Tässä on mun tosi tarinani huonosta itseluottamuksesta :
Viime vuodenvaihteessa pääsin lopullisesti eroon
itsesäälistä ja pakkomielteisistä ajatuksista kuten "olen
huonompi kuin muut". Sitä ennen olin koko siihen astisen
elämäni potenut huonoa itseluottamusta. Ikää mulla on nyt
17 ja puoli vuotta. Kaikki sai alkunsa jännittyneestä
ilmapiiristä kotonani jossa isovanhempanikin vielä kouluun
menoni aikoihin asuivat. Oli paljon erimielisyyksiä esimerkiksi tilanhoidosta , paljon henkistä painetta
vanhemmillani. Se kai sitten heijastui minuunkin jo
esikouluaikoina. Olin arka ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä hieman
pulleakin , eli toisin sanoen erittäin otollinen kohde
kiusaamiselle. Ensimmäisellä luokalla kiusaaminen oli pahinta, henkistä kiusaamista. Asiaan kuitenkin puututtiin ja
sen jälkeen minua ei ole koskaan kiusattu. Tietenkin kaikille jaellaan jotakin kummia kommentteja erityisesti ylä-asteella , mutta ei mua todellakaan kukaan enää kiusannut.
Nuo pari ensimmäistä kouluvuotta kuitenkin jättivät alitajuntaan sellaisen ajatuksen , että olen muita huonompi.
Mun pitää miellyttää muita tai jään yksin tässä maailmassa.
Tällä hetkellä tuollaiset ajatukset tuntuvat todellakin kaukaisilta , mutta silloin se oli totisinta totta.
Jokaisesta eleestä tai sanasta mikä mulle sanottiin aloin aina miettimään että mikähän tuon takana oli ja ajatteleekohan toi nyt pahaa minusta. Siis aivan kummia ajatuksia , sillä nyt mä tiedän että ei sitä nyt ole niin "kuuluisa" että kaikki miettis just mua kaiken aikaa.
Mä en todellakaan uskaltanut olla oma itseni esimerkiksi yläasteaikoina. Oli hirveä kompleksi muutamasta finnistä minkä omasin , pelkäsin että joku huomauttaisi mua niistä ja olisin muka sitten jotenkin huono ihminen. Siis mä murehdin aivan turhaa , sillä mä en ainakaan edes ajattele jos jollakin on joku näppy naamassa. Kaikillahan niitä on.
Eikä mun ulkonäössä tosiaankaan ollu mitään vikaa. Mutta mä kuitenkin häpesin itseäni , en uskaltanut vessassa edes peiliin katsoa. Yritin olla mahdollisimman näkymätön kun jokin rääväsuinen poikaporukka osui kohdalle. En halunnut mitään kommenttia finneistäni.
Minä luulin että pinnallisilla asioilla kuten ulkonäkö ja koulumenestys on merkitystä.Luulin että en ihmisenä ole mitään. Ajattelin ettei mua kukaan huoli ku olen tän näköinen. Sit mulle iski hirvittävä kunnianhimo urheilun suhteen .Halusin näyttää kaikille että minusta voisi tulla hyvä lentopalloilija.. olisin jotain suurta ja kaikki voisivat ihailla mun taitojani.Lähinnä se oli kuitenkin todistelua itselleen , että pystyy johonkin. Lähdin sen takia kotoani kauemmas kouluun , toteuttamaan unelmaani. Kun ensimmäisen kerran minulle esiteltiin se asuntolan huone , jossa tulisin asumaan , iski käsittämätön yksinäisyyden tunne. Se tyhjä huone valkeine seinineen kuvasi niin hyvin mun olotilaani.
En koskaan unohda sitä tunnetta. Tunsin olevani niin yksin , oudolla paikkakunnalla josta en tuntenut ketään.
Tuosta yksinäisyyden tunteesta pääsin kuitenkin eroon
purkamalla tuntojani paperille. Ensimmäinen koulupäivä oli vaikea. En tiennyt ollenkaan mitä tehdä ja minne mennä.
