Miten paljon elämänne on muuttunut, kun olette alkaneet sijaisvanhemmaksi? En oikein osaa kysymystä paremmin muotoilla... Ajan takaa lähinnä sitä, että onko edes olemassa sellaisia sijoitettuja lapsia, jotka oireilevat niin vähän, että perheen elämä jatkuu suht normaalina. Tietysti uusi perheenjäsen on iso muutos ja mukana tulevat sosiaalityöntekijät ja biot, mutta miten se normaali arki menee? Sijaisvanhemmuus kiinnostaa kovasti, mutta arveluttaa se, kun lapsilla on niin paljon diagnooseja. Ja mihin sitten vetää raja siihen, ettei pysty enää lasta pitämään, jos kauheasti oireilee. Haluaisin sijaisvanhempanakin käydä sukuloimassa ja selviytyä esim. kauppareissuista jotenkin kunnialla kuten biolastenkin kanssa. Raskas tie varmasti on, mutta silti kiinnostaa!
Infotilaisuudessa sain kuvan, että normaalia elämää eletään, mutta täällä saa välillä sellaisen kuvan, että koko oma elämä menee romukoppaan lapsen tullessa. Paljonhan se tietysti on kiinni siitä, mitä diagnooseja lapsella on.
Infotilaisuudessa sain kuvan, että normaalia elämää eletään, mutta täällä saa välillä sellaisen kuvan, että koko oma elämä menee romukoppaan lapsen tullessa. Paljonhan se tietysti on kiinni siitä, mitä diagnooseja lapsella on.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Meidän elämä muuttui kertaheitolla. En nyt jaksa eritellä miten, mutta kun lapsi on erityistarpeinen ja reagoi voimakkaasti pienempiinkin muutoksiin ja rutiinin vaihdoksiin, niin ei siinä kovin kauas lomille ja sukuloimaan lähdetä, kauppaankin mieluiten vuorotellen, ilman lapsia. Lyhin aika sijoitetun kanssa, kunnes elämä on ollut lähes normaalia on vienyt meiltä nelisen vuotta, vieläkään ei sijoitettujen kanssa mennä esim. ulkomaille, eivät kestäisi sitä, mutta mökille ja kylään päästään kyllä.
Ehkä joillakin elämä pysyy suht normaalina, luulen kuitenkin, että lapsen kuin lapsen tulo perheeseen mullistaa koko perheen elämän, etenkin sijaislapsen tulo.
Rajat oireilun kestämiselle jokainen asettaa itse, mitä kestää ja mitä ei. Jotkut lapset vaativat ympärivuorokautista valvontaa, voi joutua ehkä jäämään kokonaan pois työelämästä, meneekö siinä raja? Tai jos sijaislapsi uhkaa perheenjäsenen henkeä tai raivoaa tuhoavasti? jokainen kokee asiat eri tavalla. Sen kyllä voin rehellisesti, pelottelematta sanoa, ettei tämä elämäntyyli ihan tavallista perhe-elämää ole. Lue itse tekstejä alempana ja mieti. Ne ei ole tuulesta temmattuja juttuja ja niitä tapahtuu jokaiselle sijaisperheelle, ei vain joillekkin marginaaliryhmille.
Tätä samaa olen itekkin miettinyt.Meillä kaksi sijaislasta (ei omia)meillä ei ole lapsilla minkäänlaista oireilua,eli vietämme normaalia lapsperheen elämää.Täytyy tietysti korjata,pio-vanhemmat kuuluu kuvioihin mutta niiden kanssa ei ole ollut suurempia ongelmia.tapaamiset ovat 1kk meillä n.2t tottakai lapset ovat innoissaan kun vanhemmat tulevat,mutta kun ovat laittaneet oven kiinni jatkuu normaali elämä.Tietysti ei voi tietää mitä aika tuotullessaan.Lapset ovat vielä niin pieniä kässittään tilannetta.
normaalia elämää? meillä siis onnistuu ihan hyvin kauppareissut, vaateostokset, kirkot ja kutsut, sukulaisvierailut ja muutkin menot , kun lapset pidetään lyhyessä lieassa ja mielellään kokoajan "silmän alla".
ollaan jopa oltu ulkomailla useampaan otteeseen ilman "ongelmia".
jollei sitten jatkuvaa valvontaa koe ongelmana.
elämä vain on pantu täysin uusiksi ja kokoajan miettii, että tuliko pantua biolapset liian kovaan prässiin. antaako tämä sijaissisaruus enemmän kuin ottaa? onko oikein vaatia murrosikäiseltä enemmän kuin keski-ikäiseltä sijaislapsen biovanhemmalta? kannattaako tämä kaikki huolehtiminen ja yrittäminen, kun niin äkkiä kuitenkin saa kuulla olevansa "kouluttamaton ja kykenemätön" sijaisvanhemmuuteen.
