Kritiikkiä psykiatriasta

Minunkin mielestä se on hyvä teksti.

Liettualainen psykiatri kehottaa YK:ta tuomaan ihmisoikeudet myös psykiatriaan:
https://www.madinamerica.com/2020/05/bringing-human-rights-mental-health-care-interview-dainius-puras/

Suomi on aina ollut takapajula ihmisoikeuksien noudattamisessa. Täällä ensisijainen hoito on eugeniikka eli ihmisoikeuksien rikkominen YK:n sääädösten vastaisesti.

Tässä hyvä tutkimustulos psykiatrian kvantitatiivisista manipuloinneista (indoktrinaatioista).
https://www.madinamerica.com/2020/08/robert-plomin-no-disorders/

Geneettisiä häiriöitä ei ole olemassa kliinisin tutkimuksin, vaan psykiatrit aivopesevät (indoktrinoivat, manipuloivat) ja keksimällä keksivät (vrt. 2 Tim. 3:3-4) uusia diagnooseja ja hävittävät vanhoja.

On epätieteellistä väittää, että mielenterveysongelmat perustuvat biologiaan:
https://www.madinamerica.com/2020/08/anthropologists-question-legitimacy-mental-disorders/

Psykiatriahan on aina ollut pseudotiede, jolle tärkeintä on ahneus.

2 Tim. 4:3-4: "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin."

https://www.sitruunakustannus.fi/tappava-psykiatria-ja-laumlaumlkinnaumln-harha.html

Tappava psykiatria ja lääkinnän harha

tappava_psykiatria_lukunäyte.pdf

Psykiatri Loren Mosher sai hyviä tuloksia skitsofrenian hoidossa välttämällä
psykoosilääkkeiden käyttöä (ks. luku 6), mutta muut psykiatrit kokivat hänen
metodinsa uhkaaviksi.22 Mosherin henkilökunta kohteli potilaita empaattisesti
ja arvostaen ja käytti mahdollisimman vähän lääkkeitä. Potilaiden psykoosijaksot uusivat harvemmin ja he pystyivät säilyttämään työpaikkansa ja opiskelemaan paremmin kuin ne, jotka saivat psykoosilääkkeitä. Hänen hoitohenkilökuntaansa ei kuulunut psykiatreja, ja asiantuntijat kokivat loukkauksena,
että tavalliset ihmiset pystyivät auttamaan hulluksi tulleita enemmän kuin
202 203
psykiatrit ihmelääkkeillään. Mosher oli kuitenkin Yhdysvaltain kansallisen
mielenterveysinstituutin (NIMH) skitsofreniakeskuksen johtaja, joten häntä
ei ollut helppo pysäyttää. NIMHin kliinisen projektikomitean oli siis saatava
hänen tutkimustiiminsä lähestymistapa vaikuttamaan tieteellisesti epäilyttävältä. Komitea myös vähensi Mosherin projektin rahoitusta niin paljon, ettei
sitä enää voitu jatkaa.22
Tämä on hopeaselkäpsykiatrien standardimenettely, mikäli projektin
tulokset uhkaavat status quota ja heidän huolellisesti muokkaamaansa kuvaa psykiatriasta. Mosher yritti kiertää esteen hakemalla rahoitusta toiselta
NIMHin osastolta, jonka alaa oli sosiaalihuolto, ja vertaisarviointikomitea oli
erittäin innostunut. Kliininen projektikomitea kuitenkin ampui projektin alas,
koska se uhkasi koko akateemisen lääkemalliin perustuvan psykiatrian uskottavuutta. Se vihjaili tutkimuksesta muka löytyneen ”vakavia virheitä” ja viimeinen isku oli, että lisärahoitusta heruisi vain, jos Mosher väistyisi projektin
johdosta ja komitea voisi suunnitella projektin uudestaan!
Tämä on yksi rumimmista tempuista, joita olen koskaan nähnyt käytettävän korkeassa asemassa olevaa tutkijaa vastaan, ja 25 vuotta myöhemmin
Mosher sanoi katkerasti: ”Koska tulokset olivat niin hyviä, minä en mitenkään voinut olla rehellinen tiedemies.”22 Kun komitea oli tehnyt projektista
selvää eikä rehellisyydestä enää ollut haittaa, se kuitenkin teki tämän hämmästyttävän tunnustuksen:
”Projekti on luultavasti osoittanut, että joustava, lääkkeetön psykososiaalinen hoito-ohjelma, joka toteutetaan muualla kuin sairaalassa ja jossa hoitohenkilökunta koostuu muista kuin asiantuntijoista, voi toimia yhtä hyvin kuin
perinteinen sairaalan ulkopuolella annettu mielenterveyshoito.”22
Mosherista tehtiin hylkiö ja hänet potkaistiin kolme vuotta myöhemmin
kokonaan ulos NIMHista. Jos muut yhdysvaltalaiset uskaltautuivat kyseenalaistamaan neuroleptien ansioita, he oppivat pian, ettei se edistäisi heidän
uraansa, eikä NIMH myöntänyt enää varoja tämäntyyppisille projekteille.4
Mosherin metodit otettiin kuitenkin käyttöön useissa Euroopan maissa,
ja muut lääkärit raportoivat saaneensa mahdollisimman vähäisellä lääkkeiden käytöllä yhtä hyviä tuloksia kuin Mosher.22 Monta vuotta myöhemmin
psykiatri John Bola analysoi Mosherin tutkimuksen seuranta-aineiston, joka
oli siihen asti vain kerännyt pölyä arkistossa, ja havaitsi tulosten olevan vielä
positiivisempia kuin mitä Mosher oli julkaissut.22