Vähitellen kuitenkin aloin juttelemaan ihmisten kanssa ja sain ihania ystäviä. Kai minäkin olin jotenkin arvokas kun joku halusi olla mun ystäväni. Lentisharkoissa olin muita taidollisesti jäljessä kun en ollut pelannut läheskään niin paljon muihin verrattuina. Sielläkin vähättelin aina itseäni.
Luulin että muut pitivät mua jotenkin outona ja jännitin puhumista heidän kanssaan. Mutta itsehän mä omalla vähättelylläni annoin aihetta johonkin ihmettelyyn , jos sellaista edes oli. Kerran mä murehdin yhden illan sitä , että aivan varmasti joku henkilö vihaa mua kun se katsoi mua sillä tavalla. Aivan käsittämätöntä! Sitä on todella vainoharhainen kun rypee itsesäälissä.
Vuosi kului ja kesällä tulin kotiin. Tarkoitus oli kesällä treenata hyvin että voisi päästä jopa pelaamaan seuraavana vuonna. Tuo treenihomma aiheutti minulle paineita , kun en saanut sitä kovin hyvin edes toteutetuksi. Heinäkuussa olin pari viikkoa poissa kotoa töiden takia ja sinä aikana mun pikkuveli oli ollut riparilla. Olin kertonut veljelleni etukäteen että siellä tulee olemaan kivaa , eikä haluaisi lähteä pois. Itse kun olin ollut isosena edellisenä kesänä.
Muistan kun olin juuri kävelemässä portaita mummon asunnolle
( siellä ne pari viikkoa asustin ) ja soitin pikkuveljelleni.
Se sanoi että siellä leirillä oli ollut mahtavia ihmisiä.
Sillä hetkellä mun päähän välähti , että eihän pikkuveli tiennyt että harrastiko ne urheilua tai millaset niitten kouluarvosanat oli. Se vain sanoi siellä olleen mahtavia ihmisiä. Mä aloin miettiä , että enhän mä veljen silmissä sen kummempi olisi vaikka osaisinkin lentistä pelata.
Mietin ja mietin. Seuraavana aamuna mä suorastaan itkin , sillä mä tajusin kuinka käsittämätön ikävä mulla oli kotiin.
Mulla ei koko kesän aikana edes ollut ollut mitään eriyistä halua palata paikkakunnalle missä olin sen vuoden opiskellut.
Tapahtumat alkoivat vyörymään kuin dominopalikat. Pääsin kotipaikkakunnalleni lukioon toiselle luokalle. Jännitin jälleen ensimmäistä päivää. Vähitellen pienillä askeleilla aloin nousta niitä loputtomilta tuntuvia itsetunnon portaita.
Aloin ymmärtää että ihmisille riittää se mikä mä olen.
En ole sen kummempi vaikka kuinka osaisin hakata palloa lattiaan.. Mitä väliä sillä on?
Oli kulunut kolmisen kuukautta koulun alkamisesta. Olin vihainen itselleni , en pitänyt itseäni minään kun en ollut saanut kiitettyä erästä jätkää se reilusta käytöksestä mua kohtaan aiemmin. OLin nimittäin tuohon poikaa ollut vuotta aiemmin ihastunut ja ilmaissut asian hänelle. Oli kuitenkin käynnyt ilmi etten mä arvosta edes itseäni ja se jätkä oli todellakin kohdellut mua reilusti. En ollut edes koskaan kyseisen henkilön kanssa kunnolla jutskannut.. ja asia oli vielä tuollainen! Enkä nähnyt sitä ihmistä kuin ohimennen jollakin välitunnilla sillä hän oli eri koulussa ja välitunnilla kävi aina hillitön kuhina. Oli kyllä niin vaikea tilanne , onneksi en silloin vielä tiennyt että ihan oikeasti tykkäsin siitä ihmisestä sillä luulin että olin keksinyt koko jutun aiemmin. Kuukauden mietin asiaa.. ja lopulta tein sen.
Mitään niin vaikeaa en koskaan elämässäni tehnyt. En koskaan.
Ei se mikään erityisen mahtava esitys ollut , mutta mitä sitten? Mä olen luonnostaankin vähän ujo , enkä osaa vieraille ihmisille kovin rennosti puhua. Mä olin voittanut itseni! Mä olin tehnyt sen mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tekemään. Eikä mua hävettänyt yhtään , mä vain tuijotin kyseistä ihmistä silmiin.
