Miten kukaan koskaan edes tapaa toisensa?

Olen pian 30 vuotta täyttävä nainen Helsingistä ja ihmettelen suuresti sitä, mistä ihmiset oikein edes ovat löytäneet kumppaninsa? Välillä tulee ihan kammottava, yksinäinen olo ja itken koko päivä sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään. Kukaan ei ole koskaan edes osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan.

Olen tavannut monenlaisia ihmisiä ja olen itsekin hyvin sosiaalinen. En siis ole himassa päivät pitkät vaan minulla on ohjelmaa ja paikkoja missä käydä ja toivottavasti syksyllä sitten olisi koulukin. Olen käyttänyt (ja käytän edelleen) kaikkia Tindereitä yms. ja olenkin tavannut kolme ihmistä kasvokkain niiden kautta. Mutta ne eivät ole johtanut edes ystävyyteen. Oon pitkään miettinyt että syy olisi se, että olen trans. Mutta samalla epäilen sitä vahvasti.

Baareissa ja bileissä en ole koskaan tykännyt käydä, enkä haluakaan. Joten, mitä sitten jää jäljelle? Netti? Tinderit? Eikö oikeasti ole olemassa mitään paikkaa missä voisi tavata muita sateenkaari ihmisiä ihan oikealla asialla? En ole ihan varma mitä tällä tarkoitan... Joka tapauksessa, itken oikeastaan sen takia päivät pitkät koska en ole koskaan kokenut toisen kosketusta, hellyyttä yms. En edes tiedä mitä se on. Olen jopa alkanut haaveilemaan jätetyksi tulemisesta, vaikka se kuulostaakin aivan hirveältä ajatukselta. Ehkä siksi mietin sitä, koska silloin minulla olisi ollut edes joskus joku, toisin kuin nyt.

Ne ihmiset jotka väittävät sinkkuuden olevan mahtava asia ja että voi keskittyä itseensä ja tutkiskella itseään, ovat täydellisen väärässä. Minä EN ole tätä valinnut. Minä en ole koskaan halunnut olla yksin enkä todellakaan esim. 10 vuotta sitten kuvitellut elämääni tällaiseksi. Minä olen ollut yksin koko elämäni, joten kai olen tutkiskellut itteäni aika paljon jo? Olen harrastanut, opiskellut, käynyt töissä, jotta saisin yksinäisyyden tunteen pois elämästäni. Mikään ei ole toiminut. On toki ollut ajanjaksoja jolloin en ole kokenut olevan niin yksin, mutta yksin kuitenkin. Niin Ja sitten sekin kun joku tulee ja sanomaan että ”kyllä sä jonkun vielä löydät”, on kaikkein pahinta mitä mulle voidaan koskaan sanoa (uskon että monelle muulle yksinäiselle sama asia). Miksi? Koska todennäköisesti tuolla ihmisellä ei ole minkäänlaista hajuakaan siitä, miltä tuntuu olla OIKEASTI yksin vuositolkulla saamatta minkäänlaista kiinnostuksenosoitusta keneltäkään. Joten pliis ihmiset, älkää sanoka tota asiaa yksinäisille. Se oikeasti vain pahentaa oloa. Te ette tunnu vain ymmärtävän tätä ja miten voisittekaan? Toinen joka on väärin sanoa, on: ”kyllä se oikea ihminen tulee vastaan silloin kun sitä vähiten odottaa”. Ei pidä muuten yhtään paikkansa. En minä ole koko elämääni odottanut sitä oikeaa. Kuten sanoin jo aiemmin, minulla on ollut aikoja jolloin en ole ajatellut asiaa niin paljon. No tuliko se oikea sitten vastaan? NO EI TULLUT. Joten pliis älkää jauhajo tuollaista paskaa koska loppuen lopuksi se on vain sattumasta kiinni, tulekoo se ihminen vastaan kun sitä vähiten odottaa, vai ei.

Haluaisin edes kerran kokea rakkauden ja ihastumisen ja sen, että kun tulee kotiin, joku olisi siellä minua odottamassa. Haluaisin edes joskus nukkua jonkun kanssa joka välittää minusta ja josta minä välitän. Haluaisin tehdä jonkun kanssa ruokaa, käydä kävelyllä, katsoa telkkaria, pidellä kädestä kiinni. Ihan perusjutuja.

Mutta sitä en vain ymmärrä, miksi ja miten ihmiset edes ovat löytäneet toisensa? Koko juttu alkaa nykyään kuulostamaan mielestäni niin epätodelliselta, etten meinaa enää uskoa että ihmiset tapaavat toisia, vaikka tiedän, ettei asia ole näin.

Olen oikeastaan luovuttanut sen suhteen että löytäisin joskus jonkun mutta samalla en ole luovuttanut. Vähän ristiriitaista. En halua luovuttaa mutta mitä muutakaan voin? Minne edes voisin mennä tapaamaan ihmisiä? Se että sanotaan että ”lähde ulos ja tapaa ihmisiä” ei tarkoita mitään. Ulos minne? Tapaamaan minne ja ketä? Tekemään mitä? Puhumaan mistä? Tuo on maailman typerin neuvo. Se on neuvo joka ei anna minkäänlaista todellista neuvoa. Ja uskokaa kun sanon; olen ollut Priden pikadeiteissä, olen käynyt Priden bileissä, DTM:ssä, Herculeksessa ja ties missä kaikkialla muualla vaikka bilettäminen ei minua kiinnostakaan. Ja mikä on lopputulos? Lähden yksin niistä paikoista enkä ole saanut edes tuttuakaan. Onko siis minussa itsessäni jotain niin pahasti vialla, ettei ketään kiinnosta? Ja jos on, niin haluaisin oikeasti sen tietää. Mutta kun en tiedä. Miten voisinkaan tietää? Joten minun on aika mahdoton yrittää korjata asiaa.

Anteeksi tämä pitkä viesti. Oli ihan pakko purkaa pahaa oloa jonnekin. Toivottavasti kukaan teistä ei tule koskaan kokemaan samanlaista yksinäisyyttä ja pahaa oloa kuin minä.

Ps. Ja ne ihmiset jotka nyt päättävät vastata minulle transfobisesti niin tiedoksi: sitä on tullut elämässäni vastaan ties kuinka paljon vihamielisiä kommentteja ihan kaavotusten, joten on ihan sama mitä sanotte, ette keksi mitään uutta. Osaan skipata sellaiset kommentit helposti.