä kahdesta mukulasta. Tähän päälle "siunaantui" vielä avovaimon äidin kuolema ja yksi raskauden keskeytys ja tilanne alkoikin olla räjähdyspisteessä. Avovaimoni alkoi olla hermoromahduksen partaalla. Itse en älynnyt tähän kiinnittää huomiota, koska olin keskittymässä lopputyöni aloittelemiseen yliopistossa. Pyrin kyllä silloin tällöin huomioimaan vaimoani ja arjen pyöritykseen osallistuin mielestäni kohtuullisesti (hoidin muun muassa kaupassa käynnit, ruuan laiton ja tiskit sekä vietin paljon aikaa lasten kanssa).
Lopulta vaimoni ilmoitti haluavansa, että muutan pois. Tämä tuli minulle shokkina, en jälkikäteen muista vaimoni juuri varoitelleen asiasta, mutta hän muistaa asian toisin. Itse olin tässä vaiheessa valmis mihin tahansa ratkaisuun jolla perhe saataisiin pelastettua: parisuhdeterapiaa, lisää apua vaimolle, omien tapojeni muuttamista, mutta liian vähän liian myöhään.
Tästä meni noin kahdeksan kuukautta, että pääsin omaan asuntoon. Tuo jakso oli elämäni kaameinta aikaa. Riitelimme jatkuvasti (minä rukoilin vaimolta mahdollisuutta korjata tilanne ja pitää perhe kasassa), vaimo oli paljon poissa (kapakassa) ahdistavan koti-ilmapiirin vuoksi, lisäksi tilanteeseen tuli epämääräisiä miestuttavuuksia, jotka kärjistivät tilannetta entisestään (vaimo ilmoitti muun muassa yhdessä vaiheessa olevansa "suhteessa" jota vaimo tosin tarkensi tunnetasolle jääneeksi ja mukana oli muitakin epäillyttävän läheisiä miespuolisia ystäviä). Tilanteeseen liittyi myös salailua ja valehtelua, mutta konkreettisesti vaimo ei koskaan myöntänyt pettäneensä minua. Pahimmillaan tilanne oli paria kuukautta ennen pois muuttoa, jolloin kiista lasten huoltajuudesta äityi käsirysyksi. Nyrkkejä ei käytetty, mutta tilanne oli silti kuvottava. Tämän jälkeen ymmärsin itsekin, että oli parasta ottaa etäisyyttä.
Erilleen muuttaminen ei kuitenkaan tuonut ratkaisua. Juuri ennen pois muuttoa avovaimoni ilmoitti puolitosissaan, ettei haluakaan minun muuttavan pois. Tässä vaiheessa tuon päätöksen peruminen ei tosin ollut enää mahdollista eikä kovin järkevääkään. Halusin itsekin, että otamme etäisyyttä, jotta voisimme paikata välimme, mutta toivo perheen eheyttämisestä eli. Valitettavasti vaimo ei kuitenkaan pystynyt päättämään asiaa puoleen eikä toiseen ja epämiellyttävä tilanne jatkui. Viime jouluna vaadin kuitenkin puolentoista vuoden erillään asumisen jälkeen, että päätöstä olisi tultava. Exä vastasi, ettei tällä hetkellä pysty sitoutumaan, eikä aiemmista sanomisista poiketen edes rakasta minua niin kuin parisuhteeseen kuuluu.
Tilannetta mutkistaa se, että exäni mielenterveys on ollut koetuksella. Äidin kuolema, abortti sekä useat nuoruudessa koetut traumat sekä vuosien raskas perheelämä olivat ajaneet lasteni äidin loppuun ja hän kärsii masennuksesta, paniikkihäiriöistä ja monenlaisista terveysongelmista. Meillä on lasten yhteishuoltajuus, mutta puhetta on ollut siitä, että lapset muuttaisivat minulle. Vaimo on ilmoittanut, ettei hän jaksa eikä pysty olemaan lasten kanssa. Itse rakastan lapsiani ja ottaisin heidät ilomielin luokseni. Olen valmistunut ja taloudellisen tilanteenikin luulisi korjaantuvan piakkoin.
