Melkeinpä kaikki ketä tunnen on henkisesti sairaita tai muuten ongelmaisia. Samoin mä. Siis usein ihmiset tykkää jutella mun kaa mut, oonko mä aito itseni. Tai uskallanko mä jutella sellaselle josta oikeesti tykkään. Tai uskallanko ees lähestyä, et näkisin olisko se sellanen jonka kaa synkkais. Odotan et toinen on niin hyvä ja terve ja kaikkee ja mä oon vaan surkee, en osaa ees kommunikoida. Tai sit iskee vaa hulluutta ja mä päden vaan ja inhoon sitä itessäni. No tää tilanne tuntuu epätoivoiselta. Hullujen keskellä mis ei saa hyvää oloa ihmisten kaa tai pahimmillaan tajuttomia huonoja oloja. Seura tekee kaltaisekseen, odotan vain et milloin taannun täydelliseen narsismiin. Kaikki muut on niin hyvii ihmisii ja mä oon henkisesti niin ruma ku vaan voi olla. Tai noin mä koen, ei se ihan nui ole mut, jooh itsesääliä, siitähän saa haukkua vaa tietty.
Yksinäänkinko
Anonyymi
8<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Nii tätä oloa on jatkunu jo vuosia eikä oikee mikään auta. Elämässä ei oo positiivisia asioita, vaan murheita eikä ketään jota kiinnostaisi. Ja sit en oo ees kovin vanha niin tätä on edessä vielä vuosikymmeniä.
Kiinnostaisiko ketään terveellä itsetunnolla varustettua ihmistä tällainen seura?
Ja tää valittaminen vioistani, jaksaako kukaan kuunnella. Toisaalta on niin huono olla.
On ihan hyvä että välillä valittaa oloaan ja tuntemuksiaan sillä sekin jo vähän helpottaa, saa höyryjä pihalle sieltä omasta synkästä mielestä.
Lääkkeet auttaisivat sinua voimaan paremmin, mutta autistinen jankkauksesi estää sinua käyttämästä lääkitystä ja olet oman itsesi vanki.
Aika surullista purkaa tätä vuosikymmeniä nettipalstoille, mutta kai sinun täytyy sitten olla sairas ja antaa elämäsi mennä ohi, kun et muuta voi.
Minäkin pyörin aiempina vuosina psykiatrisissa paikoissa ja on paljon tuttuja joilla on mielenterveysongelmia.
Tunnen kuitenkin myös paljon muitakin ja onhan se hieman erilaista porukkaa jollain tavalla, väheksymättä lainkaan ongelman omaavia.
Aloittajalla tuntuu olevan tekstin mukaan vaikeus hyväksyä omaa itseään, ei pidä itseään arvossa muihin nähden.
Ei ole häpeä sairastaa mielenterveydellisiä vaivoja, johan se on nykyään aika yleistäkin, ahdistukset, masennukset ym.
Kun oman itsensä hyväksyy sellaisena kuin on niin on helpompaa sopeutua erilaisiin porukoihin, toimintaan kaikenlaisten ihmisten kanssa.
Rohkeasti vaan mukaan, jokaisella on kuitenkin ihmisarvo ja sitä tulee mielestäni kunnioittaa.
Ja on rikkaus tuntea erilaisia ihmisiä erilaisista elämän ympyröistä ja lähtökohdista.
Itseään ei kannata verrata muihin, jokainen on sellainen kuin on.
Mutta itsensä kanssa keskustelu, se on aika hälyyttävää. Olisi ihan välttämätöntä löytää elinpiirejä, jossa voisit olla muiden ihmisten kanssa tekemissä tämän hölmöyden sijasta.
