Yöt ovat kaikkein vaikeimpia

Ja näistä öistä vielä erityisesti kesäyöt. Kuinka monta kertaa olenkaan maannut sängyssä ja haaveillut yhteisestä kesästä. Kuinka monta kertaa olenkaan mennyt ajatuksissani menneeseen, menneisiin kesiin ja ajatellut, miten vietin ne ilman sinua, ja sitä, mitä menetin, kun en koskaan enkä kertaakaan saanut hetkeä sinun kanssasi. Ja mitä se olisi voinut olla, viettää lämpimän kesäpäiviä sinun seurassani ja jakaa niitä lukemattomia asioita, joita olisin halunnut jakaa. Ne ovat menetettyjä vuosia, kesiä vailla sisältöä. Ne ovat olleet vuosia täynnä ahdistusta ja menetyksen tuskaa, vuosien jokainen kuukausi, jokainen viikko, jokainen päivä ja jokainen tunti. Mitä vain muistelenkin, ne ovat vain huonoja muistoja, muistoja pettymyksestä ja murheen täyttämistä hetkistä. Ja kaikkialla, missä olen elämäni aikana ollut on vallinnut sama tyydyttämättä jäänyt kaipaus. Tyhjä paikka sydämessä, se on jättänyt joka hetkeen ja jokaiseen paikkaan raskaan ikävän ja merkityksettömyyden tunteen. Puitteet, ihan minkälaiset tahansa, ilman sinua ovat olleet kuin kuori, vain sitä, mikä näkyy, mutta joka ei ole voinut täyttää millään tavalla jättämääsi tyhjää tilaa. Koen olevani läpikotaisin rikki, minua ei voi enää korjata eikä elämäänikään voi enää korjata. Se, mikä on menetetty, se on lopullisesti mennyttä. Kaikessa tässä tapahtuneessa en näe mitään merkitystä enkä mieltä. Sinä olet, niin ymmärrän, saanut viettää hyvän elämän, ja hyvä niin. En todellakaan toivo muille samaa loputonta kurjuutta, koska en näe siinä mitään hyödyllistä. Ketä hyödyttää kuluttaa kaikki elämänsä resurssit jatkuvassa apeuden ja voimattomuuden tunteessa? On hyvä, että edes joku on saanut elää onnellisen elämän. Itse kerron vain tarinan elämästä, jossa ei ole ollut ainuttakaan onnellista päivää, mutta sitäkin enemmän pettymyksen ja kärsimyksen päiviä. Et ehkä saa koskaan tietää, kuinka suunnattomasti sinua ikävöin ja kuinka pitkää se kaikki on kestänyt. Et saa, ja et ehkä kestäisi kuullakaan. Ja miten vähän merkitsinkään! Et minua huomannut, ja ehkä toivonut, ettei sinun olisi tarvinnut tunteakaan minua. Olin kuin syksyllä puusta putoava kuollut lehti, joka jää maahan ja joka poljetaan hiljaa ja joka maatuu ja sitten unohdetaan ja joka ei koskaan päässyt väriloistoonsa. Kuka sitä muistaa tai kuka edes huomaa? Kuka kysyy lehdeltä, miten jaksat, mitä haluat, mitä sinulle kuuluu? Koskaan et sinä sanallakaan osoittanut, että haluaisit millään tavalla olla osa elämääni tai ottaa yhteyttä, tai pyytää päästä seuraani. Ne ovat olleet ja jääneet teräksen varmasti vain haaveeksi, utopiaksi, jota eli minunkaltaiseni ole ollut sopivaa tai joka en ole ollut riittävän arvokas tuollaisia edes unelmoimaan. Olen ollut siihen liian halveksittu. Ehkä oikea paikkani olisikin ollut kaatopaikan pohjalla, pohjimmainen jätteen alapuolella. Jätteellä ei ole omaa tahtoa eikä omaa halua, jollaisena olisin ehkä kelvannut johonkin paikallaan olevaksi esineeksi.