Kuuluisia maanpettureita

Kumma kyllä, kun puolustusvoimien porukasta ei ole kärähtänyt vakoojia. Mistä se kertoo?

Jatketaan listaa:
Per Svinhufvud
Juho Paasikivi

Kaikki olivat uskollisia neukuille.
Eivät maanpettureita.

jatkoa...

Urho ja Matti Kekkonen
Hertta Kuusinen
Mauno Pekkala
Yrjö Leino
Ahti Karjalainen
Kalevi Sorsa
Mauno ja Tellervo Koivisto
Tellervo M. Koivisto
Tarja Halonen
Paavo Väyrynen
Jouko Kajanoja
Ilkka Kanerva
Eino Kilpi
Eeva Kuuskoski-Vikatmaa
Väinö Leskinen
Sirpa Pietikäinen
Emil Skog
Eino Uusitalo
Aarre Simonen
Olli J. Uoti
Hella Wuolijoki
Taisto Sinisalo
Aarne Saarinen
Arvo Aalto
Pentti Saarikoski
Johan Bäckman
Juha Molari
Tuure Lehén
Armas Äikiä
jne.

...onhan noita

Suurin huijari ja maan petturi oli ylivoimaisesti Kekkonen, ei kahta sanaa.

Suomi lienee ainoa maa, jossa suurin osa kansasta on siis maanpettureita. Aika lähelle pääsi myös Stalinin Neuvostoliitto, mutta siellä eivät olleet kauan maanpettureita

Lintilä on lisättävä pettureiden joukkoon.

Verner Lehtimäki puuttuu listalta hän oli pahin.

Ylivoimainen ykkönen on Kekkonen. Tänä päivänä tuo olisi valtakunnanoikeudessa ja vankilassa

17-vuotiaasta koulupojasta tuli yhtäkkiä teloittaja keväisenä yönä Haminassa – Kekkonen ei koskaan unohtanut karmivaa tehtävää

Urho Kekkonen määrättiin vastaamaan teloitusryhmästä 17-vuotiaana, kun hän osallistui sisällissotaan valkoisten puolella.


Julkaistu: 6.1.2018 8:20

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005512490.html

Nuori Urho Kekkonen määrättiin vain 17-vuotiaana tehtävään, josta hän ei koskaan päässyt yli.

Juttu on julkaistu alunperin Ilta-Sanomien UKK-erikoislehdessä vuonna 2010.

Urho Kekkonen korostaa muistelmissaan Vuosisatani I (Otava 1981), kuinka osallistuminen vuonna 1918 sisällissotaan vaikutti jopa hänen poliittisiin kannanottoihinsa tulevina vuosikymmeninä Suomen johdossa.

Nuori Urho liittyi Kajaanin suojeluskuntaan, josta muodostettiin tammikuun alussa 1918 valkoisen hallituksen joukko-osasto Kajaanin Sissi-Rykmentti. Urhon koulunkäynti sai nyt jäädä.

Tulikasteensa Urho sai Puijon rinteillä Kuopion valtauksessa 6. helmikuuta.

– Eihän se sodassa joka kuula satu, vaikka alussa niin luultiin, kirjoitti valtausta linjan sivusta seurannut Urho huojentuneena.

Suomen sisällissodan poikkeuksellinen raakuus tuli selväksi Urholle viimeistään Varkauden valtauksen yhteydessä helmikuun lopulla.

– Kun menimme jäälle, oli siellä teloitettuja vieri vieressä. En ole selvillä, kuinka monta vainajaa siellä oli, mutta kun nyt muistelen tuota aamua, on mielessä kuva, että niitä oli sadan tienoilla.

”
Minun ei tarvinne sanoa, että nuoreen 17-vuotiaaseen poikaan näky Huruslahden jäällä jätti lähtemättömän vaikutelman.

Varkaudessa teloitettiin nykytutkimuksen mukaan noin 90 punaista, jotka valikoituivat valkoisten päälliköiden ja paikkakuntalaisten sanelemien ”ammutaan”-toteamusten perusteella.

”Ammutaan paikalla” -käytäntöä alettiin soveltaa Varkauden jälkeen lähes sodan loppuun saakka.