No oon sellanen kävelevä itsetuntovaurio että oikee hävettää, nii huono olo et moni vastaantulijoista joutuu myötätuntoon. Mut miten nuoki tunteet toimii tuntemattomien kaa. Olis hyvä olo 10sekunttia pitempään nii ehtis alottaa keskustelun. Pienikin takaisku nujertaa mut. Mun perus ajatus kun lähestyn ihmistä on et oon paha ja huono, tosi ruma ihminen, anteeksi, ja mun ois pakko tuo tunnustaa ja et sori et ees sanon tuon ja sit odotan karmeeta reaktioo. Ei oo toiminu mut yritän silti. :(
Ainakin sinulla on huumoria, aloittaja. Kuvaat tilannettasi hauskan itseironisesti tavalla jota harva osaa. - Tunnelmat ovat olleet samanlaiset minulla usein. Olennaista kuitenkin on se, että et ole itse aiheuttanut noita tuntemuksiasi. Ne on aiheutettu sinulle jonkun muun toimesta. Tn. vanhempien, sieltä se kaikki alkaa. Reippaasti vaan syyttämään siis:) Ja olen tosissani. Nykyään aina puhutaan, ettei saa "syyllistää" vanhempia. Vaan onhan heillä vastuunsa, ja vastuusta seuraa syyllisyyttäkin. Jos syyllisyydentunteen osaa ottaa hyvällä tavalla, se mahdollistaa tilanteen korjaamisen ja syyllisyydestä vapautumisenkin. Ehkä.
Oma vastuu kullakin on siinä, ettei jatka toisten tekemiä pahuuksia eteenpäin, omissa ihmissuhteissaan. Yleensä omat lapsethan joutuvat ottamaan vastaa sukupolvien taakkaperimän. Jos ei lapsia ole, niin ihminen rankaisee itseään vuodesta toiseen (kuten sinä näytät tekevän) , ja muita läheisiään sikäli kuin heitä on.
Ja toinen juttu, että älä ihmeessä ajattele "sairastavasi" jotain mielenterveysjuttua. Potilaan roolista tulee kaikki paha:) Siis mielen asioissa nimenomaan. Somaattisissa asioissa, jos polvi hajoaa tms., tai tulee korona, niin silloin mennään lääkäriin. Masennus sitä vastoin on tunne, kokonaisvaltainen inhimillinen tunne. Ei sairaus. Tämä sairaushössötys johtuu vain siitä nykyajan virheajattelusta, että ihmismielen ja ihmisyhteisöjen ongelmat voisi lääketieteellä ratkaista. Ehei.
Terapiasta voi olla hyötyä, itselleni ainakin on ollut. Merkittävää muutosta tilanteeseen. Terapiahan ei periaatteessa olekaan varsinaisesti terveydenhuoltoa, vaan sosiaalista toimintaa. Terapiaan pääsee kuitenkin lähinnä vain terveydenhuollon väylien kautta, esim. psyk.polin lähetteellä tai Kelan. Tarvitaan joku diagnoosi. Diagnoosin ja muunkin lääkärien väliintulon vaikutuksena kuitenkin usein on, että "sairaus" pahenee: rupeaa ottamaan passiivista, tottelevaista "psyykepotilaan" roolia (yäk), ja alistumaan "asiantuntijoiden" määräyksiin ja näkemyksiin itsestä. Katsoo ikään kuin vääristävään peiliin. Hyvä terapeutti kuitenkin, jos sellaisen löytää, oikaisee tämän harhakuvan ja palauttaa näin realiteetteihin - eli yhteyteen omiin tunteisiin ja tahtoon.
Hyvää päivänjatkoa.
Voi sinua pientä todistelijaa. Sairauteesi kuuluu tuo kehän kiertäminen ja uskomustesi todistelu. Harmittaa puolestasi tuollainen hukaanheitetty elämä ja yksinäinen uhoaminen. Sinulle riittää, että itse uskot älyttömät todistelusi, totuudella ja tieteellä ei ole sinulle väliä. Mutta jos elät unelmaasi neljän seinän sisällä yksin nyhjöttäen, niin sinua ei voi auttaa.