"hyväksikäytetty"

Tollasia miehet just on, käyttää meitä naisia hyväkseen miten lystää, eivätkä odota mitenkään joutuvansa vastuuseen. Naisella ei ole arvoa. Mies sensijaan ylimitoittaa arvonsa.

Itsekin voin pahoin tuon miesten seksuaalisen hyväksikäyttö ilmiön vuoksi naisena. Minulle on tapahtunut tosi pahoja juttuja ja jos menen kimppaan kiltin miehen kanssa, niin ainoa vähäinen väkivalta mitä siinä tapahtuu on juuri tuon ap:een kuvauksen mukaista. Pahis mies tekee paljon pahempia juttuja, kuten raiskaa kunnolla, pakottaa muijansa prostituoiduksi rahoittamaan jotain hänen sairaita juttujaan (kuten alkoholismi, väkivalta välineet tappeluihin, auton vanteet yms.) ja lopulta voi vaikka kuristaa tämän näinkin nöyrästi häntä palvelleen naisensa hengiltä.

Sama ongelma koskee muitakin elämän osa-alueita. Itse päädyin takaamaan kaverin autolainaa. Ei siinä huonosti käynyt, mutta se oli asia jota en olisi halunnut tehdä. Silti laitoin nimen paperiin koska halusin enemmän olla ystävä kuin pitää itsestäni (omasta taloudestani) huolta.

VVVV

Luonnollisesti oma kroppa on sellainen joka on erityisen tärkeä, mutta kuten tuossa nyt kerrot niin pahin osuus vaikuttaisi olevan se että menetit kontrollin tilanteessa, mutta onneksi ei tilanne ollut niin paha että siihen olisi liittynyt väkivaltaa. Jos ei suhteessa edetä, niin se voi myös lässähtää, eli jäädä "näyttää siltä että ollaan vain ystäviä"-tasolle. Virhetulkinta osoitti nyt nopeasti sen että kipinää ei löytynyt tarpeeksi,

Nyt kuitenkin suhteenne näyttää päättyneen, joten seuraavassa vastaavanlaisessa tilanteessa olet kokeneempi eli vahvempi. Näitä vahvalla tahdolla varustettuja ihmisiä on jotka etenevät nopeasti (jotkut myyjät tekevät hyvin kauppaa), ja sellaiset tekevät aloitteita, eivätkä niiden silloin ole tarkoitus jäädä kahvinjuonnin tasolle.

Kiltimmät kaverit jotka saattaisivat malttaa edetä hitaammin pysyvät kauempana, koska eivät ole päällekäyviä, toisaalta tilaisuuksia menee ohi.

Ei epäonnistuneet kokemukset ole sellaisia joita tarvitsee hävetä. Nämä eivät ole helppoja asioita, vaan hyvinkin vaikeita. Esimerksi yhdyntä ei tarkoita kaikille että nyt "ollaan yhdessä", vaan se voi olla yhden yön juttu jonkun kanssa jonka sukunnimeä ei edes tiedä, ja etunimikin saattaa olla keksitty. Silloin ei edes tiedä oliko kyseessä kiva kaveri, vaiko joku josta ei edes pitäisi jos hänet tuntisi.

Toivottavasti kirjoitukseni ei pahentanut tuntemuksiasi. Nämä ovat aina kahden ihmisen välisiä asioita ja mukana on monenlaisia tunteita molemmin puolin. Kylmimmillään siihen liittyy raha, eikä ollenkaan puhetta. Nyt ei sentään ollut tuollaisesta kyse.

Kun tiedostaa asian, se helpottuu vähitellen.

Omien rajojen pitäminen on mahdollista oppia lapsuudessa vanhempien kunnioittavan ja itsenäisyyteen kannustavan kohtelun kautta. Jos lapsena tulee ylikävellyksi, tapahtuu niin todennäköisesti aikuisenakin. Se, että näin käy EI OLE OMA SYY, vaikka se siltä voi tuntuakin.

Aluksi onnittele itseäsi, että näet tilanteen (sinulle aiheutetun, ei itse aiheuttamasi) ja kestät sen tuottamaa kärsimystä. Olet todellisuudessa rohkea ihminen.

Itselläni sama ongelma. Tukenani on nykyään turvallinen terapeutti. Turvan kokemuksen kautta olen vähitellen oppinut enemmän ilmaisemaan omia rajojani eri tilanteissa. Lapsena olen tullut eri tavoin rangaistuksi, jos sitä yritin. Äidin taholta se oli yleensä hienovaraista ja epäsuoraa, eriasteista hylkäämistä tai kätkettyä vihamielisyyttä, alkaen pelkän katsekontaktin katkaisemista silloin kun yritin kertoa itsetäni jotain, mikä ei häntä miellyttänyt. Pahimmillaan se oli totaalisempaa hänen taholtaan, murrosiässä olin perheen syntipukki, joka uhattiin heittää kotoa ulos. Toisen biologisen vanhempani taholta, jota en halua sanoa tavanomaisella nimellä, koin fyysistä ja seksuaalista pahoinpitelyä. Opin, että ainoa tapa selvitä siitä, kun poiskaan ei päässyt, oli mieleni muokkaaminen hyväksyväksi. Mielistely ja lamaantuminen siis, koska taistelemeinen ja pakeneminen olivat mahdottomia. (Äitini sulki puolisonsa tekemältä kaltoinkohtelulta silmänsä, oikeastaan taisi jotenkin nauttiakin siitä, olen tähän tulokseen tullut nyt aikuisena.)

Olen nykyään ylpeä itsestäni ja siitä, että selvisin hengissä. On kuitenkin paljon kuorimista niissä traumakerroksissa, jotta löytäisin omat todelliset tunteeni ja itseni. Nämä todelliset minuuden kerrokset ovat kuitenkin pelastaneet minut, ja ne ovat olleet siellä koko ajan, eivät koskaan kadonneet. En vain saa yhteyttä niihin aina sillä tavoin kuin haluaisin. Jotta voisin toimia niiden avulla eri tilanteissa itsenäisesti ja tietoisena tarpeistani ja tavoitteistani.

Olen siis aikoinaan joutunut dissosioimaan mieltäni, lohkomaan tietoisuuttani eri alueisiin, jotta liian tuskalliset asiat eivät pääsisi "päiväminään." Nyt sitä dissosiaatiota puretaan vähitellen terapiassa.

Ei tarvitse olla mitään selkeää fyysistä väkivaltaa, jotta ihmiselle syntyy vaikeuksia tunnistaa ja puolustaa omia rajojaan. Monissa perheissä ei rajoja tunnisteta riittävästi, joten lapsetkaan eivät voi niitä oppia. Siitä seuraa turvattomuutta, ja myöhemmin elämässä uutta traumatisoitumista, kun kohdalle osuu narsisteja ja muuten sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa kunnioittaa toisten rajoja.