Mä taas mietin tuota terapian suuntaa ja tarkoitusta, kun esim. huonoon itsetuntoon en tunnu apua löytävän tai vinkkejä.
Vajosin terapian myötä uudellee pahaan masennukseen ja uusi psykiatri arvioi terapeutin ajatelleen minun kestävän tuon terapian paineen ja käski kysyä asiaa suoraan terapeutilta.
Kaikki palautteen ja varsinkin negatiivisen antaminen on minusta todella vaikeaa ja terapeutti ei ole koskaan kysynyt mitään palautetta. Lopulta sain nyt kysyttyä terapeutilta, että huomasiko hän minun masennukseni, kun itse en ollut huomannut. No ei ollut terapeuttikaan huomannut, mutta kyseli sitten että josko mulla sitten kuitenkin olisi kaksisuuntainen kun mieliala niin vaihtelee ja homma oli sillä käsitelty.
Tuolla kerralla sain kotiläksyksi miettiä omia hyviä puoliani ja kerroin niitä olevan mm. joustavuus, ahkeruus ja ystävällisyys, jotka kuitenkin ovat elämäni aikana kääntyneet minua vastaan. Sitten terapeutti piirteli minusta ympyrät ja uudet ongelmakentät ja määritteli mm. neuroottseksi. Mietinkin, että mikä terapian tarkoitus on, kun tuntuu vaan löytyvän aina uusia ongelmia ja vikoa sen sijaan että yritettäisiin vahvistaa sitä hyvää mitä minussa edes vähän on? En haluaisi taas tavata koko terapeuttia.
Vajosin terapian myötä uudellee pahaan masennukseen ja uusi psykiatri arvioi terapeutin ajatelleen minun kestävän tuon terapian paineen ja käski kysyä asiaa suoraan terapeutilta.
Kaikki palautteen ja varsinkin negatiivisen antaminen on minusta todella vaikeaa ja terapeutti ei ole koskaan kysynyt mitään palautetta. Lopulta sain nyt kysyttyä terapeutilta, että huomasiko hän minun masennukseni, kun itse en ollut huomannut. No ei ollut terapeuttikaan huomannut, mutta kyseli sitten että josko mulla sitten kuitenkin olisi kaksisuuntainen kun mieliala niin vaihtelee ja homma oli sillä käsitelty.
Tuolla kerralla sain kotiläksyksi miettiä omia hyviä puoliani ja kerroin niitä olevan mm. joustavuus, ahkeruus ja ystävällisyys, jotka kuitenkin ovat elämäni aikana kääntyneet minua vastaan. Sitten terapeutti piirteli minusta ympyrät ja uudet ongelmakentät ja määritteli mm. neuroottseksi. Mietinkin, että mikä terapian tarkoitus on, kun tuntuu vaan löytyvän aina uusia ongelmia ja vikoa sen sijaan että yritettäisiin vahvistaa sitä hyvää mitä minussa edes vähän on? En haluaisi taas tavata koko terapeuttia.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mä vaihtaisin terapeuttia.
Mielestäni kyllä pitäisi paneutua jo olemassa oleviin hyviin asioihin ja pyrkiä niitä vahvistamaan, eikä kaivella uusia vikoja ja vaivoja, näköjään jopa diagnooseja.
Ylipäänsä terapeutit eivät edes pysty diagnooseja asettamaan.
Psykoterapeutit ainakaan eivät myöskään saa millään tavalla johdatella kuten ap kirjoitti että tämä terapeutti oli sanonut ; " josko olisi..."
En tosin tiedä mikä terapeutti on kyseessä.
Terapeutti ei saisi diagnosoida, vaan auttaa asiakasta pois diagnostisesta ajattelusta, jos diagnooseja hänelle joskus jossain on asetettu. Diagnoosit eivät ylipäätään ole valideja tieteellisiä käsitteitä. Monet psykologit ja psykoterapeutit, jopa psykiatritkin, kritisoivat diagnoosien käyttöä mielen pulmien hoidossa.
