Kuviot sekaisin (nuorten novelli)

Mimosa:

Mä katselin huoneeni ikkunasta ulos kohti vastapäistä kerrostaloa. Lukion pitkän matematiikan kurssin oppikirja lojui silmieni edessä. Tuntui kuin pythagoran lauseet sun muut hömpötykset olisivat tuijottaneet mua syyttävästi kirjan sivuilta. Mä en nimittäin jaksanut keskittyä ollenkaan.
Mun katse osui taas kerran siihen samaan ikkunaan.
Se ikkuna oli mun bestiksen huoneen ikkuna, oli ollut koko mun seitsentoista vuotisen elämäni ajan.
Me oltiin aina asuttu tällä tavalla, vastapäätä toisiamme.
Aina me oltiin leikitty yhdessä kerrostalojen leikkikentällä. Me oltiin aina oltu samalla luokalla ja ihan erottamattomat, kuin paita ja peppu.
Mä olin koulun jälkeen käynyt piipahtamassa mun bestikseni synttäreillä, se oli tänään täyttänyt kahdeksantoista.
Mulla siihen saavutukseen olisi vielä monta kuukautta.
Mä olin vienyt sille lahjaksi kehystetyn suurennuksen valokuvasta, joka oli otettu viime vuonna rannalla. Me oltiin siinä kuvassa kaulakkain ja hymyiltiin
jollekin älyttömälle jutulle.
Mä huokaisin. Jotenkin musta vaan tuntui, että jotain meidän välillä oli muuttumassa. Mun rakas bestikseni oli käyttäytynyt jokseenkin omituisesti viime aikoina.

Aksu:

"Akseli! Tuu tänne, sulle on yllätys!"
Mun pikkusisko Anna huusi iloisesti eteisestä. Mä lampsin huokaisten meidän ovelle ja väläytin ivallisen tekohymyn kasvoilleni. Annan bestis seisoi rappukäytävässä silmät sädehtien ja paketti kädessä.
"Tota niinku... tää ois sulle." Jonna ojensi pienen paketin mulle kädet täristen. Pikkulikka oli kasvoiltaan punainen kuin paloauto.
Mä kiitin sitä hämilläni ja kiikutin paketin keittiöön, jossa mä rupesin repimään käärepapereita auki.
Mun keittiön pöydän ääressä istuva isobroidi Ari oli tukehtua kahviinsa, kun paketista paljastui pikkuinen muki joka oli maalattu täyteen sydämiä. Kaiken kruunasi mukin sisällä istuva pikkuruinen nallekarhu joka piteli sylissään vaaleanpunaista sydäntä.
Mä näytin varmasti tosi järkyttyneeltä, ja Ari pidätteli nauruaan iskien
mulle silmää.
Näytin Arille kansainvälistä käsimerkkiä ja painuin huoneeseeni mukia roikottaen.
Rojahdin selälleni sängylle ja huusin syvällä sisimmissäni apua.
Niin tyypillisen jonnamaista, mietin kun katselin mukia ja nallea joka tuijotti mua surullisilla silmillään.
Ikään kuin ei olisi ollut selvää ilman mitään ällöttäviä sydän-hömpötyksiäkin että Jonna oli ollut muhun pihkassa iät ja ajat. Jonna vaan sattui olemaan ainoa joka ei tajunnut että mua ei kiinnosta.
Nousin sängyltäni ja katsoin erästä vastakkaisen betonoisen kerrostalon ikkunaa. Mimosa istui pöydän ääressä tekemässä läksyjään. Sillä oli pöytälampussa valo päällä, joten mä näin sen ihan selvästi. Siellä se istui ja näytti hirveän keskittyneeltä.
Mua odottivat samat läksyt repussa, mua ei vaan oikein jaksanut innostaa kaivaa niitä esille.
Nostin käteeni valokuvakehyksen jonka Mimosa oli tuonut. Se ei itse varmasti tiennyt kuinka tärkeän lahjan se oli osannut mulle antaa.
Mä havahduin mietteistäni kun Anna hyökkäsi mun huoneeseen koputtamatta ja istui tuimean näköisenä mun sängylle.
"Miks sä et voi kohdella Jonnaa yhtään paremmin? Arvaa ylittikö se itsensä kun kiikutti ton sulle"
Anna huusi osoittaen mukia. Mä istahdin pikkusysterini viereen ja katsoin sitä vakavana.
"Varmasti ylitti, ja mä tajuan kyllä mitä sillä on mielessään. Mutta Anna pieni, mä en voi sille yhtään mitään jos mua ei kiinnosta."
Sisko oli hiljaa vähän aikaa.
"Ikäeroko sen tekee? Ei kolme vuotta ole mitenkään paha." Se sanoi sitten.
"Ei ehkä ole, mutta... Kuule, sä voisit sanoa Jonnalle että mulla on vähän niin ku muut naiset mielessä."
"Sano vaan itse, ääliö!"
Ovi Annan perässä lämähti niin että varmasti alakerran hysteerinen mummokin kuuli sen.
Mulla oli kertakaikkiaan kuviot sekaisin.
Ei mun pikkusiskon rasittava bestis ollut mun suurin murhe.
Mä nousin ylös ja kävelin peilin eteen. Mua tuijotti vastaan nuori, pitkä jätkä jolla oli kapeet kasvot, pystyt auringon vaalentamat hiukset ja tummien kulmien varjostamat ruskeet silmät. Toisessa korvassa killui korvis ja kaulassa hopeaketju. Kledjut oli ihan tavalliset, mustat kulottuneet farkut ja t-paita. Ihan tavallisen näköinen nuori jässikkä, mä mietin itsekseni.
Ehkä mä olin ihan okei tai vielä enemmänkin jonkun haaveissaan elelevän pikkukimman mielestä, mutta mä en ollenkaan tiennyt minkälainen käsitys mun unelmien naisella oli musta. Se oli aika tyhmää, sillä mä olin tuntenut sen niin pitkään, oikeestaan ihan aina.
Tuntui tosi turhauttavalta kun mun unelmani ei tiennyt mitään mun tunteistani. Vieläkin pahempaa oli se että mä olin 99% varma siitä, ettei se olisi mun tunteistani välittänytkään. Mä katsahdin taas huokaisten naapuritalon ikkunaan. Mä olin huomannut mun lämpimät tunteeni Mimosaa kohtaan ehkä suunnilleen kuukausi sitten, kun me oltiin istuttu rannalla ja puhuttu kaikesta mahdollisesta. Se oli ollut tosi hieno ilta.
Mä kelasin sitä juttua pitkään ja mietin että oliko mun pääni sittenkin pimennyt lopullisesti. Kun mä sitten lopulta pystyin tunnustamaan itselleni että mä olin onnettoman umpirakastunut Mimosaan, mä aloin vähän niin kuin välttelemään koko kimmaa.
Mä en missään nimessä halunnut pilata meidän välejä, enkä mä siks ollut uskaltanut sanoa sille mitään.
Miten ihmeessä voisi yht´äkkiä sanoa paukauttaa parhaalle ystävälleen että "Hei ja ai niin muuten, mä rakastan sua"?
Ja miten sen voisi tehdä niin ettei koko ystävyys mee kertaheitolla tuhannen sirpaleiks...