Meillä omia lapsia ennestään 4 kpl. sitten tuli pieni vauva 4kk ikäinen. Totta kai lapsella oli oireita elämästään. Pikku hiljaa on sopeuduttu puolin ja toisin. Lääkäreissä on juostu tuon tuosta, kun lapsi on huume/alkoholilapsi ja vaikutusta on tullut sen myötä kehitykseen. Silti en päivääkään pois vaihtaisi. Rakastan sitä pientä tyttöä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Tietenkin myös omia lapsiani, mutta tiedän että he pärjäävät terveinä ja hyvän itsetunnon saaneina tässä elämässä, mutta tämä pieni keiju tarvitsee nyt meitä todella paljon kasvaakseen täysipainoiseksi itseään rakastavaksi ihmiseksi. Meidän elämä muuttui, mutta positiiviseen suuntaan. Ymmärtää taas "mistä kana pissii".
Meillä on aivan normaalia arkea. Mitään ei ole jäänyt pois tai tekemättä sen takia, että sijoitettu lapsi meillä on. Tietenkään enää ei ole varaa samalla tavalla matkustella, kun ennen lapsen tuloa.
Mutta, lapsi elää samanlaista arkea ja elämää, kuin jos olisi biolapsemme.
Tottakai on tapauskohtaista, mutta näin onnekkaita me olemme olleet. Lapsi on nyt 11v ja hänellä sujuu koulu hyvin, harrastukset hyvin jne. Voimme jättää hänet yksin muutamaksi tunniksi, niinkuin "normaalinkin" lapsen voi jättää. Mitään huolta ei ole ollut, että tekisi mitään typeryyksiä.
Tiedän, että jotkut lapset reagoivat rajummin ja että erilaiset taustat tuovat erilaisia ongelmia.
Niinkuin joku toinenkin tuolla totesi, päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka talous onkin mennyt uusiksi ja omista mukavuuksista on jouduttu nipistämään. Mutta sehän on normaalia elämää lapsiperheessä!
Onhan elämä muuttunut, kun perheeseen on tullut uusi lapsi. Vaikka tilanteemme on muuttunut ajasta ennen sijoitusta siinä mielessä, että elämään kuuluu lisäksi tapaamisia biovanhempien kanssa, palavereja sosiaalityöntekijöiden kanssa, perheneuvolakäyntejä ym., niin muuten perhe-elämä on aivan normaalia. Tottakai jokainen lapsi on yksilönsä, ja etenkin, kun hän on elänyt ensimmäiset vuotensa muualla, tietynlaista opettelua on täytyy tehdä puolin ja toisin, mutta se ei ole mitään ylitsepääsemätöntä, vaan ihan normaalia. Tietysti muutos on suuri, kun "yhtäkkiä" perheeseen kuuluukin lapsi, joka usein on aivan ventovieras; meillä taas oli helpompaa kun lapsi oli ennestään tuttu. Lapsellamme ei ole mitään vakavia sairauksia tms., vaikka tapaamisten yhteydessä ym. olisikin välillä jotain oireilua ja kokemukset joskus painavat mieltä, joten siltä osin "normaali elämä" onnistuu täysin.
Siis ihan tavallista lapsiperheen arkea; koulunkäynti sujuu hyvin, on harrastuksia, joista tykkää, kavereita on, voidaan käydä kaupassa ja sukuloimassa aivan kuten ennenkin jne. Emme varmaankaan erotu mitenkään muista lapsiperheistä ja harva edes tietää, että olemme sijaisperhe.
Kun nelilapsiseen perheeseemme kahdeksan vuotta sitten sijoitettiin 9 kk:n ikäinen vauva ei hänen meille tulonsa juuri eronnut biologisen lapsen syntymästä. Ainoa ero oikeastaan oli se, että tämä tulokas ei kestänyt olla mukana kaupassa - hän alkoi heti lähikaupan ovesta sisään astuttaessa huutaa paniikissa, eikä lopettanut ennenkuin pääsi takaisin ulos.
Sittemmin tilanne on muuttunut, lapsella on FAE ja hän on lievästi kehitysvammainen l. hänen ymmärryskykynsä ei ole ns. normaalin ikätasolla, on keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriötä jne.
Toinen lapsi tuli suoraan synnytyssairaalasta 7 vuotta sitten ja hänenkin kohdallaan selvät erot ns. normaaleihin lapsiin alkoivat haitata perheen normaalia liikkumista ja kanssakäymistä muiden kanssa n. 3-4 vuotiaana l. impulssikontrollin puute esim. aiheuttaa sen, että nytkin häntä on vahdittava kuin pikkulasta.