Ongelmana on se, että olen itse edelleenkin kiinni exässäni, ilmeisesti rakastan häntä edelleen ja toivon joka päivä, että välimme muuttuisivat ja voisimme harkita yhteen palaamista ja perheen eheyttämistä. Rationaalisella tasolla kuitenkin ymmärrän, että exäni ei ole tällä hetkellä kykenevä sitoutumaan ihmissuhteeseen tai perheeseen.
Olen jo kaksi vuotta kärmistellyt tämän ongelman kanssa. Muut naiset eivät kiinnosta minua vaan kaipaan lasteni äidin luo. Toistaiseksi kummallakaan ei ole ollut uutta kumppania (tietääkseni), joten siltä osin tilanne on sentään ongelmaton. Exäni usuttaa minua etsimään uutta seuraa, mutta on toisinaan myös sanonut ettei pitäisi ajatuksesta. Exäni unohtamista vaikeuttaa sekin, että olemme tekemisissä suunnilleen päivittäin ja asumme lähekkäin.
Liekö kukaan kokenut samanlaista kohtaloa ja miten pääsisin irti entisestä? Toivoisin muutosta, koska olen kyllästynyt olemaan onneton, mutta toisaalta toivon, että saisin perheeni takaisin, vaimo mukaanlukien.
Eli tarina on tämä:
ryhdyin 19-vuotiaan tyttöystäväni kanssa hölmöyksissäni lasten tekoon. Itse olin 22-vuotias. Tuosta on nyt aikaa 7 vuotta ja rapiat. Tai itse asiassa esikoinen oli vahinko, mutta uutisen jälkeen ehdottomasti toivottu sellainen. Takana oli puoli vuotta seurustelua ja jälkikasvun myötä nopea muutto yhteen. Esikoisen syntymää seurannut aika oli rankka. Tyttö valvoi yöt läpensä, olimme kumpikin täysin kokemattomia lasten hoidossa ja yhteisen kodin pyörittämisessä. Lisää paineita toivat opiskeluni ja työni. Sen vähän vapaa-ajan mitä jäljelle jäi käytin yleensä kavereiden kanssa kaupungilla hummaamiseen. Avovaimolla ei ollut ongelmaa tämän suhteen vaan hän itsekin vietti vapaat hetkensä samaan tapaan (joskin hivenen harvemmalla tahdilla, tämä lienee vielä 2000-luvullakin tyypillinen asetelma). Sanomattakin on selvää, että moisissa olosuhteissa ei rakkaus kukoista.
Yhteisiä iltoja kertyi ehkä 3-5 kpl/vuosi. Ongelmana oli sosiaalisen turvaverkon puute. Ainoa henkilö, jonka hoitoapuun saattoi luottaa oli oma äitini. Isäni oli kuollut jo vuosia sitten, samoin kuin avovaimon isä ja avovaimon äiti ei kyennyt lapsenlapsiaan tapaamaan alkoholismiltaan. Ulkopuoleltakaan emme älynneet apua lähteä hakemaan nuoruuttamme ja kokemattomuuttamme (nyt on kyllä kunnan maksama tukiperhe).
Näissä merkeissä siunaantui vielä toinenkin lapsi, poika tällä kertaa. Muutimme isompaan asuntoon ja ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta oli yhteiselomme kireää ja riitaisaa. Tähän eittämättä vaikutti se, että yliopisto-opiskelijana ja etätyöntekijänä olin paljon kotona - missä vaimo yritti selvitä kahdesta mukulasta. Tähän päälle "siunaantui" vielä avovaimon äidin kuolema ja yksi raskauden keskeytys ja tilanne alkoikin olla räjähdyspisteessä. Avovaimoni alkoi olla hermoromahduksen partaalla. Itse en älynnyt tähän kiinnittää huomiota, koska olin keskittymässä lopputyöni aloittelemiseen yliopistossa. Pyrin kyllä silloin tällöin huomioimaan vaimoani ja arjen pyöritykseen osallistuin mielestäni kohtuullisesti (hoidin muun muassa kaupassa käynnit, ruuan laiton ja tiskit sekä vietin paljon aikaa lasten kanssa).
