Hyvä teksti mielestäni. Kannattaa lukea jos et ole jo aikaisemmin lukenut:
https://www.benfurman.com/blog/2015/02/25/psykiatrisia-palveluja-ei-ole-tehty-asiakkaille-esipuhe-james-daviesin-kirjaan/
https://www.benfurman.com/blog/2015/02/25/psykiatrisia-palveluja-ei-ole-tehty-asiakkaille-esipuhe-james-daviesin-kirjaan/
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minunkin mielestä se on hyvä teksti.
Liettualainen psykiatri kehottaa YK:ta tuomaan ihmisoikeudet myös psykiatriaan:
https://www.madinamerica.com/2020/05/bringing-human-rights-mental-health-care-interview-dainius-puras/
Suomi on aina ollut takapajula ihmisoikeuksien noudattamisessa. Täällä ensisijainen hoito on eugeniikka eli ihmisoikeuksien rikkominen YK:n sääädösten vastaisesti.
Tässä hyvä tutkimustulos psykiatrian kvantitatiivisista manipuloinneista (indoktrinaatioista).
https://www.madinamerica.com/2020/08/robert-plomin-no-disorders/
Geneettisiä häiriöitä ei ole olemassa kliinisin tutkimuksin, vaan psykiatrit aivopesevät (indoktrinoivat, manipuloivat) ja keksimällä keksivät (vrt. 2 Tim. 3:3-4) uusia diagnooseja ja hävittävät vanhoja.
On epätieteellistä väittää, että mielenterveysongelmat perustuvat biologiaan:
https://www.madinamerica.com/2020/08/anthropologists-question-legitimacy-mental-disorders/
Psykiatriahan on aina ollut pseudotiede, jolle tärkeintä on ahneus.
2 Tim. 4:3-4: "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin."
https://www.sitruunakustannus.fi/tappava-psykiatria-ja-laumlaumlkinnaumln-harha.html
Neurolepteillä kontrolloidaan eikä hoideta niinkuin pitäisi.
Sain psyykenlääkkeistä merkittävästi harmia, mitä psykiatrian puolella ei uskottu ja jopa todellisuudentajuani epäiltiin ja minulle vakuuteltiin kuinka edelleenkin tarvitsen vain lääkkeitä. Edelleenkin kannan pitkäaikaisista psyykenlääkkeistä aiheutuneita haittoja kehossani jotka pahenivat kun lääkintää jatkettiin osastolla saaduista harmeista huolimatta. Minulla meni vuosia pilalle psykiatrian takia kärsiessäni suuria tuskia lääkehaittavaikutuksista ja vieroitusoireista. Sain aivan epämääräisiä vieroitusohjeita, mitkä tekivät minulle kauhean olon ja laukaisivat huonon kierteen enkä pystynyt ajamaan lääkkeitä alas psykiatrien liian nopeilla ohjeilla ja jouduin hakemaan apua vertaisilta. Yhtäkkiä kaikki alkoi valjeta minulle mitä enemmän aiheesta luin. Minulle tapahtui yhtäkkiä spontaania paranemista diagnooseista, mitä minulle annettiin kaksin kappalein kärsiessäni vieroitusoireista ja lääkehaitoista. Oikeasti psykiatrien opeilla minun olisi pitänyt parantua näistä vain lääkkeillä, mutta oli sangen ironista, että lääkkeitä käyttäessä vointini otti kovan suunnan alaspäin.
-. Psykiatria ei tutki lääkkeitänsä kuin lyhytaikaisilla tutkimuksilla, ja perustelee pitkäaikaista lääkkeenkäyttöäkin käytännössä melko lyhytaikaisilla tutkimuksilla vaikka ihmisille määrätään lääkkeitä jatkuvasti vuosiksi ja vuosiksi
- Tutkimuksissa ei oteta vieroitusoireita juuri ollenkaan huomioon (esim kuinka moni ns. relapsi tutkimuksissa jotka vastaavat lääkehoitoon on todellisuudessa lääkkeiden vieroitusoireita tai potilaiden aivoissa todetut poikkeamat seurausta tästä lääkekeskeisestä biologiskeskeisestä hoidosta?) eikä oikeaoppista vieroitusta lääkkeistä ole juuri kiinnostuttu tekemään, vaikka merkittävälle prosentille kansasta määrätään jotain psyykenlääkkeitä
- Lääkkeitä ajellaan alas tekniikoilla mitkä eivät välttämättä tue tiedettä eivätkä perustu kuin johonkin mutuun ja voivat aiheuttaa haittaa potilaille. Kunnon tutkimusta aiheesta on viimevuosina tehty, kannattaa tutustua esim. Mark Horowitzin tutkimuksista aiheeseen. Hän on lääkäri, joka on itse ajanut masennuslääkkeet alas ja siitä inspiroituneena tutkinut nykyistä hitaamman ja pienemmin pudotuksin tapahtuvan vieroituksen hyötyjä mm. antipsykoottien ja masennuslääkkeiden kohdalla. Jos potilas saa harmia liian nopeasta typerällä tavalla tehdystä vieroituksesta, hän ei saa mitään oikeutta mistään. Potilaat on lääkehoitojen suhteeen koekaniineja.