Tuo itseni voittaminen oli se ratkaisevin harppaus ylöspäin.
Olin oikeasti ylpeä itsestäni , sain rauhan. Uskoin että minustakin on johonkin. Vielä oli pientä epävarmuutta ilmaista oma mielipiteensä joistakin tietyistä asioista , mutta kun aloin vain puhumaan ihmisille niin sain sitä varmuutta. Kun avautuu ihmisille , se on luottamuksen osoitus ja hekin katsovat voivansa luottaa suhun. Aluksi se puhuminen toisillekin oli vaikeaa.. ajatteli että jos joku tyrmää mun mielipiteen. Mutta kun mä aloin puhua avoimesti asioistani ,
ensimmäisen kerran tein sen mailin kautta kaverilleni , huomasin että se oli aina vain helpompaa.
Nyt voin sanoa omaavani täysin ok: n itseluottamuksen.
En edelleenkään tykkää esiintyä missään ihmisten edessä , mutta miksi siitä pitäisi tykätä? Ihmiset ovat erilaisia.
Teen asiat niin kuin itse tahdon , eí ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Koulussa pystyn olemaan vaikka minkänäköisenä kun toisten mielipiteet minusta eivät kiinnosta sillä kaverini ja ystäväni hyväksyvät mut tälläisena ja niin minäkin heidät. Miksi pitäisi miellyttää kaikkia ? Sitä ei kuitenkaan pysty tekemään.
Minä en todellakaan haluaisi olla kukaan muu kuin se kuka minä olen. Rakastan itseäni , sen voin häpeilemättä sanoa.
Toista ihmistä voi rakastaa vain sen verran kuin rakastaa itseään. Mä rakastan tuota jätkää joka auttoi mua silloin kerran , koko sielustani. Niin kuin mä rakastan itseänikin.
Vaikka tämä juttu oli pitkä , toivon että joku jaksoi lukea loppuun asti. Halusin antaa toivon kipinää samasta ongelmasta kärsiville.. Itsesääli on pohjaton suo , josta on TODELLA vaikea nousta. Aina jos ajattelet itsestäsi joskus positiivisesti niin joku nykäisee sut taas syvemmälle.
Mutta se ei ole mahdotonta. Sun täytyy vain tosissasi yrittää.. helppoa se ei tule olemaan , ei todellakaan.
Mutta älkää antako periksi , jos pääsette pinnalle huomaatte saapuneenne kuin toiseen maailmaan. Tsemiä kaikille :)
Viime vuodenvaihteessa pääsin lopullisesti eroon
itsesäälistä ja pakkomielteisistä ajatuksista kuten "olen
huonompi kuin muut". Sitä ennen olin koko siihen astisen
elämäni potenut huonoa itseluottamusta. Ikää mulla on nyt
17 ja puoli vuotta. Kaikki sai alkunsa jännittyneestä
ilmapiiristä kotonani jossa isovanhempanikin vielä kouluun
menoni aikoihin asuivat. Oli paljon erimielisyyksiä esimerkiksi tilanhoidosta , paljon henkistä painetta
vanhemmillani. Se kai sitten heijastui minuunkin jo
esikouluaikoina. Olin arka ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä hieman
pulleakin , eli toisin sanoen erittäin otollinen kohde
kiusaamiselle. Ensimmäisellä luokalla kiusaaminen oli pahinta, henkistä kiusaamista. Asiaan kuitenkin puututtiin ja
sen jälkeen minua ei ole koskaan kiusattu. Tietenkin kaikille jaellaan jotakin kummia kommentteja erityisesti ylä-asteella , mutta ei mua todellakaan kukaan enää kiusannut.
Nuo pari ensimmäistä kouluvuotta kuitenkin jättivät alitajuntaan sellaisen ajatuksen , että olen muita huonompi.
Mun pitää miellyttää muita tai jään yksin tässä maailmassa.
Tällä hetkellä tuollaiset ajatukset tuntuvat todellakin kaukaisilta , mutta silloin se oli totisinta totta.