Ilmeisesti terapeuttisi on jonkun ratkaisukeskeisen ja/tai kognitiivisen suunnan edustaja, kun mainitsit kotiläksyt. On monia muitakin terapiasuuntauksia, kuten varmasti tiedätkin. Joillekin sopii ratkaisukeskeinen, mutta ei kaikille. Tutkimusten mukaan tärkeintä terapian onnistumisessa on henkilökohtainen vuorovaikutus sekä se, että asiakkaan ja terapeutin käsitys ongelmasta ja terapian tavoitteesta on yhteneväinen. Menetelmän suhteen tämä tarkoittaa, että jos asiakas tuntee itselleen hyväksi ja sopivaksi ratkaisukeskeisen työskentelyn, jossa mm. käytetään kotitehtäviä, niin se edistää terapiaa. Jos hän kokee vapaamman, pohdiskelevamman työtavan luontevammaksi, hänelle sopisi esimerkiksi psykodynaaminen terapia.
Terapian kestollakin on väliä. Onko alun perin sovittu määräaikaisuudesta (ratkaisukeskeisissä yleensä on) vai voiko terapia jatkua asiakkaan tarpeiden mukaan pitempäänkin. Psykodynaamisissa kesto on yleensä avoin. Kesto merkitsee paljon terapiasuhteen kannalta: minkälainen kiintymyssuhde voi syntyä vai syntyykö mitään. Lyhyissä, määräaikaisissa terapioissa ei pääse eikä ole tarkoituskaan syntyä sellaista syvää kiintymyssuhdetta kuin pitemmissä ja kestoltaan avoimissa. Jos asiakkaalla on taustallaan paljon hylkäämisiä lapsuudessa ja myöhemmässä elämässään, tai kiintymyssuhteet ovat muuten jääneet turvattomiksi tai ristiriitaisiksi, on erityisen tärkeää, että hän voi ajatella, että terapeutti pysyy hänen luonaan niin kauan kuin hän tuntee tarvitsevansa tätä.
Lyhytkestoiset ratkaisukeskeiset terapiat ovat nykyään muodissa - lähinnä säästösyistä, koska ne tulevat yhteiskunnalle halvemmaksi kuin pitemmät. On kuitenkin paljon ihmisiä, joiden psyykepulmat ovat syvempiä ja edellyttävät pitempikestoista terapiasuhdetta.
Jotta terapeutti voisi ymmärtää ja eläytyä asiakkaan traumataustaan häneltä edellytetään sekä riittävää koulutusta että omaa psyykkistä työtä, omaa läpikäytyä terapiaa siis. Kognitiiviset ja ratkaisukeskeiset terapeutit käyvät yleensä melko vähän aikaa omassa terapiassa. Psykodynaamisiin terapiakoulutuksiin kuuluu pitkä oma terapia.
Kuulostaa siltä, että sinulla ei ole kovin hyvää kontaktia terapeuttiisi, jos hän ei edes huomannut sinun masentuneen. Ja jos hän rupesi heti diagnosoimaan (terapeuttihan ei saa virallisesti diagnosoida, mutta epävirallisesti voi niitäkin käsitteitä käyttää), niin herää kysymys, onko hän aidosti kiinnostunut sinusta ihmisenä, ja siitä, miten ongelmasi ovat syntyneet. Jos terapeutti ei ole aidosti kiinnostunut ihmisestä, jota hänen pitäisi tukea, ei voi syntyä sellaista luottamuksellista terapiasuhdetta, jossa asiakas saisi turvaa ja tukea ongelmiensa erittelyyn ja läpikäymiseen. Terapeutin pitäisi olla eräänlainen turvasatama asiakkaalleen. Asiakkaalle pitäisi tulla tunne, että "vihdoinkin joku ymmärtää minua", ja että voi puhua mitä haluaa, ja että ei painosteta mihinkään. Että ei yritetä määritellä ulkoapäin, vaan kuljetaan vierellä vaikeuksissa. Tuetaan asiakasta omien elämäntotuuksiensa hahmottamisessa. Autetaan asiakasta löytämään oma sisäinen ääni ja tarjotaan tarvittaessa uusia näkökulmia.
Vaikka terapeutilla olisi kuinka hyvä koulutus, oma terapia käytynä, ja halu auttaa, ei yhteistyö silti onnistu, jos henkilökemiat eivät toimi. Henkilökohtaiseen yhteensopivuuteenhan perustuu loppupeleissä kaikki läheinen vuorovaikutus ihmisyksilöiden välillä. Sen takia monet etsivätkin oikeaa terapeuttia pitkään ja vaihtavat tarvittaessa useamman kerran. Minusta sinun kannattaisi miettiä, oletko oikealla terapeutilla, ja mitä haluat terapiatyöskentelyltä. Sinun elämästäsihän siinä on kyse, ja sinun pitäisi saada terapiasta hyötyä.