Mimosa:

Mä seisoin rappukäytävässä tutun oven edessä ja soitin ovikelloa.
Mä olin vähän aikaisessa, mun rannekello näytti vasta seitsemää. Mulla oli kyllä muutenkin aina ollut tapana tulla hyvissä ajoin ennen koulun alkua, mutta harvoin ennen puolta kahdeksaa.
Aamulla mä olin päättänyt puhua asiat halki Aksun kanssa. Mä halusin tietää mikä sitä vaivasi, se oli käyttäytynyt viime aikoina niin kummallisesti että musta oli alkanut tuntua että mä olisin tehnyt sille jotain.
Ari tuli avaamaan mulle oven. Se tervehti mua hymyillen ja päästi mut sisään. Se oli ihan kuin vanhempi kopio pikkuveljestään, tosin sillä ei ollut niin kivoja hymykuoppia eikä yhtä tummat silmät kuin Aksulla. Mä kävelin tottuneesti Aksun huoneen ovelle, koputin ja astuin sisään.
Se lojui vieläkin sängyssään ja tuhisi. Mua väkisinkin hymyilytti, kun mä istuin sen sängyn reunalle ja aloin töniä sitä hereille. Aksu näytti tosi lutuselta siinä maatessaan silmät kiinni, mä silitin sen poskea ohimennen. Lopulta se raotti silmiään ja haukotteli.
"Huomenta, sun kandeis varmaan nousta jo. Meidän pitäis vielä tänään hakee meidän kurssitodistukset, ennen kun päästään kesälaitumille."
"Ai täh? Huomenta..."
Se nousi istumaan, katsahti muhun vähän nolon näköisenä ja tallusti sitten vaatekaapilleen pelkät bokserit jalassaan.
Mä yskäisin ja käänsin katseeni pois sen kropasta. Lämmin tunne poltti mun sisällä kun mä huomasin että Aksu oli laittanut mun antaman valokuvan seinälleen. Sen pöydällä lojui Volvon avaimet ja synttärilahjaksi saatuja paitoja ja nättejä kortteja. Mun silmät nauliutui pöydän reunalla nököttävään mukiin. Keneltä Aksu sen oli saanut?
"Mennäänkö me kävellen vai mun autolla?" Aksu keskeytti mun ajatukset. Se oli saanut vaatteet päälleen ja näytti... no suoraan sanottuna tosi hyvältä.
"Kävellään vaan."
Aksu meni syömään aamupalaa, ja heti kun se oli saanut huoneensa oven kiinni perässään mä syöksyin sen pöydän luo ja nostin mukin käsiini.
Sydänmukin sisällä oli tosi söpö nalle, ja sekin piteli sydäntä sylissään. Mä nostin mukin sisältä pienen vaaleanpunaisen kortin jossa luki: "Akselille, sydämellä Jonna" .
Mä tunsin miten kylmä tunne kouristi ilkeästi jossain mun sydämen tienoilla.