Jokaisesta eleestä tai sanasta mikä mulle sanottiin aloin aina miettimään että mikähän tuon takana oli ja ajatteleekohan toi nyt pahaa minusta. Siis aivan kummia ajatuksia , sillä nyt mä tiedän että ei sitä nyt ole niin "kuuluisa" että kaikki miettis just mua kaiken aikaa.
Mä en todellakaan uskaltanut olla oma itseni esimerkiksi yläasteaikoina. Oli hirveä kompleksi muutamasta finnistä minkä omasin , pelkäsin että joku huomauttaisi mua niistä ja olisin muka sitten jotenkin huono ihminen. Siis mä murehdin aivan turhaa , sillä mä en ainakaan edes ajattele jos jollakin on joku näppy naamassa. Kaikillahan niitä on.
Eikä mun ulkonäössä tosiaankaan ollu mitään vikaa. Mutta mä kuitenkin häpesin itseäni , en uskaltanut vessassa edes peiliin katsoa. Yritin olla mahdollisimman näkymätön kun jokin rääväsuinen poikaporukka osui kohdalle. En halunnut mitään kommenttia finneistäni.
Minä luulin että pinnallisilla asioilla kuten ulkonäkö ja koulumenestys on merkitystä.Luulin että en ihmisenä ole mitään. Ajattelin ettei mua kukaan huoli ku olen tän näköinen. Sit mulle iski hirvittävä kunnianhimo urheilun suhteen .Halusin näyttää kaikille että minusta voisi tulla hyvä lentopalloilija.. olisin jotain suurta ja kaikki voisivat ihailla mun taitojani.Lähinnä se oli kuitenkin todistelua itselleen , että pystyy johonkin. Lähdin sen takia kotoani kauemmas kouluun , toteuttamaan unelmaani. Kun ensimmäisen kerran minulle esiteltiin se asuntolan huone , jossa tulisin asumaan , iski käsittämätön yksinäisyyden tunne. Se tyhjä huone valkeine seinineen kuvasi niin hyvin mun olotilaani.
En koskaan unohda sitä tunnetta. Tunsin olevani niin yksin , oudolla paikkakunnalla josta en tuntenut ketään.
Tuosta yksinäisyyden tunteesta pääsin kuitenkin eroon
purkamalla tuntojani paperille. Ensimmäinen koulupäivä oli vaikea. En tiennyt ollenkaan mitä tehdä ja minne mennä.
Vähitellen kuitenkin aloin juttelemaan ihmisten kanssa ja sain ihania ystäviä. Kai minäkin olin jotenkin arvokas kun joku halusi olla mun ystäväni. Lentisharkoissa olin muita taidollisesti jäljessä kun en ollut pelannut läheskään niin paljon muihin verrattuina. Sielläkin vähättelin aina itseäni.
Luulin että muut pitivät mua jotenkin outona ja jännitin puhumista heidän kanssaan. Mutta itsehän mä omalla vähättelylläni annoin aihetta johonkin ihmettelyyn , jos sellaista edes oli. Kerran mä murehdin yhden illan sitä , että aivan varmasti joku henkilö vihaa mua kun se katsoi mua sillä tavalla. Aivan käsittämätöntä! Sitä on todella vainoharhainen kun rypee itsesäälissä.
Vuosi kului ja kesällä tulin kotiin. Tarkoitus oli kesällä treenata hyvin että voisi päästä jopa pelaamaan seuraavana vuonna. Tuo treenihomma aiheutti minulle paineita , kun en saanut sitä kovin hyvin edes toteutetuksi. Heinäkuussa olin pari viikkoa poissa kotoa töiden takia ja sinä aikana mun pikkuveli oli ollut riparilla. Olin kertonut veljelleni etukäteen että siellä tulee olemaan kivaa , eikä haluaisi lähteä pois. Itse kun olin ollut isosena edellisenä kesänä.
Muistan kun olin juuri kävelemässä portaita mummon asunnolle
( siellä ne pari viikkoa asustin ) ja soitin pikkuveljelleni.
Se sanoi että siellä leirillä oli ollut mahtavia ihmisiä.