Lopulta vaimoni ilmoitti haluavansa, että muutan pois. Tämä tuli minulle shokkina, en jälkikäteen muista vaimoni juuri varoitelleen asiasta, mutta hän muistaa asian toisin. Itse olin tässä vaiheessa valmis mihin tahansa ratkaisuun jolla perhe saataisiin pelastettua: parisuhdeterapiaa, lisää apua vaimolle, omien tapojeni muuttamista, mutta liian vähän liian myöhään.
Tästä meni noin kahdeksan kuukautta, että pääsin omaan asuntoon. Tuo jakso oli elämäni kaameinta aikaa. Riitelimme jatkuvasti (minä rukoilin vaimolta mahdollisuutta korjata tilanne ja pitää perhe kasassa), vaimo oli paljon poissa (kapakassa) ahdistavan koti-ilmapiirin vuoksi, lisäksi tilanteeseen tuli epämääräisiä miestuttavuuksia, jotka kärjistivät tilannetta entisestään (vaimo ilmoitti muun muassa yhdessä vaiheessa olevansa "suhteessa" jota vaimo tosin tarkensi tunnetasolle jääneeksi ja mukana oli muitakin epäillyttävän läheisiä miespuolisia ystäviä). Tilanteeseen liittyi myös salailua ja valehtelua, mutta konkreettisesti vaimo ei koskaan myöntänyt pettäneensä minua. Pahimmillaan tilanne oli paria kuukautta ennen pois muuttoa, jolloin kiista lasten huoltajuudesta äityi käsirysyksi. Nyrkkejä ei käytetty, mutta tilanne oli silti kuvottava. Tämän jälkeen ymmärsin itsekin, että oli parasta ottaa etäisyyttä.
Erilleen muuttaminen ei kuitenkaan tuonut ratkaisua. Juuri ennen pois muuttoa avovaimoni ilmoitti puolitosissaan, ettei haluakaan minun muuttavan pois. Tässä vaiheessa tuon päätöksen peruminen ei tosin ollut enää mahdollista eikä kovin järkevääkään. Halusin itsekin, että otamme etäisyyttä, jotta voisimme paikata välimme, mutta toivo perheen eheyttämisestä eli. Valitettavasti vaimo ei kuitenkaan pystynyt päättämään asiaa puoleen eikä toiseen ja epämiellyttävä tilanne jatkui. Viime jouluna vaadin kuitenkin puolentoista vuoden erillään asumisen jälkeen, että päätöstä olisi tultava. Exä vastasi, ettei tällä hetkellä pysty sitoutumaan, eikä aiemmista sanomisista poiketen edes rakasta minua niin kuin parisuhteeseen kuuluu.
Tilannetta mutkistaa se, että exäni mielenterveys on ollut koetuksella. Äidin kuolema, abortti sekä useat nuoruudessa koetut traumat sekä vuosien raskas perheelämä olivat ajaneet lasteni äidin loppuun ja hän kärsii masennuksesta, paniikkihäiriöistä ja monenlaisista terveysongelmista. Meillä on lasten yhteishuoltajuus, mutta puhetta on ollut siitä, että lapset muuttaisivat minulle. Vaimo on ilmoittanut, ettei hän jaksa eikä pysty olemaan lasten kanssa. Itse rakastan lapsiani ja ottaisin heidät ilomielin luokseni. Olen valmistunut ja taloudellisen tilanteenikin luulisi korjaantuvan piakkoin.
Ongelmana on se, että olen itse edelleenkin kiinni exässäni, ilmeisesti rakastan häntä edelleen ja toivon joka päivä, että välimme muuttuisivat ja voisimme harkita yhteen palaamista ja perheen eheyttämistä. Rationaalisella tasolla kuitenkin ymmärrän, että exäni ei ole tällä hetkellä kykenevä sitoutumaan ihmissuhteeseen tai perheeseen.
Olen jo kaksi vuotta kärmistellyt tämän ongelman kanssa. Muut naiset eivät kiinnosta minua vaan kaipaan lasteni äidin luo. Toistaiseksi kummallakaan ei ole ollut uutta kumppania (tietääkseni), joten siltä osin tilanne on sentään ongelmaton. Exäni usuttaa minua etsimään uutta seuraa, mutta on toisinaan myös sanonut ettei pitäisi ajatuksesta. Exäni unohtamista vaikeuttaa sekin, että olemme tekemisissä suunnilleen päivittäin ja asumme lähekkäin.