Tähän kaikkeen on tietysti niin tottunut, ettei sen kummemmin mietikään millaista elämämme olisi ilman näitä lapsia, mutta ainakin hoitotukihakmuksia täyttäessä tulee muisteltua kuinka biologiset lapsemme esim. 6-8-vuotiaana kävivät asioilla lähikaupassa, kävelivät itse linja-autoasemalle ja menivät siitä bussilla eskariin ja kouluun yms. jollaista näiltä lapsilta ei voi edellyttää vielä vuosiin.
Edistystä onneksi tapahtuu koko ajan, joten olemme jo kahtena kesänä voineet käydä lasten kanssa muutaman päivän matkalla Eestissä, viime kesänä ensimmäisen kerran Linnanmäellä, on oltu katsomassa teatterissa Prinsessa Ruususta yms. l. enää ei aina tarvitse hankkia heille kotiin hoitajaa jos haluamme lähteä mieheni kanssa molemmat vanhempien lasten kanssa käymään jossain.
Olipa kiva lukea positiivisiakin vastauksia. Edelleen mietitään, josko uskaltaudutaan tähän ryhtyä. Lisää luen mielelläni!
Meidän kahden aikuisen elämä muuttui sijaislasten tultua samalla tavalla kuin elämä muuttuu kun perheeseen syntyy lapsia. Elämä on aivan tavallista lapsiperheen elämää, kun ei oteta lukuun biosukuja eikä sossuja. Lapset ovat "terveitä" ja heidän kanssaan tehdään asioita ihan normaalisti. Toinen lapsi on tosin erityislapsi, mutta se ei johdu sijoituksesta eikä elämästä ennen ja jälkeen sijoitusta. Vamma hidastaa meidän elämää, mutta ei rajoita. Lapsen vamma on sen verran suuri, että jäin kokonaan kotiin, jotta pystymme hoitamaan terapiat ja kuntoutuksen kunnolla. Mutta näin olisin tehnyt, jos meille olisi syntynyt vammainen biolapsi.
Lapset ovat tuoneet elämään paljon iloa ja niitä saappaan jälkiä lattiaan, joista aina lapsettomana haaveilin.
on meidän perheen normaalia elämää,ei ehkä "tavalliselle" perheelle sitä.
Meille on sijoitettuna tyttö joka on nyt 7 vuotias ja hän on näitä monen diagnoosin ja ongelmien lapsia.Hänen kanssaan ei voi mennä vieläkään kauppaan tai lähteä reissuun koska arkirutiineiden särkyminen aiheuttaa niin pahaa ahdistusta ja raivareita että oksat pois.
Olen joskus tuntenut huonoa omaatuntoa biolasten puolesta koska sijaistytön takia joudumme paljon rajoittamaan menojamme ym.Emme toki istu kotona koko aikaa,mutta kyllä tyttö rajoittaa paljon mitä voimme tehdä ja mitä emme.
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen että tyttö on meillä ja hän kyllä pikkuhiljaa kehittyy ja hänen sietokykynsä kasvaa enkä päivääkään vaihtaisi pois.Rankkaa on välillä ollut ja silloin kun ei ole jaksanut ajatella selviävänsä huomiseen niin sitten on selvitty tunti kerrallaan:)
on vauhdikasta mutta myönteisessä mielessä.
Paljon meillä oireillaan tapaamisten jälkeen,tai puretaan menneisyyttä tai etsitään rajoja taas uudestaan ja uudestaan.
Jos arkirutiinit järkkyy tuntee sen kyllä useampana päivänä jälkeenpäin, eli meillä esim. venytetään vain puoli tuntia nukkumaanmeno aikoja (esim vaikka samanikäisiä lapsia kylässä) , kaverit tulevat kylään (harvat ja valitut) yöksi tosi harvoin. Katsotaan nyt, ehkä ja saatat vastauksia annetaan tosi harvoin.
Vähitellen kuitenkin uskaltaa laajentaa reviiriä mutta silti kannattaa olla tuntosarvet pystyssä ja siitäkin huolimatta joskus meidät yllätetään täysin .
Sitten kun on muutenkin lasten kanssa koko ajan tuntosarvet pystyssä ja koetat "kuunnella" heidän tuntojaan tarkasti ja hakea ja miettiä heille apua niin välillä ollaan aivan puhki .
Taidan myös kuulua siihen vähemmistöön jotka sanovat että useammankin päivän vaihtaisin pois, joko omasta osaamattomuudesta tai muusta syystä johtuen. Mutta lapsia en antaisi mistään hinnasta pois.
Meillä oi virhe ryhtyä sijaisvanhemmaksi. Kuvittelimme, että elämä olisi jotakuinkin lähellä normaalia. Sitä se ei ollut, tosin muutaman vuoden jälkeen tasaantui, mutta kun lapselle ei meinannut apua löytyä, kukaan ei välittänyt, pompoteltiin lääkäristä toiseen.