Jatkan vielä vähän. Huomasin vastanneeni tuossa edellä aika yleisellä tasolla. Kirjoitit:
"Mä taas mietin tuota terapian suuntaa ja tarkoitusta, kun esim. huonoon itsetuntoon en tunnu apua löytävän tai vinkkejä. "
Tietenkin, itsetunnon pitäisi lähteä kohoamaan aika pian terapian alettua! Jos tuntuu, että terapeutti vain löytää sinusta vikoja, sen sijaan että saisi sinua huomaamaan itsessäsi vahvoja puolia, se on huono merkki terapeutin ammattitaidosta ja terapiasuhteen toimivuudesta yleisestikin. - Joskus, vaikka terapeutti koettaisikin tukea asiakkaan itsetuntoa, niin jos henkilökemiat eivät alunperinkään toimi kunnolla niin ei terapiasuhde kokonaisuutenakaan toimi. Terapeutin hyvät yritykset menevät tällöin "harakoille". Asiakkaalle tulee tunne, ettei häntä hyväksytä, vaikka terapeutti näennäisesti kannustaakin. Tällöin asiakkaan kannattaa miettiä terapeutin vaihtoa, jotta terapeuttina olisi paitsi pätevä myös sopiva henkilö. - Mutta sinun kohdallasi ilmeisesti siis ihan avoimestikin kaivellaan vikoja ja diagnoosinaiheita. Ei hyvä.
"Vajosin terapian myötä uudellee pahaan masennukseen ja uusi psykiatri arvioi terapeutin ajatelleen minun kestävän tuon terapian paineen ja käski kysyä asiaa suoraan terapeutilta." Psykiatri on siis lähtenyt siitä, mikä on aika yleinen olettamus, että terapiaan ei pitäisi ruveta ennen kuin ollaan jotenkin "vahvistuttu" muulla hoidolla, esim. lääkkeillä. Tämä pätee ehkä, kun kyse on nimenomaan ratkaisukeskeisistä lyhytterapioista, joissa lähdetään heti aika rankkaan "kuuriin" kotitehtävineen ja ajattelutapojen muuttamiseen. Näissä suuntauksissa ei panosteta kiintymyssuhteen luomiseen eikä turvallisuuteen, kuten pitempikestoisissa psykodynaamisissa tai traumaterapioissa tehdään. En usko, että jos sinusta tuntuu ettet "kestä" terapiaa, kyse olisi kestokyvystäsi vaan väärästä terapiasuuntauksesta (ja terapeutista). Jos ihminen on hyvin vähissä voimavaroissa esim. pitkän masennuksen tai vaikka psykoottisen jakson jälkeen, hän tarvitsee terapiasuhteen, jossa edetään pikkuhiljaa ja varovasti. Panostetaan yksinkertaisesti turvallisen kontaktin syntymiseen ja edetään vasta vähitellen ongelmien käsittelyyn. Ei siis ole pakko odotella terapian alkua "vahvistuakseen." Vahvistuminen voi tapahtua nimenomaan terapiassa, ja työskentelytapa muuttuu asiakkaan kestokyvyn mukaan. Sairaalaoloissakin on mahdollista järjestää tiivistä terapiaa, jos se mukautetaan asiakkaan tarpeisiin. (Yleensä tosin sairaaloissa ei saa mitään terapiaa, hyvä jos edes pinnallisia keskustelutuokioita...)
Terapian perusidea kuitenkin aina on, että se on psykososiaalista tukemista kahdenvälisessä vuorovaikutussuhteessa - vastakohtana esimerkiksi sille, että painitaan ongelmien kanssa yksin, tai koetetaan ratkaista niitä läheisten tai muiden sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole siihen riittävää tietotaitoa tai henkisiä valmiuksia. Terapiamenetelmä pitää sopeuttaa asiakkaaseen, eikä asiakasta terapiaan.
Nykyään kun terapiat ovat vakiintuneet yhteiskuntaan yhdeksi psyykkisten ongelmien hoitomuodoksi, alalla liikkuu hyvin monenlaisia toimijoita. Koulutuksia on erilaisia ja eripituisia, ja riippuen siitä kenelle tulee ohjatuksi julkisessa terveydenhuollossa asiakas voi saada hyvin erilaista terapiaa. Aina ei kannata tyytyä ensimmäiseen vaihtoehtoon, vaan katsoa pitemmälle. Vaikka tilanne olisi stressaavakin ja olisi kiire saada apua, kannattaa pyrkiä tekemään valintoja. - On myös mahdollista ottaa asenne, että yksi terapeutti voi olla jossain asiassa hyvä ja itselle sopiva auttajaksi, mutta myöhemmässä vaiheessa hänen apunsa eivät enää riitä ja tarvitaan joku toinen. Aktiivisuutta avunhakemiseen siis, ja kannattaa kuunnella omaa sisäistä ääntään, ns. hiljaisia signaaleja. Kukaan toinen ei kuitenkaan voi sinua paremmin tietää mitä tarvitset. :)
Kiitos paljon hyvistä kommenteista ja ajatuksista!