Kekkonen ei muistelmiensa mukaan kuulunut Varkauden Huruslahden teloittajiin, mutta sodan todelliset kasvot tapahtuma hänelle paljasti:

– Minun ei tarvinne sanoa, että nuoreen 17-vuotiaaseen poikaan näky Huruslahden jäällä jätti lähtemättömän vaikutelman.

Kajaanin sissirykmentti vähän ennen sotaan lähtöä Mikkelissä. Kuva on touko-kesäkuulta 1918. Lähetti Urho Kekkonen on toinen vasemmalta.

Kuva: Atelier Hynninen

Urho taisteli Mäntyharjun rintamalla etulinjassa helmikuun lopulta aina huhtikuun lopulle. Asemasodan puuduttavuuteen Urho haki jännitystä osallistumalla uhkarohkeaan tiedusteluretkeen, josta hänet palkittiin II luokan Vapaudenristillä.

Urho oli tuolloin myös virallisesti sotakirjeenvaihtaja kirjoittaen säännöllisesti Kajaanin Lehteen.

”Epävarmuus tokko kerkiäisi enää yhteenkään kunnolliseen taisteluun ennen sodan loppua” kaihersi vapaussoturia, mutta pääsy mukaan Viipurin valtaukseen huhtikuun lopulla vei Kekkosen vielä todistamaan sodan verisyyttä.

Viipurissa kajaanilaiset kärsivät kovimmat tappionsa. Urhon viimeinen taistelu oli Haminan valtaus toukokuun alussa.

Sotilasuransa huippukohdan ryhmäpäälliköksi ylennetty Urho Kekkonen koki voitonparaatissa 16.5. Helsingissä, jossa hän pääsi marssimaan Esplanadia pitkin itsensä Mannerheimin editse.

Sota ei kuitenkaan ollut Urhon osalta ohi. Vasta 17-vuotias Urho koki elämänsä traumaattisimman hetken loppukeväisenä yönä Haminassa 25.–26. toukokuuta.

”
Erikoista on ollut se, että milloin on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä ja mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaana tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen.

Kun Urho oli kävelyllä Haminan torilla, komensi kymmenkuntaa siviiliä kuljettanut jääkäri Kekkosen mukaan sotilasryhmään.

Haminan valleilla Urhon viaton mieli musertui:

– Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano.

Jääkäri määräsi Urhon johtamaan teloitusta. Hermostunut Kekkonen väitti jälkikäteen, ettei edes muista, pitelikö itse kivääriä.

– Sen olen muistavinani, että en ampunut.

Kuolemaantuomittujen nimet luettiin, mutta tuomioiden syitä ei kuulutettu.

– Kun valmistelut olivat päättyneet, alkoi osuuteni. ”Poskelle, laukaise”, taisivat olla komentosanani, muisteli Kekkonen 63 vuotta myöhemmin.

Joutuminen siviilien teloittajaksi rampautti Urhoa henkisesti koko loppuelämän. Nykyisin tästä psyyken saamasta sotavammasta käytettäisiin termiä post-traumaattinen stressireaktio (PTSD).

Urho yritti häätää kauhukokemusta pois mielestään, mutta ei onnistunut.

– Erikoista on ollut se, että milloin on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä ja mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaana tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen, kirjoitti presidentti Kekkonen 1981.

Presidentti Kekkonen tunnusti, että Haminan teloitukset vaikuttivat ratkaisevassa määrin moniin hänen joskus hyvinkin kauas vasemmalle päätyneisiin poliittisiin kannanottoihinsa.

Pahin ehkä Svinhufvud, allekirjoituksellaan luovutti itsenäistyneen Suomen Saksan tahdottomaksi siirtomaaksi.

Vuodefn 1917 ketkut, jotka menivät anomaan Kerenskiä puuttumaan asioihin Eduskunnan hyväksymän Valtalain kaatamiseksi.

Piirit, jotka ajoivat vuonna 1940 itsenäistä Suomea Ruotsin osaksi.

Poliitikot, jotka ajoivat Suomen EU:iin ja lisäksi korvasivat markan eurolla. Liike jonka lopullista tappiolukua ei tiedä kukaan mutta on jo nykyrahassa kymmeniä miljardeja euroja ja lisävastuita on tuntuu taas tulossa määrätön määrä.