Kun vihdoin saimme lapsen (5v työn jälkeen) hoitoon, niin sitten alkoi tulla kuravettä meidän silmille, kun emme olleet riittävän sitoutuneita, kun emme kyenneet 80 km päästä käymään joka päivä palaverissa, vierailulla jne.
Olihan mieheni töissä ja minäkin osapäivätöissä.
Ihmettelen, onkohan hoidettavien sijaislasten vanhemmat kaikki työttömiä tai muuten kotona, sillä en muuten voi ymmärtää tätä. Emme suostuneet perheterapiaan, koska katsoimme, ettei lapsen vammat ole syntyneet meidän perheessä emmekä me pysty niitä korjaamaan ja palauttamaan. Turvallinen, huolehtiva ja lämmin koti ei riittänyt, joten viranomaiset katsoivat paremmaksi vaihtoehdoksi ammatillisen perhekodin. Siellä varmasti ehditään tunnesitoutumaan ja korvaamaan taas yksi hylkääminen.
Kyllä sijaisperheen elämä silloin melko normaalilta tuntui, kun sitä eli. Oli kai sokeuduttu sille mikä on normaalia ja mikä ei. Nimittäin, kun sijaislapset meiltä lähtivät, saimme vasta kokea normaalia perhe-elämää. Se on tuntunut ihmeellisen ihanalta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Enää en ota sijaislapsia. Omienikaan takia, he siitä eniten kärsivät.
Mikä on normaalia ja mikä ei? Minä en ole vielä löytänyt määritelmää joka määrittelisi tuon. Minun mielestäni meillä eletään "normaalia" lapsiperheen elämää, jonkun muun mielestä meidän elämä on kaikkea muuta kuin normaalin perheen elämää. Sijaisvanhemmuuskin on sellaista, että jokainen sijaisperhe määrittelee "normaalin" eritavalla.
Minä käsitän normaaliksi sen, että voin luottaa siihen, että lapseni kehittyvät yleisten kasvu- ja kehitysodotusten mukaisesti, että perheemme voi vapaasti ja jännittämättä käydä vaikka kylässä, että voin olla rauhassa töissä ja luottaa siihen, että lapseni tulee ajallaan koulusta, syö ja tekee läksynsä, että biot eivät ahdistele tai sosiaalityöntekijöitä ei ole elämässämme. Nämä asiat muun muassa olivat erilailla silloin kun meillä oli vielä sijoitettuja lapsia, kuten myös se, että omat biolapseni ahdistuivat sijaislasten oirehdinnasta, se ei ole normaalia, enkä koskaan suostunut sitä normaaliksi hyväksymäänkään. Varmasti "nomaalin" elämän voi määritellä miljoonalla tavalla, mutta tämä on minun tapani asia määritellä.
samaa mieltä kanssasi. Me elämme "normaalia" perheelämää vaikka siihen kuuluukin ongelmia joita yhdessä lapsen kyvynmukaan kokoamme yhteiseksi elämän arjeksi, josta lapsi sitten aikuistuttuaan voi ammentaa tukea ja turvllisuuden tunnetta. Annamme apua ja tukea lapsen kasvaessa aikuisuuteen ja aloittessaan oman elämänsa rakentamisessa ja selviytyäkseen mahdollisimman hyvin elämässään..
Eikö se ole jokaisen vanhemman toive ja tavoite.
Mielestäni pitäisi erottaa tavalinen perhe-elämä ja sijaisperheen tavallinen perhe-elämä. Jos puhutaan normaalista perhe-elämästä, siihen ei sijaislapsia, sossuja, biovanhempia eikä terapioita kuulu. Normaaliin sijaisperheen elämään ne taas olennaisesti kuuluvat. Täällä pitäisi keskustella normaalin sijaisperheen elämästä.
...ainakaan meillä, mutta kai siihen on ollut syynä se, että meillä on aina ollut monta lasta.
Alkuun minua ainakin "ihmetytti", se ihmisten teennäinen kehuminen, usein siinä oli uteliaisuus kuitenkin vain takana.
Perheen yksityisyyden menetys harmittaa myös, maalla asutaan, niin joskus tuntuu, että kuka tahansa voi tulla nuuskiin paikkoja ja samalla uteleen lapsilta kaikkea.
Kaupassa katsotaan mitä ostetaan ja nämä lapset saa hämmennystä aikaan, onhan se näky, kun pitkä jono saman perheen jäseniä jonossa....aluksi oli joskus noloakin, kun kaikki katsoivat,nyt ei enää osaa edes välittää.
Kylässä käynnit ovat vallan loppuneet.
Mikään ei ole kuin ennen, mutta ei ole tarviskaan, yksi nuori on ainoastaan hävennyt ja juossut kauppaan, ennenkuin koko sakki on siellä.