Sillä hetkellä mun päähän välähti , että eihän pikkuveli tiennyt että harrastiko ne urheilua tai millaset niitten kouluarvosanat oli. Se vain sanoi siellä olleen mahtavia ihmisiä. Mä aloin miettiä , että enhän mä veljen silmissä sen kummempi olisi vaikka osaisinkin lentistä pelata.
Mietin ja mietin. Seuraavana aamuna mä suorastaan itkin , sillä mä tajusin kuinka käsittämätön ikävä mulla oli kotiin.
Mulla ei koko kesän aikana edes ollut ollut mitään eriyistä halua palata paikkakunnalle missä olin sen vuoden opiskellut.
Tapahtumat alkoivat vyörymään kuin dominopalikat. Pääsin kotipaikkakunnalleni lukioon toiselle luokalle. Jännitin jälleen ensimmäistä päivää. Vähitellen pienillä askeleilla aloin nousta niitä loputtomilta tuntuvia itsetunnon portaita.
Aloin ymmärtää että ihmisille riittää se mikä mä olen.
En ole sen kummempi vaikka kuinka osaisin hakata palloa lattiaan.. Mitä väliä sillä on?
Oli kulunut kolmisen kuukautta koulun alkamisesta. Olin vihainen itselleni , en pitänyt itseäni minään kun en ollut saanut kiitettyä erästä jätkää se reilusta käytöksestä mua kohtaan aiemmin. OLin nimittäin tuohon poikaa ollut vuotta aiemmin ihastunut ja ilmaissut asian hänelle. Oli kuitenkin käynnyt ilmi etten mä arvosta edes itseäni ja se jätkä oli todellakin kohdellut mua reilusti. En ollut edes koskaan kyseisen henkilön kanssa kunnolla jutskannut.. ja asia oli vielä tuollainen! Enkä nähnyt sitä ihmistä kuin ohimennen jollakin välitunnilla sillä hän oli eri koulussa ja välitunnilla kävi aina hillitön kuhina. Oli kyllä niin vaikea tilanne , onneksi en silloin vielä tiennyt että ihan oikeasti tykkäsin siitä ihmisestä sillä luulin että olin keksinyt koko jutun aiemmin. Kuukauden mietin asiaa.. ja lopulta tein sen.
Mitään niin vaikeaa en koskaan elämässäni tehnyt. En koskaan.
Ei se mikään erityisen mahtava esitys ollut , mutta mitä sitten? Mä olen luonnostaankin vähän ujo , enkä osaa vieraille ihmisille kovin rennosti puhua. Mä olin voittanut itseni! Mä olin tehnyt sen mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tekemään. Eikä mua hävettänyt yhtään , mä vain tuijotin kyseistä ihmistä silmiin.
Tuo itseni voittaminen oli se ratkaisevin harppaus ylöspäin.
Olin oikeasti ylpeä itsestäni , sain rauhan. Uskoin että minustakin on johonkin. Vielä oli pientä epävarmuutta ilmaista oma mielipiteensä joistakin tietyistä asioista , mutta kun aloin vain puhumaan ihmisille niin sain sitä varmuutta. Kun avautuu ihmisille , se on luottamuksen osoitus ja hekin katsovat voivansa luottaa suhun. Aluksi se puhuminen toisillekin oli vaikeaa.. ajatteli että jos joku tyrmää mun mielipiteen. Mutta kun mä aloin puhua avoimesti asioistani ,
ensimmäisen kerran tein sen mailin kautta kaverilleni , huomasin että se oli aina vain helpompaa.
Nyt voin sanoa omaavani täysin ok: n itseluottamuksen.
En edelleenkään tykkää esiintyä missään ihmisten edessä , mutta miksi siitä pitäisi tykätä? Ihmiset ovat erilaisia.
Teen asiat niin kuin itse tahdon , eí ole mitään tarvetta miellyttää ketään. Koulussa pystyn olemaan vaikka minkänäköisenä kun toisten mielipiteet minusta eivät kiinnosta sillä kaverini ja ystäväni hyväksyvät mut tälläisena ja niin minäkin heidät. Miksi pitäisi miellyttää kaikkia ? Sitä ei kuitenkaan pysty tekemään.
Minä en todellakaan haluaisi olla kukaan muu kuin se kuka minä olen. Rakastan itseäni , sen voin häpeilemättä sanoa.
