Minulla ei ole yhtään ystävää

Vamaan tilanteesi vielä paranee..toivotaan ja uskotaaan :).

t: miekkonen e-pohjanmaalta.

Minullakaan ei ole yhtään ystävää. Joskus luulin olevan, mutta erehdyin. Ja olen vasta 77 -vuotias.

Mistä tunnet sä ystävän?
Hädässä ystävä tutaan.
Kun sinulla on hätä, etsit ystävää apuun. Kun ystävä löytyy ja auttaa sinua hädässäsi, se hätä katoaa. Niin se ystävä saa haistaa paskan, pitkän kuin haravan varren, ja luvan häipyä! Kauas ja lujaa!
Näin se vain ystävyys toimii. 77 vuoden kokemuksella. Kaikki muu on satua niinkuin keijut, enkelit jamuut nymfomaanit.

Aika vaikeeta ja ihmettelen, miten kertomasi perusteella ikäänkuin kaikki välttäisivät olemasta tekemisissä kanssasi. Se ei kuulosta realistiselta, mutten voi sanoa etteikö se olisi mahdollistakin.

Aika usein oma kokemusmaailma ja näkökulma ovat hieman mustavalkoisia. Sillä tavoin onnistuu katsomaan maailmaa hieman vinoon ja sitten oma kokemus muista on helposti negatiivisesti värittynyttä. Se heijastuu omaan olemiseen ja asenteisiin, minkä taas ihmiset ympärillä aistivat ja muuttuvat varautuneemmiksi, kuin mitä ehkä muuten olisivat.

Lähtökohtaisesti on vaikea neuvoa sinällään mitenkään, jokaisen oma maailma on vain omissa käsissä. Kuitenkin esimerkiksi rakkauden kohdalla asia toimii siten, että jos sitä rakkautta, kumppania haluaa oikein epätoivoisesti, niin sitä ei löydy, se vain juoksee karkuun. Sama toimii periaatteessa kaikissa ihmissuhteissa.

Näin ollen voisit yrittää asennoitua ystävyyteen siten, että haluat sitä, muttet tarvitse sitä kiihkeästi, vaan pystyt olemaan onnellinen ilman ystäviäkin. TUo muuttaa asennoitumistasi muihin automaattisesti etkä enää varsinaisesti etsi ystäviä, vaan olet ainoastaan avoimemmin tarjolla, muutut mahdollisuudeksi.

Helppoa tuo ei ole, koska olla onnellinen ihan yksinkin on vaikeimpia asioita maailmassa ja monet paljon sinua vanhemmatkaan ihmiset eivät ole ikinä sitä oppineet. Olla itsellinen ja riippumaton toisista, toisten käyttäytymisestä ja mielipiteistä, on ääretön rikkaus, mutta vaikea saavuttaa.

Sen lähtökohta on rakastaa itseään ja antaa toisten rakastaa omia itsejään. Olla tuomitsematta muita siitä millaisia he ovat tai miten he käyttäytyvät, samalla olla armollinen myös itselleen hyväksymällä oman itsen huonot puolet. Jättää taakseen toisten ihmisten negatiiviset mielipiteet ja sanomiset, koska he eivät tiedä mistä puhuvat, he vain purkavat omaa pahaa oloaan. Toisten negatiiviset sanomiset eivät ole sama asia kuin sinä, sinun persoonasi, vaan toisten ihmisten vääristynyt näkemys jostain itsesi ulkopuolisesta toiminnasta.

Minä olen 45 eikä ole yhtään ystävää. Jätin rikolliset kaverit joskus kun olin vajaa 30. Sitten löysin uudesta naapurustosta paljon uusia ystäviä. Sitten talot purettiin ja kaikki asuu muualla ja jotkut kuolleet.

Mun ikäiseni sukulaiset ei ole ystäviä koska olin rikollinen. Nyt taas tutustunut päihteisiin. Sitä kautta vain tuttuja. Käytän kaiken lisäksi alkoholia melkein joka päivä 20 tölkkiä, mutta alkoholi ei jostain syystä enää vaikuta mitenkään. Käytän Subua parin kolmen päivän välein ja piriä kerran kuukaudessa.

En halua rikollisia tänne missä nyt asun. Tuntuu että olisin erakoitumassa. Ja kun kuulee nykyään paljon että joku kaveri on kuollut tai joku ennemminkin lähempänä ystävää, on tappanut itsensä. On yksi ystävä mihin tutustuin ja hänkin muuttanut. Huomasin että käyttää amfetamiinia koko ajan ja keskittyy tietokoneisiin.

Minä olen työtön, mutta on kaikenlaista sairautta sekä fyysistä että psyykkistä. Minulle määrätään rauhoittavia ja erästä kovaa kipulääkettä, mitä en voi käyttää kun se ei käy bubrenorfiinin kanssa.

En halua kaman vetäjien ystäviksi tai sellaisten, ketkä jatkavat rikollista uraansa.

Jossain vaiheessa elämää käännyin tosi väärälle kaistalle ja elämäni on nyt näköjään ohi.

Mistähän löytäisi nyt korona-aikana ystävän. Oli vaimo ja lapsikin siis on elossa mutteiasu tässä kaupungissa. En tunne poikaani. Tunnen vain rikollisia ja sellaisia ketkä ovat maahanmuuttokriittisiä. Niidenkään kanssa en voi pyöriä, koska käytän päihteitä etten tappaisi itseäni.

Psykiatreille tms. on turha mennä, koska ne ei osaa neuvoa ja olen itse lukenut psykologiaa, niin ei lääkärit ota mielelläänedes vastaan.

Mitenhän pystyisin nousemaan tästä ylös päin? Kaduttaa kun valitsin joskus täsin väärän polun.

En ole enää kriminaali, paitsi päihteiden osalta, mutten juuri laske sellaista rikollisuudeksi mitkä on oikeasti rikollisia, kuten tappajat, murhaajat ja torpeedot etc. Jos lopetan päihteet, minulta katoaa sekin tuttu diilerinainen elämästäni.

Kun kunnostauduin ja lähdin kuoleman uhalla porukoista ja nyt kun asun tässä missä asun, en enää pelkää vanhoja juttuja ja olen ostanut polkupyörän ja olisi kiva lähteä ajelemaan jonkun kanssa.

Itkuhan tässä tulee. Minusta tuli täysin onneton pelle.

Osaisikohan joku ehdottaa mitä tekisin? En halua kuolla vielä. Sitten vasta kun vanhemmat on kuollut, voin tosissani miettiä asiaa.

Terveisin: Anonyymi introvertti.

PS. Olen niin epävarma, ettei ole enää edes someja käytössä. Olen siis mies.

Tuskinpa tänne enää kukaan eksyy. Viime vuonna heinäkuussa aloitettu ketju. Tulin tänne yksinäisyyden takia myös. En tiedä kuinka paljon täällä ihmiset auttavat toisiaan ja / vai onko täällä jotain suljettuja klikkejä tai miksi niitä nyt kutsutaankaan.

Rekisteröidyin elämäni ensimmäisen kerran tänne. Pitää tukia paikkaa, miten tämä toimii ja muuta. Olen kuullut että täällä on paljon kirjoittajia.

Onkohan täällä jotain moderaattoreita tai jotain keltä voi kysyä parhaita paikkoja ja sanotaan että yli 35 vuotiaille? Tai jotain valikkoa jossain. Olen aika huono näissä asioissa. On Facebook-tili, mutta ei mulla ole siellä kuin muutama kaveri enkä jaksa kirjoitella mistään perhokalastuksesta tai jakaa jonkun marjapiirakan resepti.