Aksu:

Me käveltiin rinnakkain jalkakäytävää pitkin, molemmat ihan hiljaa. Mimosa näytti upeelta, se oli laittanut kesän alkamisen kunniaksi kevätjuhlaan valkoisen mekon, ja sen korkeakorkoiset kesäkengät sai sen näyttämään pitemmältä kuin se olikaan. Tummat kiharat laskeutuivat kauniisti valkoista mekkoa vasten. Mutta vaikka Mimosa olikin laittautunut parhaimpiinsa, mä näin heti sen meikatuista silmistä ettei sillä ollut nyt kaikki kohdallaan. Sillä oli kulmat aavistuksen verran kurtussa ja alahuuli söpösti mutrussa.
Sillä oli tapana näykkiä alahuultaan etuhampaillaan kun sitä vaivasi jokin.
Mä olin huomannut jo aamulla kun mä olin tullut syömästä että se mökötti jostain.
Koko kimma oli ollut vähän myrtyneen näköinen, istunut sängyllä ja katsellut ikkunasta hajamielisen näköisenä ulos.
Siinä me sitten oltiin istuttu eikä kumpikaan osannut puhua muusta kuin säästä tai mun Volvon remontista.
Mua ihmetytti, miksi Mimosa oli tullut niin aikaisin kun sillä kerran ei ollut ollut mitään tähdellisempää asiaa. Taivas varjele sitä tunnetta kun mä heräsin siihen, että mun prinsessani istui mun sängyn reunalla ja töni mua hereille. Se oli vahingossa hipaissut kämmensyrjällään mun poskea. Ellen mä tietäisi että se teki sen vahingossa mä olisin varmaan onneni kukkuloilla.
"Vaivaako sua jokin?"
Mä kysyin lopulta kun me alettiin lähestyä koulua.
Mimosa katsoi mua kummastuneena kulmiaan kohottaen.
"Äh, ei täs mitään. Mua vaan mietityttää et... millaisen jaksotodistuksen mä saan."
Mä tiesin Mimosan äänensävystä että se vedätti mua.