Kaipaan entistä elämääni. Siihen voi varautua että normaali elämä jää taa ja tilalle astuvat lastenpsykiatria, puheterapia, perheterapia, koulupalaverit, biolgiset vanhemmat soittelevat ja tulevat meille ym. Meillä kolme sijaislasta, yksikään ei ole tunne-elämältään terve. Omat lapset käsrsivät kovasti. Voi olla ettemme jaksa kauaa.Kiva jos jollakin muulla on helpompaa, itse en tunne sellaisia perheitä.
yhteensä neljä lasta sijoitettiin perheeseen, jossa jo oli 4 lasta. Reilun puolen vuoden kuluttua tuosta perhe ilmoitti toimivansa lisäksi kriisiperheenä. Ei varmaan voinut olla kovin kamalaa, kun itseään valtakunnallisesti korkeatasoiseksi kutsunut kunta teki ko. sijoitukset. Päinvastoin,sijoitetut lapset siellä ovat joutuneet kärsimään. Harmittaa, kun luulin, että pienokainen sijoitettiin "ajoissa". meni vaan hukkaan tuossa paikassa.
Minulla on perhe-elämä muuttunut täysin lapsen tultua kotiin. Enää ei voi sanoa , että elettäis normaalia perhe-elämää. Olen joutunut luopumaan työstäni, harrastuksistani, omasta vapaasta. Muuttamaan käsitystä normaalin ja epänormaalin välillä. Oppimaan ajattelua laajasti eri vikojen/traumojen normaalista käsityksestä. Pahinta on lapsen oireilu joka estää niin hänen normaalin kehityksensä, että ystäväsuhteet, harrastukset ja ennenkaikkea normaalin lapsuuden.
Lapsi tuli 2vuotiaana ja vasta jälkikäteen uskallettiin sossusta ym biot kertoa kuinka paljon oli lapsi kärsinyt ennen meille tuloa. En ole ammattilainen ja näinollen on todella ollut työtä viedä lasta eteenpäin, kaikkine ongelmineen. Meillä on käynyt niin , että normaali perhe-elämä on kaukana taakse jäänyttä. Mutta nyt mennään näin eteenpäin ja toivotaan että tämä on hänelle kuitenkin se parempi vaihtoehto, eikä laitos.
Itse harkitsemme parhaillaan sijaisvanhemmuutta, perheessä oma 3-vuotias lapsi. Tätä ketjua lukiessa hämmästyin, että onko tosiaan näis iso osa sijaislapsista jonkinlaisia erityislapsia jotka ovat traumatisoituneet aiemmista kokemuksistaan? Tuntuu, että miltei kaikilla sijaislapsiperheillä on rankat kokemukset erityistarpeita vaativista/vaativasta sijaislapsesta joka terrorisoi myös perheen biologisten lasten rauhaa ja kehitystä. Sijaisvanhemmuus kiinnostaisi jos sijoitettava lapsi olisi ns. normaaliin perhe-elämään kykenevä perusterve lapsi, mutta tämän ketjun kokemukset pitää kyllä harkitsemaan.
Lapsuudenperheessäni oli sijoitettu tyttö. Elämä oli täysin normaalia, eikä meillä koko aikaa hoettu, että sijoitettu, sijoitettu, sijoitettu. Nyt tuo lapsi on aikuinen ja elää omaa elämäänsä. Välillä tuntuu, että sijaisvanhemmat haluavat huomiota ja sädekehää hokemalla ym. asioita. Sijaisvanhempien joukossa on valitettavan paljon tällaisia persoonallisuuserityisiä (ehkä traumatisoituneita ja hoidotta jääneitä) enkeleitä, jotka alkavat paremman työn puutteessa pelastaa lapsia. Klassinen tarina.
Hei!