Mosherin tulokset on vahvistettu Suomessa.4
Kokeilut alkoivat vuonna 1969,
kun psykiatri Yrjö Alanen neuvoi henkilökuntaansa kuuntelemaan potilaita, jotka vainoharhaisista puheistaan huolimatta kertoivat usein mielekkäitä
tarinoita vaikeasta taustastaan. Hoidon ydin oli ryhmäperheterapia, jossa ei
keskitytty psykoottisiin oireisiin vaan toivon säilyttämiseen. Potilaan otetta
elämästä vahvistettiin puhumalla hänen aikaisemmista onnistumisistaan. Nykyään Suomen suositukset ovat valitettavasti melko lailla valtavirtaa – potilaiden lääkitystä suositellaan jatkettavan ainakin viisi vuotta ensimmäisen
sairausjakson jälkeen, mikä on katastrofin resepti.
Lapissa työtä jatkoi Jaakko Seikkula, ja metodi alettiin tuntea avoimen
dialogin nimellä. 75 potilaan otoksessa, jossa 30:lla oli skitsofrenia ja 45:llä
muita psykooseja, kahta kolmasosaa ei ollut koskaan altistettu psykoosilääkkeillä, mutta viiden vuoden kuluttua 80 % oli töissä, koulutuksessa tai etsi
töitä.4 Seikkula on selittänyt Whitakerille, että jos ihmiset pannaan lääkehoitoon, he menettävät otteensa elämästä eivätkä enää osaa pitää huolta itsestään. Ideana on siis rajoittaa psykotrooppisten lääkkeiden käyttöä pitämällä
avoimia kokouksia, missä osallistujat jakavat vapaasti ajatuksiaan. Näissä
tapaamisissa käytetään hyvin erilaista kieltä kuin mitä terapeutit yleensä käyttävät, ja potilaiden kokemuksia ja ajatuksia ja myös omaisten kokemuksia ja
ajatuksia kuunnellaan enemmän.4

Sain psyykenlääkkeistä merkittävästi harmia, mitä psykiatrian puolella ei uskottu ja jopa todellisuudentajuani epäiltiin ja minulle vakuuteltiin kuinka edelleenkin tarvitsen vain lääkkeitä. Edelleenkin kannan pitkäaikaisista psyykenlääkkeistä aiheutuneita haittoja kehossani jotka pahenivat kun lääkintää jatkettiin osastolla saaduista harmeista huolimatta. Minulla meni vuosia pilalle psykiatrian takia kärsiessäni suuria tuskia lääkehaittavaikutuksista ja vieroitusoireista. Sain aivan epämääräisiä vieroitusohjeita, mitkä tekivät minulle kauhean olon ja laukaisivat huonon kierteen enkä pystynyt ajamaan lääkkeitä alas psykiatrien liian nopeilla ohjeilla ja jouduin hakemaan apua vertaisilta. Yhtäkkiä kaikki alkoi valjeta minulle mitä enemmän aiheesta luin. Minulle tapahtui yhtäkkiä spontaania paranemista diagnooseista, mitä minulle annettiin kaksin kappalein kärsiessäni vieroitusoireista ja lääkehaitoista. Oikeasti psykiatrien opeilla minun olisi pitänyt parantua näistä vain lääkkeillä, mutta oli sangen ironista, että lääkkeitä käyttäessä vointini otti kovan suunnan alaspäin.