Haavikko kirjoittaa "Kekkosen suulla" täyttä pötyä Vuosisatani 1 kirjassa.


Kuinka Urhosta kuoriutui Kekkonen

Markku Salomaa, Euroopan sotahistorian dosentti

Venäjän Aika 4/2017

https://www.venajanaika.fi/4-2017/kuinka-urhosta-kuoriutui-kekkonen/

Kekkonen antaa teoksessaan Vuosisatani 1 mielikuvan, että tapahtumat veivät poikaa. Omat tappiot olivat katkeroittaneet 17-vuotiasta. Hän luettelee kaatuneiden nimiä ja haavoihinsa menehtyneitä.

Kekkosen katumus ehkä aitoa

Hänen kuvauksessaan omasta osuudestaan punaisten teloituksiin on vahva katumuksen leima, mikä voi hyvin olla myös jälkiviisauden tuomaa. Sillä hän pyrki tasoittamaan välejään vasemmistopuolueisiin ja pääsemään hovikelpoiseksi Kremliin. Molemmat onnistuivatkin.

Voittoisan valkoisen armeijan taistelija oli toukokuussa 1918 siihenastisen uransa huipulla. Kekkosen kirjan ja päiväkirjojen kuvaukset eivät osu yhteen. Ajoitus ja nimeltä mainitun jääkärin nimikin menee väärin. Näin Kekkonen kirjassaan sivulla 130:

”Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin-kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn. Olin niin hermostunut, että en muista, oliko minulla kivääri vai ei. Mutta sen olen muistavinani, että en ampunut. Kai siinä mainittiin teloitettavien nimet, mutta missä kuolemantuomio oli langetettu, sitä ei kuulutettu.”

”Kun valmistelut olivat päättyneet, alkoi osuuteni. ’Poskelle, laukaise’, taisivat olla komentosanani.”

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni. Erikoista on ollut se, että milloin minulla on ollut vaikeuksia, epäonnea, vastoinkäymisiä ja mielipahaa, on mieleeni noussut voimakkaana tämä Haminan tapahtuma kuin painajainen. Voin ehkä jo tässä vaiheessa sanoa, että moneen minun yleisestä mielipiteestä joskus hyvinkin kauas vasemmalle päätyneeseen kannanottooni on ratkaisevassa määrin vaikuttanut tuo onneton päivä Haminassa.”

Kekkosen kuvaus ei yksinkertaisesti ole uskottava. Hän takuulla tunsi oman esimiehensä, joka oli syksyllä 1917 pielavetinen jääkäri Johan (Juho) Benjamin Jauhiainen. Tosin, Jauhiainen oli siirretty 15. huhtikuuta 1918 Pohjois-Savon rykmentin 1. pataljoonan konekiväärikomppanian päälliköksi.

Kekkonen ei ole sotilaana voinut sotatilan jatkuessa kuljeskella yksin yöllä Haminan torilla ja joutua sattumalta entisen esimiehen käskemänä johtamaan puolestaan teloitusta. Siihen tehtävään ei käsketty, vaan kutsuttiin. Innokkaita vapaaehtoisia riitti niissä, joilta olivat sankariteot jääneet tekemättä. Todennäköisesti johtajaksi Kekkosen valitsi juuri Kekkonen itse.

Päiväkirjoihinsa Kekkonen on kirjannut ammuttavat yhdeksän siviiliä paikallisiksi ”pääpunaisiksi”. Sellaisia ei enää yöllä 25-26. toukokuuta 1918 riittänyt, vaan siinä vaiheessa ammuttiin tavallisia työläisiä, ay-aktiiveja ja työväenyhdistyksen väkeä, naisiakin. Kekkosen mukaan homma meni lyhyen kaavan mukaan näin:

”Yöllä ammuttiin 9 pääpunaista ja minä olin johtamassa ryhmää, joka sen teki.”


Omatunto tuomitsi teloittajat

Totta tarinassa on kenties se, että huono omatunto jäi vaivaamaan. Teloitukset olivat laittomia. Ne olivat murhia. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud pelasti teloittajat syytteeseen panolta kytkemällä punaisten ja valkoisten armahduksen samaan lakiin 7. joulukuuta 1918, jota vastaan SDP ei voinut siksi äänestää.