Olen nyt 24 vuotias nainen ja koko aikuisikäni ollut masentunut. 18-vuotiaana lihoinkin siitä syystä 30 kiloa alle vuodessa, vaikka olin aina ennen laiha. -Ja siitäkös sainkin syytä masentua vielä lisää.
En ole vieläkään laihtunut, kun masennuskin vaan jatkuu. Alussa luulin masennuksen johtuvan siitä, etten tiennyt mitä haluan opiskella, sitten jouduin todella kauheaan työpaikkaan ja luulin masennukseni jatkuvan sen takia. Lisäksi paras ystäväni, jonka kanssa olin lapsuudesta asti niin läheiset kuin kaksi ihmistä olla voi, muuttui kamalaksi minua kohtaan ja sydänsurujakin oli, mutta vain yksi oikeasti satutti..
Nyt olen huomannut, että vaihdan masentumiseni syitä joka vuosi, milloin kyseessä on vanhempieni välinpitämättömyys, milloin huono itsetuntoni, milloin työ, ihmissuhteet jne. Masennus on ainut mikä pysyy, vuodesta toiseen.
Pahinta on, että viimeiset pari vuotta se on päässyt voitolle, etten kykene enää edes esittämään olevani kunnossa, en edes hallitse omia ajatuksiani.
Minulla on muistihäiriöitä, joten kun ystävieni kanssa pelaamme seurapelejä, en osaa vastata yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin, sellaisiin joihin "tyhmäkin osaa vastata".
Sen takia en pitkään uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ollenkaan, kun munaan itseni aina.
Nyt olen kuitenkin väkisin koittanut käydä ulkona, vaikka se tuntuu ylivoimaiselta ja minulla on poikaystäväkin, mutta tunnen itseni vain ulkopuoliseksi ja olevani poikaystävällenikin häpeän aihe.
Olen aina joukkiosta se joka ei osaa sanoa mitään hauskaa, en osaa pelata seurapelejä, enkä mitään muutakaan.
Minusta ei ole mihinkään.
Pelkään ihmisiä kokoajan, poikaystäväänikin.
Ennen olin rohkea, sosiaalinen, vitsikäs ja ihan normaaliälyinen, ellen viksumpikin. Nyt en tajua mistään mitään ja se saa minut inhoamaan itseäni kokoajan enemmän. Lääkärille en uskalla mennä. Sekin on taas tuntematon ja pelottava tilanne. Tunnistaako kukaan tästä itsensä ja voinko koskaan saada vanhan, oikean minäni takaisin?
Tiedän asiani olevan paremmin kuin hyvin. Minulla on maailman ihanin poikaystävä ja uusia, ihania ystäviä. Mutta mistään en silti nauti ja sitä häpeän. Kauheinta on, että poikaystäväänikin vaivaa mikä minulla on, pelkään hänen jättävän minut, en kestäisi sitä.
En ole vieläkään laihtunut, kun masennuskin vaan jatkuu. Alussa luulin masennuksen johtuvan siitä, etten tiennyt mitä haluan opiskella, sitten jouduin todella kauheaan työpaikkaan ja luulin masennukseni jatkuvan sen takia. Lisäksi paras ystäväni, jonka kanssa olin lapsuudesta asti niin läheiset kuin kaksi ihmistä olla voi, muuttui kamalaksi minua kohtaan ja sydänsurujakin oli, mutta vain yksi oikeasti satutti..
Nyt olen huomannut, että vaihdan masentumiseni syitä joka vuosi, milloin kyseessä on vanhempieni välinpitämättömyys, milloin huono itsetuntoni, milloin työ, ihmissuhteet jne. Masennus on ainut mikä pysyy, vuodesta toiseen.
Pahinta on, että viimeiset pari vuotta se on päässyt voitolle, etten kykene enää edes esittämään olevani kunnossa, en edes hallitse omia ajatuksiani.
Minulla on muistihäiriöitä, joten kun ystävieni kanssa pelaamme seurapelejä, en osaa vastata yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin, sellaisiin joihin "tyhmäkin osaa vastata".
Sen takia en pitkään uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ollenkaan, kun munaan itseni aina.
Nyt olen kuitenkin väkisin koittanut käydä ulkona, vaikka se tuntuu ylivoimaiselta ja minulla on poikaystäväkin, mutta tunnen itseni vain ulkopuoliseksi ja olevani poikaystävällenikin häpeän aihe.