Yritän taas kerran asennoitua terapiaan siten, että nostan minua vaivaavat asiat keskusteluun. Toivottavasti löydän rohkeutta. Nykyään tuntuu, että minulla voisi olla joku oma agenda terapiakäynnille, mutta se ei tule käsitellyksi, koska en uskalla nostaa asioita keskusteluun.
Ole hyvä vaan , kiva jos oli jotain apua:) Sen verran vielä, että ei kannata hakata päätään seinään toimimattomassa terapiassa. Näin sanoi minulle kerran eräs erittäin kokenut, jo eläkeikää lähellä tai itse asiassa jo sen ylittänytkin (silti työssä oleva) psykoterapeutti. Terapiassa pitäisi tulla tuloksia jo muutamassa kuukaudessa - siinäkin tapauksessa, että terapia jatkuu vuosia siis, aika pian pitäisi näkyä, että olo paranee ja terapeuttivalinta oli oikea. Terapiassa on tietenkin vaikeitakin aikoja silloin, kun asiakkaan ongelmat tulevat pintaan, ja aiheuttavat ahdistusta. Koko ajan pitäisi kuitenkin olla tilanne, että luottamus rakentuu ja paranee, ja kun tulee ns. katkoksia, niistä päästään yhteistyöllä yli.
Jos sinulla on jatkuvasti tunne, että kyseisen terapeutin kanssa et löydä rohkeutta tuoda ajatuksiasi esiin, niin se kertoo kyllä terapeutista jotain, ja terapiasuhteenne edellytyksistä.
Kävin itse vuosia terapiassa ja käytännössä siitä ei minulle ollut mitään apua. Osa terapeuteista oli aidosti vahingollisia, suurin osa ei ollut hyödyllisiä. Loput ainakin halusivat auttaa, mutta psykiatrian keinot ovat aika vähissä. Terapia perustuu lähinnä itse itsensä terveeksi puhumiseen.
Oman kokemuksen mukaan positiivinen ympäristö on paljon tärkeämpää kuin terapia tai lääkkeet. Molemmat ovat kevyesti huuhaata ja osin epätieteellisiäkin. Psykiatria on kaukana täsmällisestä tieteestä.
Hyvät kaverit, läheiset sukulaiset, hyvä työ ja etenkin työkaverit. Väitän, että nuo tehoavat valtavasti paremmin kuin mikään terapia tai lääkitys. Tapauskohtaisesti eroja toki on ja joku saattaa juuri tarvita sen terapeutin tai lääkityksen.
Jos jollain ei ole HYVIÄ KAVEREITA, LÄHEISIÄ SUKULAISIA, HYVÄÄ TYÖTÄ JA TYÖKAVEREITA... Niin mistä niitä hankit, kun et pysty. Mielelläsi ei ole keinoja. Johtuen karmeasta taumahistoriastasi. Kukaan ei synny taskussaan HYVÄT KAVERIT, LÄHEISET SUKULAISET jne. vaan ne saadaan ensin lapsuudenperheestä ja sitten sieltä opituilla taidoilla hankitaan muualta.
Terapiaa tarvitaan silloin, kun näitä ilmeisesti sinun mielestäsi itsestäänselviä asioita ei elämässä ole.
Suuri osa terapeuteista on varmaan taidoiltaan heppoisia. Osaava terapeutti voi auttaa pitkälle. Heitä on vähän, mutta kun sellainen löytyy, se ihmissuhde on kullanarvoinen. Ensin rakennetaan luottamus yhteen ihmiseen, olkoon se vaikka terapeutti, ja hän osoittaa, että on mahdollista luottaa ilman että tulee vahingoitetuksi. Ja itsetunto kasvaa, ja taidot ilmaista itseään ja olla yhteyksissä muihin niin että vähitellen elämässä rupeaa olemaan HYVIÄ KAVEREITA, LÄHEISIÄ SUKULAISIA, TYÖTÄ JA TYÖKAVEREITA. - Omasta kokemuksesta.
