Palkat, verot ja työvoiman uusintaminen

Klassisen marxilaisen taloustieteen mukaan tavarantuotannon työvoimakustannukset, ts. vaihteleva pääoma, ovat yhtä suuret kuin työvoiman uusintamiskustannukset tarkasteltavalla tavarantuotannon ajanjaksolla. Kuitenkin nykyisissä kapitalistisissa maissa palkkaerot ovat senverran suuret, että tämä ei luultavasti päde. Tosin voi olla niin, että progressiivinen verotus, sosiaaliturva ja hyvinvointipalvelut tasaavat tuloeroja niin, että suurella joukolla työläisiä tulot ovat työvoiman uusintamiskustannusten suuruisia, eli tulot riittävät vain välttämättömiin perustarpeisiin. Tässä yhteydessä lasketaan tuloiksi myös työläisen käyttämien hyvinvointipalvelujen arvo, joka on sama, kuin niiden tuotantokustannukset. Välttämättömiin perustarpeisiin voidaan tässä laskea myös sellaiset käyttöesineet, joita suuri enemmistö työläisistä omistaa. Tällaisia ovat esim. kännykät kehittyneissä kapitalistisissa maissa.

Em. ristiriidan ratkaisemiseksi määritellään vaihteleva pääoma v samaksi kuin tavaran työvoimakustannukset ja r työvoiman uusintamiskustannuksiksi tarkasteltavalla tavarantuotannon ajanjaksolla. Määritellään tavaran yliarvo e := v - r. Yleensä e on positiivinen, mutta se voi olla myös negatiivinen, mikä tarkoittaa, että osa työläisistä ei pysty kustantamaan omia perustarpeitaan.

Tavaroiden hinnasta menee osa veroina valtiolle. Jaetaan valtion menot b kapitalisteille menevään osaan p (esim. yritystuet) ja työläisille menevään osaan w (esim. hyvinvointipalvelut). Oletetaan, että työläinen osallistuu tavaran T tuotantoon ja että työläiset ja kapitalistit maksavat tavaran T tuotannossa veroja määrän y. Tähän ei sisällytetä kumulatiivisesti tavaran T raaka-aineiden tai työvälineiden hintojen sisältämiä veroja. Lasketaan veroista y vaihtelevaan pääomaan määrä (w/b)y ja lisäarvoon määrä (p/b)y. Jakamalla edelleen w perustarpeisiin w1 ja ylellisyyskulutukseen w2 saadaan työvoiman uusintamiskustannuksiin meneväksi osuudeksi (w1/b)y ja yliarvoon meneväksi osuudeksi (w2/b)y.