Olen aina joukkiosta se joka ei osaa sanoa mitään hauskaa, en osaa pelata seurapelejä, enkä mitään muutakaan.
Minusta ei ole mihinkään.
Pelkään ihmisiä kokoajan, poikaystäväänikin.
Ennen olin rohkea, sosiaalinen, vitsikäs ja ihan normaaliälyinen, ellen viksumpikin. Nyt en tajua mistään mitään ja se saa minut inhoamaan itseäni kokoajan enemmän. Lääkärille en uskalla mennä. Sekin on taas tuntematon ja pelottava tilanne. Tunnistaako kukaan tästä itsensä ja voinko koskaan saada vanhan, oikean minäni takaisin?
Tiedän asiani olevan paremmin kuin hyvin. Minulla on maailman ihanin poikaystävä ja uusia, ihania ystäviä. Mutta mistään en silti nauti ja sitä häpeän. Kauheinta on, että poikaystäväänikin vaivaa mikä minulla on, pelkään hänen jättävän minut, en kestäisi sitä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
se valitus niin sillahan se lahtee. ei oo jarki ruikuttaa olemattomista huonosti menevista asioista.rupeat vain ajattelemaan eri tavalla. ihan kuin yrittaisit saada vain huomiota noilla masennuksillasi, en sitten tieda.Rupea nyt ajattelemaan muitakin kuin itteas niin luulis kompleksien lahtevan. tottakai se on vaikeeta jos sulle on tapahtunu sellasia pahoja juttuja mutta ei sille voi teha mitaan muut ku sa ite jos ne ihanat ihmisetkaan sun ymparillas joista puhuit ei oo saanu sua ymmartaa ettei sussa oo mitaan vikaa
Koko ajanhan yritän! Aluksi olin neljän seinän sisällä enkä muuta tehnyt kuin ryyppäsin ja poltin. Kun aloin seurustella n. vuosi sitten, päätin etten voi jatkaa näin, vaan alettava ryhdistäytyä ja huolehtia itsestä.
Jätin tupakan ja alkoholia käytän vain kun juhlitaan yhdessä. Käyn ulkona ja harrastan ystävieni kanssa.
Olin aivan satavarma, että piristyn kunhan otan itseäni niskasta kiinni, mutta paha olo vain jatkuu. Ei se niin yksinkertaista olekaan.
Jos ei omia ajatuksiaankaan hallitse, ei voi enää olla itsestä kiinni. Olen tehnyt parhaani ja todella uskonut ja odottanut paranevani, minullekin oli yllätys ettei niin käynytkään.
On kyllä suoraan jostain Regina-lehden ihmisuhde ja mielenterveyspalstalta tyyliin "Vituttaako ? ota Samariinia"
Samantyyppisiä oireita, vaikka ei niin pahoja tälläkin. Ulkopuoliset ei muuten uskois jos tietäis. Kulissit nääs. Niitä osaan pitää yllä jos mitä. Huolestuttaa minuakin toi muisti. Perhana, ku noloa tuntee itsensä seniiliksi. Uni ei tuu ja aamulla olo kuin junan alle jäänyt.
Tulis kuula ja tappais on suurinpiirtein hartain toiveeni. Itse ku ei uskalla.
Mutta alkuperäiselle krjoittajalle tsemppiä. Meitä on muitakin jos lohduttaa. Neuvoa en osaa, kun tarttis itsekkin niitä. Lääkärillehän en mene, kun ei se tuo mulle kavereita eikä kauneutta. Minähän olen muka terve ja menestyvä :(
Sinuna yrittäisin etsiä jokaisesta asiasta ne parhaat puolet, niin silloin elämä näyttää varmasti valoisammalta. Jos aina miettii vain negatiivisiä asioita, niin sillä on väkisillä vaikutusta fiiliksiin.
kyllä asioiden hyvät puolet yhtä hyvin kuin huonotkin. Osaan jopa nauttia pikkuasioista, mitä useimmat meistä arvostavat vasta kun ne on menettänyt. Se ainut hyvä puoli masennuksessa onkin, että kun on oikein möyrittänyt itseänsä pohjamudissa, huomaa elämän pienet, ihmeelliset ilot, eikä ota ketään läheisistään itsestäänselvänä vaan vaalii kuin aarretta. Joinakin päivinä kun on parempi olo, saa kauheat kiksit aivan älyttömän pienistä asioista, lyhtypylväistä, kevään ensimmäisistä kukista, yms. Eivätkä pikkuasiat, joista pariskunnat yleensä jaksavat tapella (kuten hammastahnatuubit, miten päin wc-paperirulla) vaivaa suhdettamme, koska "on maailmassa isompiakin murheita"..