Ei ne ole itsestäänselvyyksiä, ne vain on asioita jotka toimii.
Minulla ei ollut yhtään mitään 15 vuotta sitten. Pitkäaikaistyötön, sukulaiset etäisiä tai kuolleita, ei parisuhdetta, ei kavereita, ei harrastuksia, ei rahaa. Vietin 3-4 kuukautta putkeen näkemättä ketään muuta kuin terapeutin ja kaupan kassan. Näin vähintään 10-15 eri ammattilaista mielenterveyspuolelta parin vuoden aikana, ehkä yli 20 tai 30. Sekosin laskuissa jo. Osa yritti auttaa, kukaan ei oikeasti osannut tukea itsetuntoa tai mitään muutakaan. Yksi sanoi, että kuntouttava työ on psykoosipotilaille hieman halveksuvaan sävyyn, kun pyysin lähetettä sinne. Sain lähetteen ja pitkien vaiheiden jälkeen työnkin. Paljon tein itse työtä tuon eteen, mutta ilman tuuria ei olisi onnistunut. Mitään apua en saanut mistään, ainoastaan sen ensimmäisen lähetteen. Sen jälkeen puhuin itse itseni eteenpäin ja samalla parannuin pikku hiljaa.
Edelleenkään ei ole läheisiä sukulaisia eikä tule. Veli on läheisin ja mistään ongelmista tai muusta henkilökohtaisesta on mahdoton puhua. Niitä läheisiä ihmisiä ei vain tupsahda jostain, kuten itse sen sanoit.
Sinulla ei siis ollut yhtään pitkäaikaista kunnollista terapeuttia... Ikävä kuulla. Minulla oli yksi huono terapeutti, joka käytti minua henkisesti hyväkseen pari vuotta (joo, niin kauan) ja sitten vaihdoin, ja sain paremman, ja lopulta elämässäni on alkanut tapahtua hyviä asioita.
Täytyy todella ottaa ohjat itse käsiin, kuten kirjoittaja alempana ketjussa sanoo. Ei terapeutit sitä voi tehdä asiakkaan puolesta, osa heistä on hyväksikäyttäviä, eivätkä tajua mitä tekevät.
On myös asiallisia, minulla on nyt sellainen. On väärin, että psykoosidiagnoosi on joku kriteeri avulle mitä saa. Olet rohkea ja kestävä, kun olet tehnyt noin paljon elämäsi eteen itse.
Terapeutiksi pääsee ilmeisesti hyvin helposti. Lyhyellä koulutuksella, ja tutkimatta itseään ollenkaan.
Puhuminen auttaa, mutta ei todellakaan kenelle vaan. - Kiva että sinulla on veli, ainakin voitte jakaa jotain vaikka toiminnallista.:)
- Omasta kokemuksesta
"Terapeutiksi pääsee ilmeisesti hyvin helposti. Lyhyellä koulutuksella, ja tutkimatta itseään ollenkaan."
Valitettavasti tilanne on ollut juuri noin. Mutta on myös niin, että koulutuksen kesto ei kerro totuutta psykoterapeutin luotettavuudesta.
Esimerkiksi psykodynaamisen psykoterapiakoulutuksen pitkä kesto ei varmuudella takaa sitä että psykoterapeutti toimii velvollisuuksiensa ja vastuunsa mukaisesti. Ei vaikka psykoterapeutilla olisi pitkää terveydenhuoltoalan koulutustaustaa siksin että hän on psykiatrian erikoislääkäri.
Hyvä että nykyään on valvonnassa alettu kiinnittää tarkempaa huomiota psykoterapioiden laatuun ja potilasturvallisuuteen.
Yliopistojen puolestaan pitäisi muistaa valvoa järjestämänsä psykoterapiakoulutuksen laatua, ja vaatia kouluttajilta ajantasaista tietoa myös potilasturvallisuuden varmistamisen vaatimuksista ja käytännöistä, koska nämäkin asiat psykoterapeuttien on opiskeltava koulutuksessa.
Näinhän se on. Kyllä veljestä on iloa, vaikka mitään omasta yksityiselämästä ja sen raskaudesta ei voi jakaa. Minun yksityiselämä on minun yksityiselämä ja sillä hyvä. Käytännössä ihmisistä ei ole isompaa apua. Ihan hyvää juttuseuraa voi löytää, jos on niin hyvä fiilis, että jaksaa jutella. Joskus ajatus salpautuu pahasti ja ei vain saa sanaa suusta.