Toista ihmistä voi rakastaa vain sen verran kuin rakastaa itseään. Mä rakastan tuota jätkää joka auttoi mua silloin kerran , koko sielustani. Niin kuin mä rakastan itseänikin.
Vaikka tämä juttu oli pitkä , toivon että joku jaksoi lukea loppuun asti. Halusin antaa toivon kipinää samasta ongelmasta kärsiville.. Itsesääli on pohjaton suo , josta on TODELLA vaikea nousta. Aina jos ajattelet itsestäsi joskus positiivisesti niin joku nykäisee sut taas syvemmälle.
Mutta se ei ole mahdotonta. Sun täytyy vain tosissasi yrittää.. helppoa se ei tule olemaan , ei todellakaan.
Mutta älkää antako periksi , jos pääsette pinnalle huomaatte saapuneenne kuin toiseen maailmaan. Tsemiä kaikille :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse säälistä pääsee 1/5 ylös.. ja itse taidan olla niistä joka ei pääse.. hapeen itteeni yli kaiken.. En kehtaa tehä mitään en mennä minnekkä.. elän turhauttavaa elämää ja tekis mieli painautuu koulu aamuina kovempaa sänkyyn ja laittaa peitto tiekemmin päälle.. Mulla on naama täynnä finnejä ja ne on pilannu mun nuoren elämän.. oon koulukuisattu ollu 4 ekaa koulu vuottani ja se näkyy mussa vielki... pelkään kaikkia.. Mulla on poikaystävä joka on mun ainut turva joka ymmärtää mua aika hyvin ja auttaa mua.. toivottavasti mullaki olis viel pieni toivo et pääsen pois itse säälistä ja uneen itkemisestä.. kiitos kirjoituksestasi vaikka se saikin minut kyyneliin kun muistelmat tulee mieleen.. mut se myös aintoi pienen toivon kipinän... minulle joka olen muita huonompi.. (joka taitaa olla totta) koulu menestys on menny ku oon aina ihan nolona enkä puhu tunneilla mitään oon vaan... kiitos vielä kerran..
Istu peilin ääreen alasti, silloin kun olet yksin.
Ja laita 2 kynttilää palamaan peilin kahta puolta,( vain sympoolin ja tunnelman vuoksi). Laita himmennetty valo huoneeseen, ja lopuksi varaa jotain johon voit pyyhkiä kyyneleesi.
Katso itseäsi peiliin syvälle silmiin ja sano näin:" Minä rakastan sinua, sinä olit minun ensirakkauteni, alussa jolloin valitsin sinut kehokseni".
Kun sanot tämän se vaatii rohkeutta ja voimaa. Mutta päättäväisyydellä selviät siitä. Ja huomaat jo muutaman päivän perästä että alat voida paremmin.
Olen iloinen jos kirjoituksestani oli edes jotain apua. Tarkoitukseni oli nimittäin todellakin antaa toivoa paremmasta. Mä tiedän , on todella kurja olla kun luulee olevansa muita huonompi.
Edellisen viestin laittaja antoi aika hyvän neuvon , kokeile vaikka aluksi sitä.
Sillä sä olet todellakin ihan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu. Sä et käsitä kuinka vahva ihminen sinusta tulee jos pääset tästä ylös.
Hei , ei ne finnit ole paljo tainneet haitata sun poikakaverias :) Ja tuskin ne ketään muutakaan haittaa.. ihminen on siellä alla. Se ihana ihminen mikä säkin olet :)
Hienoa että Luojamme aukaisi silmäsi että rakastaa itseäsi ja sitä tietä saada uskallusta elää eteenpäin
siunaan sinua.
Tosi ihana kertomus. Ihailen sun kykyäs tajuta, että mikä johtuu mistä ja analysoida tunteitas.
Mua kiusattiin parina viimeisenä vuonna ja kotona oli kaikilla huono itseluottamus. Mulla on vieläkin omituinen häpeämisen tunne itsestäni. Jännitän joskus jopa ystävieni tapaamista saati sitten vieraita. Kiitos ihanasta kertomuksesta, se varmaan auttoi monia.