-. Psykiatria ei tutki lääkkeitänsä kuin lyhytaikaisilla tutkimuksilla, ja perustelee pitkäaikaista lääkkeenkäyttöäkin käytännössä melko lyhytaikaisilla tutkimuksilla vaikka ihmisille määrätään lääkkeitä jatkuvasti vuosiksi ja vuosiksi
- Tutkimuksissa ei oteta vieroitusoireita juuri ollenkaan huomioon (esim kuinka moni ns. relapsi tutkimuksissa jotka vastaavat lääkehoitoon on todellisuudessa lääkkeiden vieroitusoireita tai potilaiden aivoissa todetut poikkeamat seurausta tästä lääkekeskeisestä biologiskeskeisestä hoidosta?) eikä oikeaoppista vieroitusta lääkkeistä ole juuri kiinnostuttu tekemään, vaikka merkittävälle prosentille kansasta määrätään jotain psyykenlääkkeitä
- Lääkkeitä ajellaan alas tekniikoilla mitkä eivät välttämättä tue tiedettä eivätkä perustu kuin johonkin mutuun ja voivat aiheuttaa haittaa potilaille. Kunnon tutkimusta aiheesta on viimevuosina tehty, kannattaa tutustua esim. Mark Horowitzin tutkimuksista aiheeseen. Hän on lääkäri, joka on itse ajanut masennuslääkkeet alas ja siitä inspiroituneena tutkinut nykyistä hitaamman ja pienemmin pudotuksin tapahtuvan vieroituksen hyötyjä mm. antipsykoottien ja masennuslääkkeiden kohdalla. Jos potilas saa harmia liian nopeasta typerällä tavalla tehdystä vieroituksesta, hän ei saa mitään oikeutta mistään. Potilaat on lääkehoitojen suhteeen koekaniineja.
- Hoitosuositukset ovat lääkekeskeiset ja esim. masennuksen hoidossa Suomessa erityisen lääkekeskeiset verrattuna muihin maihin
- Psykiatria puhuu kaikesta häiriöinä, sairauksina ja lääketieteen perspektiivin läpi, ja saavat tällä yhä enemmän korostuneesti aikaan sen, että lääkkeitä määrätään yhä lisääntyvissä määrin asioihin mitkä voi olla ihan vain ihmisenä olemista, reaktioita traumaan/elämäntapahtumiin tai yhteiskunnassa itsessään voi olla ongelmia, mitkä aiheuttaa ihmisissä oireilua. Olen yhä enemmissä määrin kyseenalaistanut psykiatriset diagnoosit mitä mm. itselleni annettiin
- Jos saa jotain harmia usein psykiatrialla ei vain kiinnosta, potilaan sanomia harmeja kyseenalaistetaana ja sillä on pelottava valta potilaisiin harmitilanteissa esim. osastoilla lääkitä potilaita lisää lisäten vahinkoa. Psykiatriassa ei myöskään tarvi kuunnella tai uskoa potilasta, koska psykiatriassa usein epäillään potilaan sanoja, tai voidaan nähdä hänet sellaisena joka ei tajua omaa parastaan
- Potilailta ei juuri mitään palautetta hoidoista kysellä ja valitusmahdollisuudet heikot todistaa, että harmi lääkkeistä ja kun harmia saa ja joutuu jopa toimintakyvyttömään tilaan, potilaan kannalta paras keino on yrittää saada mt-ongelmiinsa vedoten esim. sairausajan tukia . Potilas voidaan käytännössä lääkitä zombitilaan ja todeta että se on hänen parhaakseen, eikä potilas voi milloinkaan koskaan saada mitään oikeutta siitä, että hänelle on vaikkapa aikaansaatu kognitiivisia ongelmia tai muuta harmia, kun on lääkitty vähän kaikella päällekäin. Erityisesti välttäisin osastoja, jossa tällainen väärinkohtelu ja esim ylilääkintä suorastaan korostuu , ja potilas on alhaimpana valtahierarkiassa neljän seinän sisällä pahimmillaan lukittuna.
- Kaikki kirjaukset tehdään vain hoitotahon näkökulmasta ja heidän tulkintansa kautta, ja jäävät potilaan rekistereihin ikäänkuin totena. Potilas ei voi sanoa omaa näkökulmaansa. Näistä merkinnöistä voi olla myös paljon haittaa, mikä kannattaa aina ottaa huomioon kävellessään erityisesti julkiseen mt-järjestelmään.
- Nykyään on vallalla biologisen psykiatrian suuntaus, missä psykiatrinen tutkimus on obsessoitunut geeneihin, aivoihin ja biologiaan, vaikka tällaisella tutkimuksella ei juuri ole käytännön tasolla potilaille hyötyä. Tuntuu, että psykiatria haluaa väkisellä todistaa omat hypoteesinsa säilyttääkseen legitimiteettiä yhteiskunnassa, eikä siltä juuri odoteta merkittäviä näyttöjä. Ajatus on, että kyllä ne joskus vielä todistetaan