Koulun jälkeen Mimosa ei vihjaissut sanallakaan, että mä voisin tulla niille pelaamaan vaikka pleikkaria sen kanssa niin kuin yleensä.
En mä viitsinyt ruveta tyrkyttäytymäänkään, vaan lampsin kotiin ja vedin tekemisen puutteessa valokuvakansion esille.
Heitin albumin sängylleni ja avasin huoneeni ison ikkunan. Hymyilin kesätuulelle joka puhalsi sisään ja ilmoitti kesän virallisesti saapuneen näillekin leveysasteille.
Asetuin vatsalleni sängylle katselemaan kuvia. Osa oli tosi vanhoja, yhdessä kuvassa mä ja Mimosa oltiin jotain nelivuotiaita ja me leikittiin yhdessä hiekkalaatikolla. Mimosalla oli pikkuinen punainen prinsessamekko ja rusetti hiuksissa. Toisessa kuvassa se pussasi meikäpoikaa poskelle ja mä irvistin naama rutussa. Jos se nykyään tekis mulle niin, mä en varmasti irvistelis yhtään...
Äiti oli vitsaillut siitä kuvasta mulle joka välissä kun mä kasvoin isommaksi.
Mä säpsähdin kun mun huoneen oveen koputettiin. Jonna avasi oven tosi varovasti.
"Moi, häiritsenkö mä?"
"Et, tuu vaan sisään."
Se ei oikein tiennyt miten päin olisi, ja istahti lopulta jäykän oloisena mun nojatuoliin huoneen nurkkaan.
"Tuota, mä vaan siitä eilisestä."
Mä nyökkäsin ja katsoin sitä odottavasti kulmiani kohotellen.
"Toi muki... Se meni vähän yli. Tai siis mä en mitenkään tarkoittanut olla liian tunkeileva, sä ihan selvästi vähän järkytyit."
Tyttöparka änkkäsi asiaansa.
"No, en mä oikeestaan yllättynyt." Mä vastasin sille rauhallisesti. Jonna vääntelehti tuolissa ja koetti löytää sanoja.
"Niin no, sä olet varmaan huomannut että mä olen vähän katsellut sua tai siis silleen... Niin sä voisit nyt sanoo mulle ihan suoraan että kannattaako mun elätellä mitään toiveita sun suhteen, että onko mulla mitään mahiksia?"
Sanatulva purkautui pikkukimman suusta yhtenä ryöppynä, ja se näytti olevan pyörtymäisillään. Se oli ihan varmasti opetellut sen clisheisen tavan ilmaista asiansa jostain lässyn-lässyn-rakkaustarinasta.
"Tuu tänne." Mä sanoin ja taputin sänkyä.
Jonna tuli istumaan mun viereen niin kuin hyvin opetettu koira.
"Katsos kun... mun mielestä sä olet ihan kiva kimma, eikä se ikäerokaan ole niin paha juttu.
Mutta mä oon lätkässä yhteen toiseen. En mä oo mikään sika, mä alan seurusteleen vain sillon kun oon oikeesti tosissani. Sä varmaankin ymmärrät?"
Jonnan silmät alkoi vähitellen kiiltää kun se nyökkäsi mulle katse lattiassa.
"Hei, älä nyt ala itkeen..."
Mä halasin Jonnaa kömpelösti.
"Sä löydät itselles jonkun toisen, ihan varmasti."
Jonna nousi ylös ja kääntyi lähteäkseen. Se pyyhkäisi silmiään.
"Ei mulla sitten muuta ollutkaan... moikka."
Tyttöparka kuulosti hirveän surulliselta kun se lähti mun huoneesta. Muutaman sekunnin kuluttua kuului ulko-oven lämähdys.
Mä olin helpottunut. Mä olin saanut sen sanottua suhteellisen hienovaraisesti, eikä mun pikkusysterin bestis enää varmasti roikkuis mussa niin ahkerasti.


Mimosa:

Mä heittäydyin mun sängylle raivosta kihisten. Olis tehnyt mieli viskata seinään kehyksineen kaikkineen se valokuva, josta mä olin teettänyt suurennoksen Aksulle lahjaksi.
Mä olin selvästi nähnyt huoneeni ikkunasta, kuinka se blondi oli tullut Aksun huoneeseen, jutellut sen kanssa pitkään ja halannut sitä. Se oli varmasti se Jonna, jonka nimi koreili siinä ällöttävässä vaaleanpunaisessa kortissa ällöttävän sydänmukin sisällä. Miksi ihmeessä Aksu ei ollut vaivautunut kertomaan mulle, että se oli viimeinkin löytänyt itselleen tyttöystävän?
Ainahan me oltiin ennenkin kerrottu toisillemme ihan kaikki, jaettu yhdessä niin kimma- kuin kundimurheetkin.
Onneksi Aksu ei ollut tehnyt mitään enempää sen Jonnansa kanssa siinä mun silmieni alla, mä en varmasti olis kestänyt sitä. Se mun näkemäni halauskin poltti jälkensä mun muistiin ikävästi.
Sitten yht´äkkiä mä tajusin mitä oli tapahtunut.
Aksu oli huomannut kaiken, vaikka mä kuinka olin yrittänyt peittää ihastustani siihen. Sitten se ei ollut halunnut pahoittaa mun mieltä ja oli pitänyt Jonnansa salaisuutenaan. Kaiken lisäksi se oli varmasti järkyttynyt niin pahasti että meidän ystävyys saisi nyt jäädä...
Kyyneleet kohosivat mun silmiin.
Mä olin pilannut meidän ystävyyden, mä olin pilannut ihan kaiken!!!

