Olipa kerran nainen ja mies. Luodut toisilleen, kumpikaan ei uskaltanut avata suutaan, illan tullen ikävä kasvoi ja kasvoi. Peitti alleen ja siihen tukehtuivat kumpainenkin, yksinäisinä, toisiaan ajatellen, toistensa tunteista tietämättä. Ja paskat, näkihän sen jo naamasta, varmasti tiesivät, vaan eivätpä uskaltaneet kertoa.
Loppu.
Loppu.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Lisätään vielä että tarinalla voisi olla myös toisenlainen loppu.
Silmistä sen näki. Ja siitä vetovoimasta.
Mitä sille tehdään?
Ikävöidään ja nähdessä jutellaan, vai mitä?
Jutellaan tietysti naisen kanssa. Asiaa on kertynyt paljon.
Kiva, jos jutellaan.
Aloittaja, nainen
Niin on kertynyt. Luulin aloittajaa mieheksi ja siksi vastailin. Ei ollut tarkoitus viedä aloitusta.
Ehkä he eivät kuitenkaan tiedä. Kumpikaan. Ehkä he molemmat miettivät, että eivät halua saattaa toista kiusalliseen tilanteeseen. Ehkä he kumpikin arvostavat sitä, mitä heidän välillään on, niin paljon, että seuraavan askeleen ottaminen pelottaa. Koska sitten kaikki muuttuu. Sitten ei ole enää paluuta tähän tunteeseen ja tilanteeseen. Kaikki voi muuttua hyvään tai huonoon suuntaan. Ja se huono suunta pelottaa. Siinä voi menettää sen toisen kokonaan. Jos välittää niin paljon, että ajattelee, että ystävyyskin on hyvä kompromissi, se, että näkee toista ja saa jutella ja olla lähellä.
Ehkä he ovat ihan rajalla. Siinä, mistä puolikaskin askel lähemmäksi toisiaan selkeyttää koko kuvan ja he tietävät. Ehkä he seisovat siinä rajalla miettien, että ottavatko he sen puolikkaan askeleen. Tai nostavat kätensä. Tai ehkä toinen heistä vain seuraavan kerran kävelee toisen luokse, hymyilee ja katsoo silmiin.
Onnellisten loppujen nainen.
En tiedä voiko ikävään kuolla, mutta rakkaudettomuuteen varmasti voi.
Hyvin kuviteltu ja kerrottu alusta loppuun. Ehkä kaikki on mahdollista.
Luodut toisilleen? Sanotaan, että kenet taivas on yhdistänyt, heitä ihminen ei saa erottaa. Siispä rakkaaani laahaan sua aina mukanani minne menenkin...
Olipa kerran mies ja nainen. He tapasivat aina samassa paikassa ja kun he näkivät toisensa se hetki oli taianomainen. Siinä olivat vain he kaksi. Muita ihmisiä pyöri ympärillä, mutta he olivat toisaalla->kahden, omassa maailmassaan. Näitä hetkiä oli usein, ne olivat pieniä ja suloisia, antoisia. Sitten tapahtui jotain kamalaa. Paha myrsky repi heidät erilleen ja he eivät enää tavanneet pitkään aikaan. Oli vain yksinäisyys ja suru. Sitten toinen rohkaistui, päätti ettei anna periksi vaan yrittää vielä tavoittaa toisen. Hän sai yhteyden, mutta yhteys ei ollutkaan toivottu. Kaikki mureni. Kaikki ne ihanat yhteiset hetket olivatkin olleet harhaa tai unta vain. Ei ollut meitä. Kaikki katosi ja jäljelle ei jäänyt mitään.
Surullista, mutta voi olla noinkin.
Näin kävi :( Edelleen joka ikinen pävä taistelen surua vastaan etten vaipuisi synkkyyteen ja epätoivoon. Koitan löytää iloa pienistä elämän tarjoamista asioista. Silti edelleen kaipaan, joka ikinen päivä..ja on vaikea päästää irti. Hän oli jotain, mitä olisin halunnut koskettaa syvältä..
Oletko mies vai nainen?
Nainen, vaikka ei sillä ole mitään merkitystä.
Ihanat pikku kisut, ihan eri wuosikymmeniltä.
Son miehen osa.
Tunnun olevan aika vajaa ihminen ja olen etsinyt jo pitkään minua täydentävää miestä. Elämä tuntuu menevän ohi hyvää vauhtia ja en osaa elää täysillä.
Lakatut varpaankynnet, onko sulla nainen? Jos on, niin minkä väriset?
Aina ne on lakatut, kesät ja talvet. Kesällä käytän yleensä turkoosin sinistä tai vihreätä kynsilakkaa varpaankynsissä.
Samanväriset ku sormien kynnet
Eräs entinen kepupoliitikko kyseli lääkäriltä, että voiko vitutukseen kuolla.