Liekö kukaan kokenut samanlaista kohtaloa ja miten pääsisin irti entisestä? Toivoisin muutosta, koska olen kyllästynyt olemaan onneton, mutta toisaalta toivon, että saisin perheeni takaisin, vaimo mukaanlukien.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luulen, että olet jo irtutumassa ex-vaimostasi - olet vain käytännön asioiden järjestelyä vaille.
Olette ehkä tyypillisin (anteeksi yleistys, mutta ei kai arvioni kaukanakaan ole) tapa muodostaa parisuhde. Jotkut joskus jopa onnistuvat tuossa tavassa, mutta he olisivat onnistuneet muullakin tavalla. Tuntuu siltä, että sinä olet kasvanut miehenä, mutta vaimosi traumat ovat todellakin suuria ja pahoin pelkään, ettei niiden purkamiseen yksi elämä riitä. Tai ehkä hänellä ei ole edes halua purkaa niitä? Hänen on itse päätettävä hakea apua, pakottaa et voi. Vaimosi käytöstä tukee myös kovin aikaisin aloitettu perhe-elämä, nyt taitaa olla vuorossa menovaihe, koska hän kuvittelee jääneensä jostain ihmeellisestä paitsioon.
Voisitko ajatella ottavasi lapset luoksesi ja jatkavasi elämää ilman vaimoa? Muuttaa hivenen kauemmas? Edes ajatella, että teistä koskaan tulisi enää mitään? Läheisriippuvaisuudestakin voi selvitä hengissä, tarvitset vain hiukan apuja, jos sinulla on kanttia sitä hakea.
Sinuna laittaisin asiat rullaamaan ja katsot mitä elämä eteesi tuo, sen kummemmin odottamatta.
Tilanteen roikottaminen on väärin itseäsi kohtaan, et voi aloittaa mitään uutta, jos et ole päättänyt vanhaa. Uutena voisi ajatella myös suhdetta lastesi äitiin.
Toivotan sinulle kaunista kevättä ja jaksamista ja muutoksen tuulia. Näiden omien murheiden kanssa painiskellessa on hyvä ajatella välillä muitakin. (Eikä vain rypeä itsesäälissä) :)
JossuNa
mimä olen tavallaan samanlaisessa tilanteessa. avovaimo ilmoitti erosta täysin yllättäen. tosin olemme asioita mietittyämme tulleet tulokseen että suhteemme on jäytänyt meitä molempia ero on paras vaihtoehto. meilläkin on yhteisiä lapsia joten tulehtuneet välit täytyisi saada edes sellaiselle tasolle että lapset eivät liikaa kärsisi koska monessa tilanteessa suhteemme on pysynyt kasassa juuri lasten ansiosta. minulla tilanne on uusi (viikkoja) joten pystyn vasta nyt ajattelemaan selkeästi syitä tähän kaikkeen. itsekin jouduin shokkiin ja tunnen edelleen rakastavani exääni. hänen puoleltaan tunteet ovat jäiset jos niitä nyt edelleenkään on. peruuttamatonta ei ole tapahtunut joten minäkin toivon että lapset toisivat meidät myös uudelleen yhteen. tässä vaiheessa tuntuu tosi yksinäiseltä enkä voisi kuvitella toista naista itselleni. eikä exällänikään ole uusia kuvioita. lyhykäisyydessään tilanne on tämä. kanattaa elää päivä kerrallaan, tukeutua lapsiin, rakastaa ja kuunnella heitä aidosti, kertoa exälle omista tuntemuksista säännöllisesti ja kysyä niistä, kertoa vaimolle että edelleen rakastaa häntä, antaa hänelle aikaa ja miettia itse tarkkaan missä on mennyt pieleen. syihin pitää tarttua, mutta ei kannata jatkuvasti syyttää pelkästään itseään koska se syö miestä liikaa.
toivottavasti tämä oli ymmärrettävää.