Olemme toimineet nyt vajaan vuoden pienelle lapselle sijaisperheenä. Perhe-elämämme on heittänyt täydellisen häränpyllyn, kaikki on muuttunut! Toinen meistä on joutunut jättämään työnsä hoitaakseen tätä pientä, oma yhteinen aikamme on, no, oikeastaan ei voi sanoa oikeastaan edes minimissään, koska sitä ei yksinkertaisesti enää ole. Kaksi omaa biologista lastamme ovat jääneet täysi paitsioon, uusi tulokas kaikilla mahdollisilla oireiluillaan vie totaalisesti kaiken huomion ja meidän jaksamisen. Pridessä kun tästä puhuttiin, kuvittelin että tietysti jatkan omieni kanssa niinkuinn ennenkin ja pidän huolen että he saavat entiseen tapaan huomiota, mutta toisin kävi. Näillä lapsilla on ihmeellinen taito pyörittää koko perhettä oireiluillaan, terapioillaan, tapaamisilla, palavereilla yms. yms. lista on loputon ja se kaikki aika on omilta lapsilta pois! Koko perhe pyörii tämän lapsen aikataulujen mukaan. Töistä joutuu vähänväliä pyytämään vapaata (palkatonta) että pääsee mukaan palavereihin, terapioihin yms. muuhun mitä lapsi vaatii. Ja sillä välin ovat omat lapset muualla hoidossa... Tämä kaikki aiheuttaa katkeruutta ja muatasukkaisuutta biol.lasten ja sijoitetun välillä. Oma lapsi itkee usein, että kun hänelle ei ole aikaa enää. Vaikka niin monessa viestissä sanotaan, ettei vaihtaisi päivääkään pois, voin rehellisesti sanoa että vaihtaisin hyvin monta päivää pois jos vaan voisin. Harkitkaa todella tarkkaan, elämänne ei enää koskaan sen jälkeen tule olemaan samanlaista, vaan olette kuin marionettinukkeja joita joku toinen aikatauluillaan ohjailee. Nämä lapset eivaät todellakaan tule tasapainoisista olosuhteista, bvaan oireilevat AINA jollain lailla, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Sitten kun siihen soppaan lisätään vielä huume. ja alkoholinsuurkuluttaja biot ja suku, niin avot! Onnea jos tälle tielle lähdette, sillä sitä tarvitsette. Itse jos voisin aikaa kääntää, en välttämättä tähän enää alkaisi. Oma avioliitto rakoilee välillä ihan vain väsymyksestä ja siitä että on niin sidottu tähän hommaan ja omat lapset ovat sijaiskärsijöitä.
niinkuin olisit kaikkien lasten ja perheiden asiantuntija. Mutta yhdyn siihen. "ÄLKÄÄ IHMEESSÄ ALKAKO SIJAISVANHEMMIKSI! ÄLKÄÄ ALKAKO! Arvelen, että jos tämän yhteiskunnan "alkoholisimin" mahdollistajia, eli sijaisvanhempia ei olisi olemassa, olisi pakko alkaa etsiä TODELLISIA apukeinoja ja tukea perheille. Nyt te hyväkkäät mahdollistatte kunnille ja valtiolle sen, että niiden on mahdolista hylätä heikossa asemassa olevat perheet. EHDOTTOMASTI, ÄLKÄÄ ALKAKO SIJAISPERHEIKIS JA LOPETTAKAA IHMEESSÄ TEKIN KAIKKI, JOIDEN OMAT LAPSET ITKEVÄT!
hampaa irvessä. Kyllä vaikutukset varmasti kohdistuvat lapseen, ja hän alkaa oireilla kaksi kertaa enemmän. Ja kyllähän vaikuttavat nuo kullannuppu -omat lapsennekin oireilevan ja TE ITSEKIN. Lopettakaa ihmeessä. Teette ERITYISESTI SIJOITETULLE LAPSELLE ehkä tämän elämän suurimman palveluksen. Minä en ainakaan haluaisi lapseni kasvavan teillä - koskapa ikään kuin joku olisi teille kiitollisuudenvelassa - olettehan niin hyviä ihmisiä. Ja kun olette tehneet kaikkenne...? Lopettakaa ihmeessä! Tehkää se palvelus lapselle ja hänen perheelleen ja suvulleen.
En suinkaan kirjoita kaikkien perheiden tilanteesta, vaan omastamme.En todellakaan koe olevani kaikkien perheiden asiantuntija, ainoastaan oman perheeni ja oman tilanteemme. Meille sijoitetussa lapsessa on myös todella paljon hyvää, mutta kuten aloittaja halusi rehellistä ja suoraa vastausta kysymykseen, että muuttuuko oman perheen normaali arki, siihen vastaan edelleen samalla tavoin:kyllä muuttuu ja paljon. Emme elä elämäämme hampaat irvessä, joskus ehkä ,muttei suinkaan aina.Elämäämme mahtuu apjlon myös hyvää ja ihania asioita, liittyen sijaislapseen tai johonkin muuhun asiaan. Kertaakaan kirjoituksessani en korostanut meidän olevan "niin hyviä" ihmisiä vaan juuri päinvastoin, olemme aivan tavallisia pulliaisia aivan tavallisine heikkoutemme ja tunteinemme. Sijarit on yleensä luokiteltu tätä suurimpana elämäntehtävänään tekeviin superihmisiin, tai sitten ainoastaan rahasta tätä vastenmielisesti tekeviin.Myös me sijarit olemme aivan tavallisia ihmisiä.Jos lopettaisimme, se ei millään lailla olisi palvelus lapsen suvulle eikä biol. vanhemmille, he kun ovat viimeksi 10 kk sitten tavanneet lastaan, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut ja on tarjottu. Asetelma ei ole aina se että me sijarit estämme tapaamiset ja yhteydenpidon, esim. meidän tapauksessamme vanhemmat eivät ole(muusta suvusta puhumattakaan) halunneet tavata lasta.Tälle me emme voi mitään. Mutta kuten todettu, nämä lapset eivät tule ehjistä, tasapainoisista, onnellisista, turvallisista kasvuympäristöistä vaan oireilevat aina kukin tavallaan, se vaikuttaa koko sijaisperheen rakenteeseen, ajankäyttöön ja toimintaan.Haluan omalta osaltani antaa rehellisen vastauksen alkuperäiselle kysyjälle, koska esim. Pridessä näitä asioita ei voi tajuta, koska silloin vielä ei elä sijsriperheen elämää ja monesti se voi yllättää rankkuudellaan.