Mutta en osaa ajatella yksistään positiivisesti, kun kaikella on kuitenkin negatiivinenkin puolensa. Ajattelen mieluumin asiat järjellä, kuten ne oikeasti ON, eikä miten ne haluan nähdä. Ja valitettavasti maailmassa on paljon enemmän ikäviä asioita ja syitä pelätä. On niin vaikeaa luottaa tosiin, kun suurin osa valehtelee ja pettää. Tärkeintä on, että uskon siihen, uskon että poikkeuksiakin on, mutta tarvitsen kai vain aikaa..
Voin kokemuksella kertoa, että aika ei tähän vaivaan auta. Päinvastoin masennuksesta tehdyt tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän hoitoon menemistä pitkittää, sitä huonommat ovat paranemisennusteet. Masennuksesta tulee pidemmän päälle elämäntapa, josta ei koskaan pääse 100% eroon, kuten alkoholismi.. Sekin on päivittäistä taistelua, itselläni ollut jo vuosikymmeniä kaikenmaailman hoidoista ja vippaskonsteista huolimatta.
Olen itse ollut masentunut teini-ikäisestä (nyt yli 30-v), ja syyksi masennukseen on riittänyt jokaikinen vastoinkäyminen ja mielipaha. Olen toki kokenut kaikenlaista kurjaa, mutta uskoisin nyt loppujen lopuksi että vuosikausia masentuneena eläneen ihmisten aivojen kemia on jo niin häiriintynyt etteivät sen korjaamiseen sovellu sellaiset lapselliset neuvot kuin
- ota itseäsi niskasta kiinni
- ajattele positiivisesti
Itseasiassa nämä ovat niin tolloja neuvoja masentuneille ihmiselle, ettei pahemmasta väliä! Nämä neuvoskelijat olettavat että periaatteessa jokainen on samanlainen kuin he, ja mahdollinen masennus on vain aiheetonta ruikuttamista.
Neuvoisin vakavasti kokeilemaan mielenterveystoimiston erikoislääkäreitä. Heillä on asiantuntemusta ihmismielen kommervinkeista, eivätkä he todellakaan hätkähdä yhtään mistään, mitä heille suinkin kerrotaan. Ajatteleppa vaikka kuinka vaikeita tapauksia heillä saattaa olla, jolloin heille on ihan perushuttua jutella masentuneen ihmisen kanssa.
Itse olin pitkään lääkitystäkin vastaan, mutta sitäkin voi kokeilla, sillä mielialalääkkeet eivät ole sellainen myrkky kuin psyykenlääkkeet, joita syövät esim. jakomielitautiset. Mielialalääke riittää masennukseen. Olen kokenut päässeeni sen avulla syvimmästä epätoivosta (sellaisesta missä miettii miten ihanaa olisi kun ei minuakaan olisi olemassa, että kaikilla muilla olisi helpompaa). Eikä sitä välttämättä ikuisesti tarvitse syödä, itse olen ajatellut syödä vain aina kun oikein t-o-d-e-l-l-a on vaikeaa.
Ainakaan täältä Suomi-keskustelusta et tule löytämään vastausta ongelmiisi, sillä täällä on niin paljon juntteja idiootteja ettei heidän neuvoillaan tee hevon sitä tai tätä... (no kai tähänkin taas joku alkaa itkeä ja porata...) Joten todellakin suosittelen alan asiantuntijaa.
Toivottavasti Sinulle löytyy heti henkilökemialtaan sopiva ihminen hoitopuolelta, ja jos ei, kokeile muita. Vaikka tosi masentuneena on tietysti hyvin vastenmielistä mennä kenellekään asioitaan selittämään... Tiedän sen itse erittäin hyvin!