On ihana tietää, että tuollaisia ajattelevia miehiä on olemassa. Käyn juuri läpi eroa ja on aika lastenvalvojalle kello 12. En tiedä vieläkään mitä teen, kun kuitenkin tunnen niin vahvasti miestä kohtaan ja en halua et lapset joutuu elämään loppuelämänsä rikkinäises perheessä. Mut mitä tehdä, kun mies on valehdellut koko suhteen ajan ja pettänyt ainakin sen yhden kerran kun en suostunut yöpaikkaa todeksi uskomaan ja tarkistin asian. Nyt lauantaina jätin tytön isälle yöksi ja häivyin pojan kanssa siskolleni, kun tilanne meni kireeksi, kun alkoi huutaan lasten kuullen. Ajattelin sen verran mieheltä vastuuntuntoa löytyvän, et jättää lähtemättä baariin ja hoitaa tyttöä kotona, kun ei siö muutenkaan ole aikaa lapsille. 12 tuntisia päiviä, joka päivä kasilta kotiin ja sunnuntaina, kun on vapaata keksii kyllä tekemistä joka ei liity kotiin ja lapsiin.'
Aamulla meni seitsemältä kotiin, koko kämppä oli tyhjä. mies ja tyttö oli hävinnyt. Hirvee paniikki ja tajusin soittaa miehen äidille, et onko tyttö siellä. Onneksi oli, mut tytön saatuani kotiin anoppi sanoi et miehen pitää olla töissä ja jos muutan lasten kans pois niin minun täytyy mennä soskun luukulle. (miehellä yritys, jossa molemmat vanhemmat töissä) Miehen töiden takii en voi hoitaa omiani, kun ei voi 1-2 kertaa viikos hoitaa lapsia, et minäkin saisin rahaa. Huom! Mies ei maksa mun laskuja ja raha täytyy kerjätä. Mies tuumi kotiin tultuaan, kun olin vihainen siit et vie tytön keskel yötä hoitoon ja ei edes ilmoita mis tyttö on et älä vittuile. Tää elämä on ihan hirveetä! Anopin kans olen nyt sellasis riidois, et enpä taida enää haluta nähdä!
todella noin paljon häntä rakastat, ota ihmeessä lapsenne asumaan luoksesi ja anna lasten äidin levähtää kunnolla, eiköhän silloin kaikki asetu uomiinsa. Minusta et saisi jättää häntä, vaan antaa vielä enemmän rakkauttasi hänelle. Mutta ehdottomasti sinun pitäisi ruveta lasten lähivanhemmaksi jo äidin jaksamisen vuoksi, =).
Toivon sydämmestäni teidän perheen palaavan yhteen vielä joskus. Hyvää kevättä teille ja paljon voimia myös.
lasten äiti haraa hivenen vastaan. Välillä hän on samaa mieltä kanssani tästä asiasta, mutta välillä hän ei halua luopua lapsista, mikä on tietysti ymmärrettävää. Lapset ovat jo nyt paljon luonani (joka toinen viikonloppu pe-ma, joskus useitakin päiviä viikolla, hiihtolomankin muksut olivat puoliksi mummolassa ja puoliksi luonani). Uupumuksesta ja kaikesta muusta henkisestä painolastista johtuen lasten äiti ei ole viimeiseen pariin kuukauteen jaksanut enää olla edes viikonloppujan muksujen kanssa vaan lasten ja äidin yhdessäolo typistyy yleensä yhteen päivään. Lopun aikaa mukulat ovat joko minulla, mummolassa tai tukiperheessä (vkloppu kerran kk). Siksi muutto luokseni olisi kaikin puolin fiksua, mutta ilmeisesti kaikesta uupumuksesta huolimatta äidinvaisto haraa vastaan.
Ongelmatilanteita synnyttää se, että joudun usein soittelemaan lasten äidille, milloin lasten tavaroista ja vaatteista, milloin menojen yhteensovittamisesta ja toisinaan tulee tilitettyä myös tätä omaa tilannetta. Kun lasten äiti haluaisi olla rauhassa ja huilata, hän ärtyy yhteydenotoistani ja toisinaan siitä seuraa riita. Toisinaan äidin halu olla rauhassa tuntuu jyräävän kaiken muun yli, mikä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia lasten reissatessa kahden kodin väliä kassien ja tavaroiden kanssa.