ottivat 4 pientä lasta (kahdesta eri perheestä) samaan aikaan. Sitten puolen vuoden kuluttua tuossa 10 lapsisessa perheessä pidettiin leiri (sossu oikein vastasi ihmettelyyni: "Sehän on kiva juttu!") ja samoihin aikoihin perhe aloitti kriisiperheenä. No, kaikkea ikävää siellä onkin lapsille tapahtunut - mutta Hah! MIKÄÄN NIISTÄ EI VARMAAN OLE OLLUT SIJAISPERHEEN SYYTÄ, vaan näiden sijoitettujen lasten alkuperäisen tilanteen. Useimmiten näitä lapsia hoiti vain yksi sijaisvanhempi. Että repikää siitä yksilapsiset perheet. Vai oliko se kolme? Voi meidän raukka lasta!
Olen aina ihmetellyt tätä lastensuojelussa perin yleistä "REAGOIDA" sanaa. Sijoitetut lapset näet eivät saisi reagoida mihinkään. Sijaisperheen omat lapset ja sijaisvanhemmat saavat kyllä reagoida (mutta sitä ei kutsuta reagoinniksi). Jos sijoitetut lapset ovat liian kilttejä, tuhmia, äänekkäitä, hiljaisia, äkäisiä, lempeitä, vilkkaita, kömpelöitä, väsyneitä, kiireisiä tms., voidaan sillä perusteella, kun ne lapset näin reagoivat esimerkiksi vähentää tapaamisia. Ja se reagoinnin tulkitsija on kukas muu, kuin kunnianarvoisa SIJAISVANHEMPI. Eli hän saa mielensä mukaan vieroittaa lapsen vanhemmistaan / sukulaisistaan sepittämällä muutaman reagointitarinan. Onko tuttua?
Sosiaalityöntekijä ei meidän tapauksessamme kuuntele edes lapsen omaa toivetta tapaamisajan lyhentämisestä ja meidän sanamme ei paina edes hyttysen pierun vertaa.
Ihmettelen suuresti kirjoittajan "sijaismamma yhdelle" kommenttia..
"Näillä lapsilla on ihmeellinen taito pyörittää koko perhettä oireiluillaan, terapioillaan, tapaamisilla, palavereilla yms. yms. lista on loputon ja se kaikki aika on omilta lapsilta pois!"
Tuskinpa se lapsi niitä palavereita ym. tapaamisia järjestää ja vaatii.. ei pidä sekoittaa viranomaisia ja lasta keskenään ja syyttää lasta asioista joita toiset tahot vaativat. Ja jos lapsen kunto vaatii terapiaa, ei silloinkaan mielestäni voi sanoa että lapsi itse sitä vaatii.. Sijaisvanhempana ymmärrän työn raskanuden mutta tämä kommetti silti pisti silmään, negatiivisesti..
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Joo, tuo lapsen sana voi olla sellainen, kuin meidänkin tapauksessa, eli sijaisvanhempi painostaa lasta sanomaan kuulemisessa, ettei haluaisi tapaamisia. Onneksi ainakin toisinaan löytyy siten ammattitaitoinen sossu, joka näkee painostuksen läpi.
Onko ihme jos lapset oireilee. Lapsi rakastaa kuitenkin lopulta oikeita vanhempiaan ja kaipaavat heidän luokseen. Lapsella on aina vain yksi oikea isä tai äiti vaikka miten voissa paistais.
Kuulostaa kovin tutulta. Lähipiirissäni esim. on ollut kokemuksia joissa tapaamisia on rajoitettu sijoitetun lapsen käytöksen vuoksi mitä edellä minusta hyvin kuvailit. Mielestäni lapselta kielletään silloin OIKEUS olla sitä, mitä hän oikeasti on ja tottakai lapsi reagoi tapaamisiin oli ne sitten pitkän ajan jälkeen tai ei, miksei reagoisi? Lapsella on varmasti ollut ehkä ikävä omaa lähipiiriään ja otten huomioon kaikki asiat mitä hänen elämässä on tapahtunut. Siirtymiset uuteen paikkaan, ero läheisistä ihmis suhteista jne. Lapselta kielletään ennenkaikkea TUNTEET. Oikeus tuntea omalla tavallaan kokemiaan asioita. Se on surullista koska kostautuu myöhemmin lapselle ja ehkä myös yhteiskunnalle. Joutuvat käymään näitä asioita läpi koko elämän. Tuli mieleen yksi biisi.. Steen1-Ikkunaprinssessa. Toisaalta surullinen mutta koskettava, laittaa miettimään joitain epäkohtia lastensuojelussa. Lääkkeillähän ne varmasti tänäkin päivänä hiljentää näitä ns "erilaisesti käyttäytyviä" lapsia ja nuoria.
unohtuuko ihmisiltä tosiaan sellainen tosiasia että se biologinenkin lapsi saattaa oireilla? Ilman että olisi koskaan sijaislasta nähnytkään.