Aksu:

Kello oli kymmenen aamupäivällä. Kesäloman ensimmäinen päivä, enkä mä ollut edeltävänä yönä nukkunut silmän täyttäkään. Mä olin punninnut asioita toisiinsa nähden ja päättänyt ottaa sen riskin. Tässä oli pelissä tosi tärkeä ystävyys. Mä voisin jänistää nyt ja jättää tilaisuuden käyttämättä, katsoa vierestä kun joku adonis veisi mun unelmieli naisen ja mä jäisin yksin loppuiäkseni. Tai sitten mä voisin puhua nyt Mimosan kanssa, kertoa sille kaiken ja ottaa joko pakit vastaan tai olla maailman onnellisin jätkä.
Mä aloin naputella tekstiviestiä.
"HUOMENTA. LÄHDETTÄISIINKÖ VAIKKA KÄVELYLLE? MULLA OLIS TÄRKEÄÄ ASIAA. MÄ TAHTOISIN PUHUU MEISTÄ."
Parempaa viestiä en siinä mielentilassa saanut aikaan. Painoin nappia ja viesti lähti matkaan.

Mimosa:

Mä havahduin kännykkäni piippaukseen. Mä olin nukkunut ruhtinaalliset pari tuntia yöllä, kun olin kelannut kaikkea ja syytellyt itseäni.
Mä avasin viestin ja mun sydän jätti yhden lyönnin väliin kun mä tajusin mitä siinä luki.
Nyt Aksu sitten tekisi sen. Se sanoisi ettei se tahtois enää olla mun frendi, ja että mä olin pilannut vuosia kestäneen ystävyyden ihastumalla siihen.
Sitten se naurais sen Jonnansa kanssa yhdessä mun surkeudelle kun se näkis mun pettyneen ilmeen... Ei helvetti!
Sitä iloa mä en Aksulle sois! Se ei koskaan tulisi näkemään kuinka mä kärsin siitä ettei meistä tullut vuosisadan rakkaustarinaa.
Mä kelasin asioita vähän aikaa puhelin kourassa ja sain päähäni maailman tyhmimmän ja samalla maailman loistavimman ajatuksen. Mä aloin naputella viestiä miettien, mihin liemeen mä itseäni taas olin saattamassa.
"MOI! HALUISITKO SÄ LÄHTEÄ MUN KANSSA VAIKKA SYÖMÄÄN AAMUPALAA JONNEKIN TÄSSÄ KOHTA? MÄ TARJOON. -MIMOSA-"
Etsin kännykkäni puhelinluettelosta Arin nimen ja lähetin viestin. Mä tunsin itseni ihan hirveeksi. Mä en ollut Aksun isoveljestä pätkääkään kiinnostunut, mutta jotenkin mun piti saada nayttää Aksulle että mä en sen perään jäisi itkemään. Vaikka kuinka oli aina ollut mun paras frendi...
Puhelin piippasi. Avasin viestin.
"OK, SOPIIHAN SE. -ARI-".
Lähetin vielä yhden viestin Aksulle vastaukseksi.
"SORI. MÄ EN NYT MILLÄÄN EHDI KÄVELYLLE. MUUTA TEKEMISTÄ."