Tähän liittyy myös tuo rakkauden antamisen ongelma. Oma halu olla ihmisen lähellä, joka haluaa olla vain yksin ja rauhassa aiheuttaa hankalia tilanteita. Eron aiheuttama masennus ja kiukku saa minussa myös negatiivisia tunteita aikaan ja tätä kaikkea tulee silloin tällöin tilitettyä exälle, joka ymmärrettävästi ärtyy ja käy puolustuskannalle. Kaikkea tätä motivoi nimenomaan halu palata yhteen exän kanssa, eli rakastan edelleen lasteni äitiä, mutta kun toinen ei halua, siitä seuraakin vain tuskaa ja hammasten kiristystä.
Olenkin tässä tuumaillut, että kenties lasten muuttaminen luokseni (jos exä tähän suostuu) vähentäisi tarvetta olla yhteyksissä ja sitä kautta tilanne rauhoittuisi muutenkin. Ongelma on nimenomaan siinä, että tiedän tasan tarkkaan miten toimia rationaalisella tasolla, mutta tunnetasolla en osaa päästää irti. Olen tätä yrittänyt välillä olemalla enemmän kaveri ja välillä taas pitämällä varsin etäisetkin välit (varsinkin riidan jälkeen). Koko ajan haluaisin kuitenkin enemmän kuin pelkkää kuulumisten vaihtamista.
Lisähankaluuksia aiheuttaa myös exän horjuminen mielipiteissään. Välillä hän ei halu nähdäkään minua ja välillä hän taas paljastaa toisinaan ajatelleensa ettei kokonaisena perheenä elo välttämättä olisi yhtään hassumpaa. Luulen, että jos exä olisi järjestelmällisesti suhtautunut minuun hyytävästi, en enää haikailisi menneitä.
Ja lopuksi, minua motivoi halu antaa lapsille ehjä koti. Varsinkin lasten kyselyt siitä, miksemme asu yhdessä ja miksi muutin pois särkevät sydäntä, mutta minkäs teet. Ymmärrän nyt, etten aikoinaan ollut unelmamies ja yksikään suhde ei kestä ilman panostusta, mutta luulisi minun nyt jotain tästä kaikesta oppineen. Toisin sanoen, jos pitäisin yhteenpaluuta omasta näkökulmastani täysin mahdottomana, en varmaankaan olisi niin jumissa tässä asiassa.
Kaiken tämän vuoristoradan jälkeen olo on jokseenkin sekava, kun rakastaa ja vihaa yhtä aikaa, haluaa ja ei halua olla yhdessä, syyttää loukkauksista, mutta haluaa antaa anteeksi hyvien muistojen ja tunteidensa vuoksi. Olisiko tässä fiksuinta katkoa välit minimiin ja keskittyä muksuihin? Vai ollako ystävä, häiritsevistä tunteista huolimatta? Uskoa yhteenpaluuseen kaikesta "todistusaineistosta" huolimatta vai yrittää lähteä radalle ja unohtaa exä tavalla tai toisella?
Näis pitäis aina olla tarkkana.. edit-optio ois jees..
Tarkennan sen verran, et vaikka lasten äiti on hivenen passaillut viikonloppuhoidoissa, niin viikolla hän on jaksanut ottaa vastuuta, kun muksut on kuitenkin pvhoidossa. En halua antaa väärää kuvaa exästäni. Hän on kaikkiaan hyvä äiti, mutta loppuunpalaminen on verottanut sen verran että hoidot on jonkin verran vähentynyt.
aattelin, et tähän olis hivenen useampi tarttunut.
No, joka tapauksessa kiitokset Jossulle ja Mimmille mielipiteistä sekä sympatiasta ja Kohtalotoverille tsemppiä.
Nyt on taas hivenen parempi kausi. Oon ollut muksujen kanssa paljon ja akka on saanut olla omissa oloissaan. Ja kelitkin on alkaneet lämmetä. Elämä voittaa pikku hiljaa. Kun nyt ei vaan alkaisi taas jossain vaiheessa korpeamaan..