En tiedä, olenko ongelmani kanssa yksin vai onko tämä edes ongelma? Vai onko kyse suomalaisesta itsenäisestä kulttuurista vai mistä?
Olen parikymppinen tyttö, joka on asunut jo monta vuotta omillani. Olen vakituisessa työssä, olen sinkku, hyvin introvertti yms. Perheeni on ollut minulle aina todella läheinen, eritoten vanhempani ja sisarukseni myös, lemmikit tms. On mulla ystäviäkin, mutta heidän seura toki väsyttää aikansa enkä tosiaan jaksa viettää heidän kanssa liikaa aikaa, enkä periaatteessa edes tarvitse juurikaan ystäviä. Olen ollut aina sellainen, pienenä en olisi tahtonut kavereille kun kotona oli kivempaa. Teininä ja varhaisaikuisuudessa toki kaverit ja biletys ja pojat kiinnosti. Nykyään ei. Oman perheen kanssa voisin viettää nykyäänkin aikaa aina, eikä heidän seuransa kuluta laisinkaan.
Koen, että olen aivan liian kiinni perheessäni. Elän heidän kautta. Koen yksinäisyyttä yksin omassa kodissani, enkä tartu oikeen mihinkään toimeen. Koitan harrastaa, liikkua paljon, toki työt vievät veronsa ja näen joskus niitä kavereita, mutta silti vaan ikävöin vanhempia ja lapsuuden kodin elämää, mitä en ikinä saa ns. omassa kodissa ja elämässä, vaan siellä kalvaa tietynlainen yksinäisyys joka syö ihmistä. Lapsuuden kodissa on hauskaa, on seuraa, tykkään siellä touhuta, siivota, leipoa ja tehdä ruokaa ja puuhastella kodin yhteisiä askareita ja viettää aikaa pelaillen ihan arkielämän asioita tehden. Heillä myös kotona yritys, missä voin välillä auttaa ja mielelläni autankin. Vanhempien kanssa ihan parhaat välit. Ei olla joka päivä tekemisissä, enemmänkin viikottain, koska ei kehtaa siellä jatkuvasti rampata.
Ongelma on se, että sitten kun tuun taas kotiin, en viihdy ja olen alakuloinen. On mulla ollut poikakavereitakin, mutta ongelma on silti läsnä. Ei se poista sitä lapsuudenkodin ja vanhempien ja päästä sinne elämään.
Miltä kuulostaa? Ystäväni eivät koe laisinkaan samoja tunteita, tosin heillä etäisemmät välit vanhempiin.
Olen parikymppinen tyttö, joka on asunut jo monta vuotta omillani. Olen vakituisessa työssä, olen sinkku, hyvin introvertti yms. Perheeni on ollut minulle aina todella läheinen, eritoten vanhempani ja sisarukseni myös, lemmikit tms. On mulla ystäviäkin, mutta heidän seura toki väsyttää aikansa enkä tosiaan jaksa viettää heidän kanssa liikaa aikaa, enkä periaatteessa edes tarvitse juurikaan ystäviä. Olen ollut aina sellainen, pienenä en olisi tahtonut kavereille kun kotona oli kivempaa. Teininä ja varhaisaikuisuudessa toki kaverit ja biletys ja pojat kiinnosti. Nykyään ei. Oman perheen kanssa voisin viettää nykyäänkin aikaa aina, eikä heidän seuransa kuluta laisinkaan.
Koen, että olen aivan liian kiinni perheessäni. Elän heidän kautta. Koen yksinäisyyttä yksin omassa kodissani, enkä tartu oikeen mihinkään toimeen. Koitan harrastaa, liikkua paljon, toki työt vievät veronsa ja näen joskus niitä kavereita, mutta silti vaan ikävöin vanhempia ja lapsuuden kodin elämää, mitä en ikinä saa ns. omassa kodissa ja elämässä, vaan siellä kalvaa tietynlainen yksinäisyys joka syö ihmistä. Lapsuuden kodissa on hauskaa, on seuraa, tykkään siellä touhuta, siivota, leipoa ja tehdä ruokaa ja puuhastella kodin yhteisiä askareita ja viettää aikaa pelaillen ihan arkielämän asioita tehden. Heillä myös kotona yritys, missä voin välillä auttaa ja mielelläni autankin. Vanhempien kanssa ihan parhaat välit. Ei olla joka päivä tekemisissä, enemmänkin viikottain, koska ei kehtaa siellä jatkuvasti rampata.
Ongelma on se, että sitten kun tuun taas kotiin, en viihdy ja olen alakuloinen. On mulla ollut poikakavereitakin, mutta ongelma on silti läsnä. Ei se poista sitä lapsuudenkodin ja vanhempien ja päästä sinne elämään.
Miltä kuulostaa? Ystäväni eivät koe laisinkaan samoja tunteita, tosin heillä etäisemmät välit vanhempiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Et ole liian kiinni vanhemmissa. Perhettä saa rakastaa. Iloitse hyvistä väleistä vanhempiin.