Löysin taas kerran itseni seisomasta Aksun oven takana ja soittamasta ovikelloa. Olin laittautunut erityisen nätiksi ja väläytin pepsodent-hymyn Arille joka avasi mulle oven.
"Kuka siellä on?" Aksu huusi olohuoneesta ja käveli eteiseen.
"Ai moi! Sä tulit siis sittenkin, joko lähdetään?"
Miten se pystyi olemaan noin iloisen oloinen vaikka se oli suunnitellut lähtevänsä ilmoittamaan bestikselleen että se on nyt kiitos ja hyvästi?
Mä en vastannut sille mitään, vaikka mun silmät varmaan kertoi senkin edestä, kun Ari laittoi lenkkarit jalkaan ja avasi mulle oven rappukäytävään.
Aksun ilme oli näkemisen arvoinen kun ulko-ovi sulkeutui. Siihen mä olin pyrkinytkin, mutta silti musta tunui sillä hetkellä ihan järkyttävän pahalta.
Me juteltiin Arin kanssa säästä ja muusta tyhjänpäiväisestä kävellessämme kohti hampurilaisbaaria. Perillä Ari mätti aterian kitaansa hyvällä ruokahalulla, mutta mun mielestä kaikki maistui suunnilleen puulta.
Ari huomasi sen, ja varmasti senkin ettei mulla ollu kaikki ihan okei. Se kumartui pöydän yli ja katsoi mua silmiin.
"Mikä sun ja Aksun välillä mättää?"
"Kysy Aksulta." Mä vastasin.
"No mä olen yrittänyt puhua sen kanssa mutta se on ihan maissa koko jätkä."
"Miten se muhun liittyy? Eihän se enää ees haluu olla mun frendi kun sillä on se Jonnansa ja..."
Mä tajusin suutuksissani puhuvani ohi suuni.
"Jonna?" Ari naurahti.
"Mimosa hei, Jonna on Annan bestis ja lääpällään Aksuun. Aksu ei välitä siitä pätkääkään, se vissiin ilmoitti sen Jonnallekin eilen. Jos sä luulit että se on Aksun kimmafrendi tai jotain niin..."
"Anna olla jo." Mä tiuskaisin ja tunsin kuinka mun naama helahti punaiseksi.
"Mä kuule taidan nyt arvata miksi sä kutsuit mut tänne." Ari nauroi.
"Jos sä välität Aksusta sillä tavalla kuin mä luulen, niin älä tyttö hyvä enää istu siinä vaan mee sen luo, selvitä kaikki ja tee mun pikkubroidista kertaheitolla onnellisempi mies. Se vaan räytyy huoneessaan ja haaveilee susta. Se on vaan tainnu pelätä että se pilaa teidän ystävyyden.
No, toivottavasti mä en nyt pilannu sitä kun kerroin tän sulle..."
Mä tuijotin Aria vähän aikaa epäuskoisena ja nousin sitten ylös.
"Et pilannu. Mä... Mun pitää nyt mennä, eihän haittaa?"
"Sen kun meet!"
Ari nauroi. Sen silmätkin nauroi samalla. Se oli tosi reilu jätkä, mä mietin kun juoksin kohti Aksun kerrostaloa.

Aksu:

Mä olin ajatellut toimia vähän liian myöhään. Mimosa oli saanut jossain välissä iskettyä mun armaan isobroidini, enkä mä ollut huomannut mitään. Mä istuin meidän talon edessä lasten keinussa ja ryvin itsesäälissä miettien, oliko Mimosa katsellut broidia jo pitkäänkin.
"-Aksu!"
Huutaja oli Mimosa, joka juoksi mua kohti hiukset liehuen.
"Olisko sulla nyt aikaa jutella?"
Se hymyili, mä en muistanut milloin se viimeksi olisi hymyillyt mulle sillä tavalla.
"Eikös sulla pitänyt olla kiireitä, liittyen mun isoveljeen?" Töksäytin loukkaantuneena.
"Äh, sä oot käsittäny väärin. En mä ollu sen kanssa treffeillä tai mitään, mä vaan puhuin sen kanssa... Susta."
Se otti mua kädestä kiinni ja mä nousin ylös ihmeissäni. Me käveltiin rantaan, sinne missä meillä oli aina ollut tapana viettää aikaa.

"Mä olin ihan sairaan tyhmä, mä vaan halusin tehdä sut mustasukkaiseksi tai jotain, kun mä luulin sun seurustelevan sen Jonnan kanssa." Mimosa selitti kun me istuttiin rantahiekalla kattelemassa aaltojen iskeytymistä rantaan.
Se oli pitkään hiljaa ja jatkoi sitten:
"Mä oon ollu suhun rakastunu jo pitkään. Mä en vaan oo uskaltanu sanoo sulle aikaisemmin kun mua on pelottanu että kaikki meidän välillä menis pilalle..."
Mimosa katsoi muhun kuin odottaen tuomiota. Se hupsu kai luuli vieläkin että meidän ystävyys olis nyt ohi, kun se oli saanut suustaan ne ihanat sanat jotka mä oon kuvitellut kuulevani vain mun villeimmissä unelmissa.
"Mä oon pelänny ihan samaa, ja aamulla sit aattelin lopulta kertoo sulle." mä sain sanottua.
"Kertoo mulle...mitä?"
"Että mä rakastan sua, Mimosa."



Mimosa:

Siis mä en voinu uskoo että se tosiaan sanoi sen. Ja mä näin siitä että se tarkotti sitä ihan tosissaan. Oikeestaan se näytti olevan enemmän tosissaan kuin koskaan aiemmin.
Aksu painoi lämpimät huulensa mun suulle. Me oltiin molemmat ihan turhaan pelätty meidän ystävyyden puolesta. Se ei tosiaankaan hajonnut pirstaleiks, vaan se syveni rakkaudeksi.