- Hoitosuositukset ovat lääkekeskeiset ja esim. masennuksen hoidossa Suomessa erityisen lääkekeskeiset verrattuna muihin maihin
- Psykiatria puhuu kaikesta häiriöinä, sairauksina ja lääketieteen perspektiivin läpi, ja saavat tällä yhä enemmän korostuneesti aikaan sen, että lääkkeitä määrätään yhä lisääntyvissä määrin asioihin mitkä voi olla ihan vain ihmisenä olemista, reaktioita traumaan/elämäntapahtumiin tai yhteiskunnassa itsessään voi olla ongelmia, mitkä aiheuttaa ihmisissä oireilua. Olen yhä enemmissä määrin kyseenalaistanut psykiatriset diagnoosit mitä mm. itselleni annettiin
- Jos saa jotain harmia usein psykiatrialla ei vain kiinnosta, potilaan sanomia harmeja kyseenalaistetaana ja sillä on pelottava valta potilaisiin harmitilanteissa esim. osastoilla lääkitä potilaita lisää lisäten vahinkoa. Psykiatriassa ei myöskään tarvi kuunnella tai uskoa potilasta, koska psykiatriassa usein epäillään potilaan sanoja, tai voidaan nähdä hänet sellaisena joka ei tajua omaa parastaan
- Potilailta ei juuri mitään palautetta hoidoista kysellä ja valitusmahdollisuudet heikot todistaa, että harmi lääkkeistä ja kun harmia saa ja joutuu jopa toimintakyvyttömään tilaan, potilaan kannalta paras keino on yrittää saada mt-ongelmiinsa vedoten esim. sairausajan tukia . Potilas voidaan käytännössä lääkitä zombitilaan ja todeta että se on hänen parhaakseen, eikä potilas voi milloinkaan koskaan saada mitään oikeutta siitä, että hänelle on vaikkapa aikaansaatu kognitiivisia ongelmia tai muuta harmia, kun on lääkitty vähän kaikella päällekäin. Erityisesti välttäisin osastoja, jossa tällainen väärinkohtelu ja esim ylilääkintä suorastaan korostuu , ja potilas on alhaimpana valtahierarkiassa neljän seinän sisällä pahimmillaan lukittuna.
- Kaikki kirjaukset tehdään vain hoitotahon näkökulmasta ja heidän tulkintansa kautta, ja jäävät potilaan rekistereihin ikäänkuin totena. Potilas ei voi sanoa omaa näkökulmaansa. Näistä merkinnöistä voi olla myös paljon haittaa, mikä kannattaa aina ottaa huomioon kävellessään erityisesti julkiseen mt-järjestelmään.
- Nykyään on vallalla biologisen psykiatrian suuntaus, missä psykiatrinen tutkimus on obsessoitunut geeneihin, aivoihin ja biologiaan, vaikka tällaisella tutkimuksella ei juuri ole käytännön tasolla potilaille hyötyä. Tuntuu, että psykiatria haluaa väkisellä todistaa omat hypoteesinsa säilyttääkseen legitimiteettiä yhteiskunnassa, eikä siltä juuri odoteta merkittäviä näyttöjä. Ajatus on, että kyllä ne joskus vielä todistetaan
Ja olen Ben Furmanin kanssa samoilla linjoilla. Järjestelmä on enemmän rakennettu työntekijöille, kuin potilaille. Räikeimmin tämä tunne tuli osastosta, jota kuvaisin epäinhimillisenä paikkana, jossa biologian psykiatrian arvoilla ihmisiä mm pakkolääkitään ja tämä mahdollistaa hurjia kaltoinkohteluita. Potilaita on moneen luokkaan, hyvin lääkeherkkiä, huonosti lääkkeisiin reagoivia, jo ennestään lääkkeistä harmia saaneita, joitakin jotka voivat paremmin lääkkeettä, mutta psykiatria laittaa heidät kaikki samaan nippuun. Kaikille lääkkeitä, koska he ovat saman diagnoosin edustajia (ihanniinkuin psykiatrian antamiin dg olisi luottaminen!). Muka esitetään, että he ottaa potilaiden yksilölliset tarpeet huomioon ja huomioi laajemmin potilaan hoidossa, mutta tämä on ajanpuutteessa ja resurssien puutteessa vain sanahelinää. Osastohoito on pillerien kauhomista suuhun, tai tarvittaessa niiden laittamista potilaan kehoon ilman hänen lupaansa, ihan sama kuinka paljon henkistä ja fyysistä pahoinvointia tämä potilaalle aiheuttaisi
Yhtenä asiana kritisoin juuri sitä, että usein biologista psykiatriaa edustavat psykiatrit ja heidän lyömänsä leimat, ovat porttina sillä, että saa esim terapeuttista apua. He ovat ne, jotka mahdollistavat diagnooseineen pääsyn terapiaan. Lääketieteen edustajat on korotettu ylimmälle korokkeelle ihmiselämän ongelmien ratkaisussa, ja tuloksia näämme sadoissa tuhansissa ja miljoonissa psyykenlääkeresepteissä, mitä ympäri maailmaa ja Suomea määrätään sekä tavassa, millä elämänongelmista nykyään puhutaan sairausmallin kautta. Nykyään onneksi on alettu heräämään matalan kynnyksen avun ja helpon terapiaan pääsyn tärkeyteen, mutta ajanjaksolla ennen sitä moni on lähtenyt lääkepurkin kanssa psykiatrilta leimattuna ennenkuin on päässyt terapiaan.