Varmasti tiedät itsekin, että elämäsi ei voi tuolla tavalla jatkua. Itsesi vuoksi sinun on syytä ottaa itseäsi sen verran niskasta kiinni, että hakeudut psykologin puheille. Diagnoosi on lääkärillekin suhteellisen vaikea antaa yksiselitteisesti, mutta kuulostaa krooniselta depressiolta. Pyri nyt ainakin kohtelemaan itseäsi hellällä kädellä ja antamaan itsellesi anteeksi. Masennusta on aivan turha hävetä, ja suurimmassa osassa depressiotapauksissa potilas ei edes itse pitkään aikaan ymmärrä olevansa masentunut. Diagnoosi on usein yllätys. Lisäksi depressio ei useissa tapauksissa liity ulkoisiin "kulisseihin", vaan mieliala on aina sisäsyntyinen. Depressio on suureksi osaksi aivoissa tapahtuva kemiallinen sekamelska, johon ei voi tahdollaan vaikuttaa. Valitettavasti vakavissakin tapauksissa kuulee edelleen näitä "ota itseäsi niskasta kiinni" -kommentteja. Jokaisen mieliala vaihtelee, sehän kuuluu vain elämään. Mutta jos mieliala on huomattavan alhaalla pidemmän aikaa, ja itse kokee, että kaikki ei ole kohdallaan, on syytä hakea ammattiapua. Jokainen tapaus on aina yksilökohtainen, mutta puhuminen ulkopuolisen kanssa jokatapauksessa usein auttaa.
HEI !!!!joo tiedän tunteen vaikka ympärillä olisi 1000 ihmistä silti tuntuu että olen yksin...jätä omaan arvoon noi kehotukset..ota niskasta kiinni,,ajattele positiivisesti ym..ym..
ne ei tiedä mistä puhuu se on kamalaa niinku esim mulla et hyvä kun jaksaa nousta sängystä aamulla saati toisinaan vaihtaa yö-vaatteet pois vaatii joskus suunnatonta ponnistelua...oon sairastanu depressiota 9v eikä oo helppoo ja takapakit on yhtä helvettiä eli kun oot ollu kondiksessa viikkoja ja sit taas väsyt niin ettei sängyst nouse ja et jopa haluu nähä tai puhuu kellekkää...mutta aina taisteliu-tahto loppujen lopuks jostain löytyy ????? mut muista aina että et ole yksin masentuneisuus ja loppuun-palaminen on suomessa tosi yleistä!!!!!!!! soita ihmeessä lähimpään mielenterveys-toimistoon siellä on ihania ihmisiä jotka jaksaa kuunnella tukea kannustaa oikeella tavalla jos hävettää älä kerro kellekkään että käyt siellä ja niillä on vaitiolovelvollisuus....... äläkä ikinä aattele et nyt mut leimataan "hulluksi" EI PIDÄ PIKKANSA........kun tiedostaa oman tilanteen ei ole hullu.....!!!!! koita jaksaa vaikka elämä on toisinaan perseestä ....paistaa aurinko joskus risu-kasaankin!!!!!!!! :) !!!!!!!!!!!!!!!!
Olen kyllä jo monta vuotta ajatellut että "nyt menen lääkärille ja nyt menen lääkärille", mutta nyt päätin, että ihan OIKEASTI KANSSA MENEN! eikä siinä varmaan ole mitään häpeämistä, kerran olen jo vuosia yrittänyt noita "niskasta kiinni/positiivinen ajattelu"- harjoituksia ja tilanne on vain pahentunut, mikä todistaa, ettei näitä ohjeita viljelevät ihmiset tosiaan mitään tiedä. Kiitos oikeasti neuvoista, sain nyt voimaa, kun niin moni kerrankin uskoi minua, eikä vähätellyt ongelmaani. Itsekin vähättelin sitä niin kauan, että se pääsi ryöstäytymään käsistä, mutta nyt ryhdyn toimeen!!!
Kuule mulle kävi niin, että viime syksynä masennukseni oli pahimmillaan ja kerroin siitä humalassa työkaverilleni. Puhuttiin työkaverini kanssa muutaman kerran selvinpäin aiheesta ja lopulta hän ehdotti, että varaisi minulle lääkäri ajan ja heittäisi minut sinne. Ilman häntä en varmaan istuisi tällä hetkelle hymyillen. Itse pelkäsin mennä lääkäriin, mutta kun kerran sinne pääsee niin seuraavat kerrat ovat jo helppoja.
Tseppiä. Masennus kannattaa aina hoitaa ihan loppuun asti kunnolla. Puhu vaikka poikaystäväsi saattamaan sinut (jotta et juoksisi odotushuoneesta pois)..
Lue otsikkoni alta, vastaukseni sinulle.