Ei ole tosiaankaan missään varmaksi luvattu että saat terveen ja tasapainoisen oman lapsen joka ei "pöyrittäisi" muuta perhettä omilla tempauksillaan, samalla kun toiset mahdolliset sisrukset jäävät taka-alalle perheessä.
Saattaa olla joillain todennäköisyyslaskemilla laskettuna yleisempää että sijaislapsilla on enemmän ongelmia, mutta usein myös sijaisvanhemmilla on enemmän kykyjä hoitaa nämä erityislapset, näin ei biologisilla vanhemmilla tosiaankaan aina ole, saati että heillä olisi mahdollisuus tai halua terapiaan lasta auttakseen.
Tämä siis vain pohdittavaksi, maailma ei ole ihan näin mustavalkoinen mitä täällä ehkä annetaan ymmärtää...
Ja kyllä tiedän, että meni ohi aiheen tavallaan, mutta minusta "normaalia" perhe-elämää ei kukaan voi määritellä.
vieneet lasta tapaamisiin, joita lapsi ilmiselvästi pelkäsi. Onneksi ne olivat valvottuja!
Kyllä oli sydäntäriipaisevaa kun lapsi itki monena iltana ennen tapaamista, mutta mentävä vaan oli kun se oli "lapsen oikeus".
Elämä mullistuu lasten oireiden myötä. Kun lapsi lähestyy murrosikää siitä se vaikea ja helvetullinen taival sitten alkaakin. Jokainen on kokenut hylkäämisen ja se näkyy murrosiässä ihan järkyttävänä perhettä hajottavana käytöksenä. Pienten lasten oireet ovat tosi vähäisiä verrattuna kun ikää tulee. Itselläni on 20 vuoden kokemus, enkä valitettavasti voi suositella sijaisvanhemmuutta kenellekään. Äärettömän rankkaa ja saa heittää roskakoppaan oman elämän!
Mitä toivoisit? Toteuta toki toiveesi. Tiedätkö, kun oikein haluaa jotain, toiveet voivat toteutua. Eli puhelin kouraa ja soitto sijaishuoltoyksikköön: "Haluan lopettaa"! Siinä se. Ei tarvitse enää valittaa. Ja saat se OMAN ELÄMÄN. Mitä haluat ensimmäiseksi tehdä?
Meillä on 3 biolasta ja yksi sijaistyttö. Lapset ovat kokolailla samanikäisiä. Aluksi sijaislapsella oli tiettyjä ongelmia johtuen aika pitkästä laitostaustasta -lapsi oli tullessaan 4-vuotias.
Myöhemmin hän kuitenkin aloitti koulun normaalisti ja mielestäni ei muuttanut perheemme elämää radikaalisti. No, tietysti pyykkiä on enemmän jne muuta normaalia.
Ei se oletusarvoisesti ole niin, että sijaislapsi pyörittää koko perhettä. Tosin kuten sanottu, meillä vain yksi sijoitettu lapsi. On tietysti selvää, että jos kaikki neljä lastamme olisvat samalla taustalla, ongelmia varmasti olisi enenmmän.
Meille tämä on ollut hyvä ratkaisu ja voihan olla, että jossakin vaiheessa tilaa olisi vielä yhdelle!
Jos tarkoitus on jatkaa kutakuinkin normaalia perhe-elämää, johon kuuluu mm. molempien vanhempien työssäkäynti, niin sijoitukseen tulevan lapsenkin on oltava sijoittavan tahon mielestä kutakuinkin normaali - kuten ilmeisesti edellisen kirjoittajan tapauksessa onkin.
Meille on alunperinkin sijoitettu erityistä hoitoa vaativa lapsi, koska pystyimme tarjoamaan hänelle kodin, jossa toinen vanhemmista on kotona ja koulutuksensa puolestakin perillä asioista.
Sittemmin lapsia on tullut kaksi lisää ja tästä sijaisvanhemmuudesta elämäntapana on muodotunut tavallaan ammatti, koska kodin ulkopuoliseen työhönkään ei tästä pääse lähtemään lasten erityisten tarpeiden takia.
Meidän perheemme elää silti tavallista perhe-elämää, mutta siihen sisältyy monia rajoitteita ja haasteita sijoitettujen lasten taustoista ja neurologisista poikkeavuuksista johtuen.