Yhtenä asiana kritisoin myös psykiatrian luomaa ihmiskäsitystä. Psykiatria rakensi identiteettiäni vuosia. Näin itseni sairausmallin läpi, ja osaksi arkeani tuli pillerien popsinta. Niinkauan kunnes heräsin. Minulle selitettiin täysin epätieteellisin teorioin perusteet siitä miksi minun pitää käyttää lääkkeitä, saaden minut tuntemaan oloni kuin jotenkin biologisesti vialliseksi joka tarvii lääkkeitä korjaamaan itseään. Lääkkeistä tuli käsittelykeino tunteisiin, ja oli hyvin hankala irtautua tästä, mihin oli tottunut. Lääkkeet alkoivat tehdä yhä enemmän haittavaikutuksia vuosien mittaan, tekivät paljon muutakin kuin vain hoitivat masennusta (ihanniinkuin ne alakuloon edes auttoivat saatika tunne-elämääni parempaan suuntaan veivät) mistä lääkäri ei maininnut mitään kuten esim tunteiden leikkautumista missä aloin yhä enemmän lääkkeitä käyttävänä tuntea olevani yhä vähemmän ihmisyyeen kuuluvia tunteita. Kun aloin saada lääkkeistä harmia, psykiatria päätti vielä viimeistellä tekemänsä vaurion lääkitsemällä minut tilaan, mikä oli täysin epäinhimillinen ja ymmärsin että mitä enemmän pillereitä söin, sitä tunteettomampi olin. Lopussa lääkkeiden käyttöä olin ihmisraunio, jonka elämä oli yhtä haittavaikutusta, useiden pillerien popsimista päällekäin, eikä voinut enää sanoa mikä osa oli lääkkeiden harmia ja minun henkistä kärsimystäni, mikä vieroitusoiretta. Sen tiedän, että henkistä kärsimystä lääkkeet aiheuttivat haittoineen, ja on täysin tabu sanoa edes näin yhteiskunnassa missä psyykenpillerit on nostettu jalustalle. Olen tajunnut harmeineni olevani lähes näkymätön eikä kokemustani ymmärretä useinkaan psykiatrian puolella, jos siitä yritän puhua, mikä tekee siitä vieläkin traumatisoivampaa jäädä yksin.
Psykiatrinen järjestelmä sisältää niin paljon kaikkea ikävää, että itse olen miettinyt kokonaan siitä irtautumista. Ei kaltoinkohtelukokemuksien kanssa enää kiinnosta olla järjestelmässä, jonka arvoja en allekirjoita. Tuntuu hullulta hakea apua systeemistä, jonka on todistanut tekevän niin paljon harmia, ja jonka arvopohjaa ei mätsää omiin arvoihin. Olen purkanut lääkkeitä ja alkanut tuntea yhä enemmän olevani ihminen kuin potilas, ja enemmän yhteyttä ja ymmärrystä siihen ihmiseen kuka olin ennen psykiatriaa. Toivon, että biologiseen psykiatriaan keskittynyt psykiatrian nykyinen paradigma tuhotaan ja raunioille rakennetaan jotain paljon ihmisläheisempää. Toki tällaisia valonpilkahduksia voi olla koska psykiatrejakin on monenlaisia ja eri arvopohjien ihmisiä, mutta koska resurssit on mitä on, on melko sattumankauppaa mitä potilaana saa. Ja niin kauan kuin biologinen paradigma on vallalla, ja hoitosuositukset on mitä on, ja tutkimus biologiskeskeistä, mitä voimme odottaa?