asiaan!

Niimpä, ei kaikki tarvitse kuin sen tiedon että jos jotakin tehdään toisin homma toimii, ilman tukitoimia ja diagnosia. Tosin meillä tuli ADHD-dg jo ennen kouluikää, sitä varmistettiin ja lisääkin tuli, oli tukitoimia yms. silti piti taistella että lapsi saisi edes sen minimin tarvittavan avun!

Kela ei liikauta korviaankaan ilman lääkärintodistusta ja dg:tä, samoin koulukuljetukset. Avustajat nyt voi saada ilman sitäkin, taas tukihenkilöön ja hoitajaan kotiin (jotta vanhemmilla mahd. olla työssä) tarvitaan dg. Taas hyödyntävään aivojumppaan ei tarvita dg.tä, mutta se taas niin kallis että ilman hoitotukea monelle taloudellisesti mahdottomuus, hoitotukeen taas vaaditaan dg.

Monesti tuntuu että papereilla asioista tehdään monimutkaisia, mutta tätä tämä yhteiskunta on. Pojallani on kunnalta kolmesta eri tahosta tukitoiminta (vammais puolelta henkilökoht. avustaja omaishoidontuki, koulupuolelta lausunnolla ed. erityiskoulu taksi ja last. suoj. tukitoimena tukiperhe), Kelalta toimintaterapia, kuntoutusmatkat ja hoitotuki. Nämä kaikki tulleet lähimmän 1,5 vuoden aikana, kun tilanne mennyt kriittiseksi, aiemmin riitti erityiskoulu ja hoitotuki. Lääkitys aloitettiin puoli vuotta sitten ja nyt tilanne parempi. Odotan koska saadaan alkaa purkaa tukitoimia, tosin taitaa kestää kun murrosikä vasta alkamassa. Muiden lasten kanssa ei tämmöisiä vaikeuksia ja kaikki syövät samaa ruokaa ja kasvatettu samalla tavalla, yksilöisyyttä kunnioittaen. Yhdelle lapsista ei ole koskaan tarvinnut edes ääntä korottaa, toisille joitakin kertoja, tuntuu että tämän yhden kanssa ei olla muuta tehtykkään kuin jarruteltu menoa ja "taisteltu" rajoista.

Mutta eihän sitä diagnoosia tarvitse kaikille mainostaa. Silloin ei leimaudu jos sitä pelkää. Nämä opettajat ja päivähoitohenkilökunta ovat vaitiolovelvollisia asiasta. Tieto diagnoosista ulkopuolisille ainakaan heidän kauttaan EI saa kulkea. Diagnosoimaton ADHD- lapsi saattaa muuten leimautua huonon kasvatuksen tuloksena kasvaneeksi ilkiöksi/hulttioksi (kuten olemme tälläkin palstalla saaneet todeta). Nämä asiat riippuvat paljon koulun resursseista ja kenties vielä enemmän millaisen opettajan lapsi saa.
Meillä ainakin tarvittiin jonkinlainen diagnoosi, että lapsellemme saadaan avustaja eskariin.
Sinänsä ei se diagnoosi tätä häiriötä mihinkään poista. Oireiden perusteella ei välttämättä mitään terapiapalveluita ym. avustajia saa. Lääkärin sanaan kun vasta uskotaan, ei vanhempien.

Lapsuudessani nimikettä ADHD ei edes tunnettu. Oli MBD mutta sen saadakseen piti olla hieman jälkeenjäänyt. Ainakin sen lääkärin vastaanotolla, jonne minut vietiin. Käskettiin vain katsoa, josko pärjäisi. Pärjäsin, mutta helpommin olisin pärjännyt jos kuntoutus ja lääkitys oltaisiin satunnaisen seurannan sijaan alotettu heti eikä silloin kun ahdistusoireet alkoivat kasvaa. Yritinhän tietysti olla normaali. Mutta se on vähän vaikeaa kun päässä pauhaa samanaikaisesti neljä tv-kanavaa, muutama radio ja irkki. Noin siis kuvainnollisesti... Koulu meni ok, oli joitain kavereitakin, mutta myös paljon kiusaamista. Yläasteella ja lukiossa tipuin aika tarkkaan kärryiltä, silloin sain neurologi- ja psykologiaikoja ja myöhemmin pitkän kärttämisen jälkeen Ritalinia. Nyt menee hyvin. Edelleen valvon ihan hirveästi ja energiaa on - sitä voisi kai sanoa hypomaniaksi, mutta on myös kavereita ja vihdoin ja viimein myös keskittymiskykyä. Eli teitte mitä teitte, opetus on että jos lapsenne on ADHD tarjotkaa hänelle hoitoa. Älkää luottako, että lapsi pärjää vaikka siltä ulkoisesti näyttäisikin. Viekää vaikka ryhmäkuntoutukseen. ADHD on pään sisältö, ei mikään itseään toteuttava ennuste. :=) Diagnoosi on valitettavasti usein ainut keino apuun. Vaitiolovelvollisuuden vuoksi siitä tietää kuitenkin vain ne, joiden te haluatte tietävän. Pitääkö esim. opettajan tietää ja jos pitää, niin kuinka paljon? Opettaja ei saa kertoa eteenpäin. Vitsit, mikä sekameteli, kunhan yritän saada aikuiset ymmärtämään mitä se teidänkin lapsi tuntee. :=)