Uskon kyllä, että hyviäkin terapeutteja on, mutta en vain jaksa alkaa käymään niitä läpi.
Paras kumppani mitä minulla on ollut oli kaverin labbis. Olihan se myös jumalattoman raskas koira hoitaa, mutta paras otus mihin olen tutustunut. Nykyisellään on vaikea ottaa koiraa, koska sen kanssa pitäisi voida viettää aikaa. Salaa haaveilen riittävän isosta voitosta jossain lotossa ja muuttaisin jonnekin irti ihmisistä :) Sitten voisin ottaa koiran tai jotain ja elää elämää niin kuin sitä haluaisin. En usko, että siihen kuuluisi ihmisiä juuri lainkaan.
Vaihtaisin terapeuttia. Sano ihan suoraan ja syy vaikka että haluaisin testata toista
Kyllä velvoitteensa ja vastuunta tunteva psykoterapeutti huomaa, kun hänen antamansa hoito ei vaikuta eikä hyödytä potilasta.
Psykoterapeutin velvollisuus on auttaa potilasta terapeutin vaihtamisessa vähintään niin että ottaa itse potilaan kanssa puheeksi psykoterapeutin vaihtamisen ja kertoo miten potilaan tulee toimia.
Potilasta on autettava tässäkin tilanteessa, se on ammattiauttajan tehtävä.
Psykoterapiassa toinen on ammattiauttaja ja toinen on tullut autettavaksi. Heidän asemansa, velvoitteensa ja vastuunsa eivät ole samat.
En kyllä luottaisi tuohon. Itse ottaa ohjat käsiin ja hoitaa asiat. Se on ainoa tapa saada se mitä tarvitsee.
Noniin, se on just noin. Ei todellakaan kannata luottaa siihen että velvoitteistaan ja vastuustaan lipeävä psykoterapeutti ymmärtäisi potilasta ja noudattaisi velvoitteitaan ja toimisi vastuunsa mukaisesti!
Pointti onkin nimenomaan siinä, että harva terapiapotilas pystyy henkisesti siihen että ottaa toistamiseen puheeksi terapian ongelmat terapeutin kanssa. Eikä potilas pysty irtaantumaan ahdistavasta psykoterapiasta, jos psykoterapeutti itse pitää potilaastaan kiinni ns. kynsin ja hampain eli kokee psykoterapiansa olevan hyödyllistä potilaalleen.
Ainoa tapa miten ei varmasti joudu tilanteeseen että käy kelvottomassa ja haitallisessa psykoterapiassa on se että ei mene alun alkaenkaan sellaiseen psykoterapiaan jonka laatua ja potilasturvallisuutta ei valvota yhtään mitenkään! Siis yhtään mitenkään!!!
Ja huom!
- Kelaan kannattaa ilmoittaa psykoterapiaan liittyvistä pysyviksi jääneistä ongelmista vaikka olisi niistä kertonut omasta hoidosta vastaavalle psykiatrille tai terapiapaikan ylilääkärille tai potilasasiamiehelle (nämäkään eivät aina hoida leiviskäänsä kuten pitää).
- Ja jos psykoterapeuttina toimii psykiatri niin silloin etenkin potilaan kannattaa ilmoittaa pysyvistä terapiahoito-ongelmista Kelaan, koska psykiatrin diagnosointikäytännöissäkin voi olla selvittämisen aihetta.
Vinkki potilaille: Voit ottaa Kelaan yhteyttä ja voit sanoa vaan että mitenkä on kun on tällaista ilmennyt terapiassa ja terapeutin toiminnassa ja ongelmat eivät ole poistuneet, ja sitten vaan kerrot mitä olet kokenut ja tuntenut...
Vinkki2: Jos terapeuttisi/psykiatrisi käyttää aikaa siihen että haukkuu Kelan(kin) käytäntöjä, niin sinun on hyvä ymmärtää että ne puheet voivat piilovaikuttaa sinuun ja lisätä arkailua ja suuttumusta kun asioit Kelan kanssa. Kaikilla on ongelmia Kelan byrokratiarattaissa ainakin jossain vaiheessa, niin se vaan on, mutta ammattiauttaja ei saa heittää bensaa liekkeihin omilla Kela-kammopuheillaan.
Vinkki3: Omasta työterveyshuollosta tai terveyskeskuksesta potilaat saavat psykoterapiaankin liittyvää tietoa, esimerkiksi kun vaihtaa psykoterapeuttia.