Katolisen kirkon päämiehen, paavin kuolema näkyy ja kuuluu täälläkin, vaikka Suomi ei katolinen maa olekaan. Edesmennyt paavi oli eittämättä suurmies jopa paavien joukossa.
Useimmat voimiensa päivinä huomiota herättäneet ihmiset kuolevat melkeinpä huomaamatta. Hänelle voidaan jopa järjestää valtiolliset hautajaiset. Lehdissä kirjoitetaan muutamana päivänä henkilön elämäntyötä käsitteleviä juttuja. Viikon päästä henkilö on unohdettu ikuisiksi ajoiksi. Tottakai perhe ja suku häntä muistaa ja muistelee mutta suuren yleisön tietoisuudesta hänen muistonsa poistuu nopeasti ja jälkiä jättämättä.
Viime vuosikymmeninä kuolleista suomalaisista henkilöistä on kaksi ylitse muiden: Mannerheim ja Kekkonen, etunimiä ei heidän kohdallaan tarvitse mainita. Kaikki tietävät kenestä Mannerheimista ja Kekkosesta on kysymys.
Saattaapa olla niinkin, että he myös jäävät Suomen historian viimeisiksi suurmiehiksi - Kekkonen heistä kaikkein viimeisin.
Heidän jälkeensä kuolleet on haudattu vähin äänin ja unohdettu nopeasti. Suomi on muuttunut, suurmieheksi ei ketään elossa olevaa suomalaista voi tunnistaa. Ehkä heitä ei enää tulekaan.
Eräs palstan moraalinvartijoista kertoo käyvänsä kastelemassa itsestään kiinni pidellen kukkia erään suurmiehen haudalla. Lieneekö tuo nyt sellainen ylpeilynaihe josta pitää julkisesti kerskailla - itseään siinä alentaa.
Useimmat voimiensa päivinä huomiota herättäneet ihmiset kuolevat melkeinpä huomaamatta. Hänelle voidaan jopa järjestää valtiolliset hautajaiset. Lehdissä kirjoitetaan muutamana päivänä henkilön elämäntyötä käsitteleviä juttuja. Viikon päästä henkilö on unohdettu ikuisiksi ajoiksi. Tottakai perhe ja suku häntä muistaa ja muistelee mutta suuren yleisön tietoisuudesta hänen muistonsa poistuu nopeasti ja jälkiä jättämättä.
Viime vuosikymmeninä kuolleista suomalaisista henkilöistä on kaksi ylitse muiden: Mannerheim ja Kekkonen, etunimiä ei heidän kohdallaan tarvitse mainita. Kaikki tietävät kenestä Mannerheimista ja Kekkosesta on kysymys.
Saattaapa olla niinkin, että he myös jäävät Suomen historian viimeisiksi suurmiehiksi - Kekkonen heistä kaikkein viimeisin.
Heidän jälkeensä kuolleet on haudattu vähin äänin ja unohdettu nopeasti. Suomi on muuttunut, suurmieheksi ei ketään elossa olevaa suomalaista voi tunnistaa. Ehkä heitä ei enää tulekaan.
Eräs palstan moraalinvartijoista kertoo käyvänsä kastelemassa itsestään kiinni pidellen kukkia erään suurmiehen haudalla. Lieneekö tuo nyt sellainen ylpeilynaihe josta pitää julkisesti kerskailla - itseään siinä alentaa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Eräs palstan moraalinvartijoista kertoo käyvänsä kastelemassa itsestään kiinni pidellen kukkia erään suurmiehen haudalla. Lieneekö tuo nyt sellainen ylpeilynaihe josta pitää julkisesti kerskailla - itseään siinä alentaa. "
Kyseinen eläkeläishenkilö tekee itsensä alentamista työkseen, ja on erittäin pätevä siinä.
Puoluetoverisi Linkki-Timo sanoi puoluetoveristanne city-keskustasta, että
- hän syntyi tyhmänä ja kehitti merkittävästi tuota luonnonvaraansa -
Timo lainasi tämän joltain itseään viisaammalta, en muista keltä. Mutta se sopii sullekin kuin nenä päähän, eiks vain? Kjihkjihkjih.....
Se oli lainattu englantilaiselta kirjailijalta, Samuel Butlerilta.
Kuvasi hyvin sitä kohdetta, jota Ristimäki tarkoitti!
Taisi olla se lainaus tarkalleen niin, että;
"Hän oli syntynyt tyhmänä ja oli merkittävästi kehittänyt tuota luonnonvaraansa"
Noin se ehkä meni.
Ristimäen lyhyt ja osuva analyysi kerimäestä.
Tässähän huomaa arvostuksensa nousevan tunti tunnilta....
Se Samuel Butler oli kyllä aika fiksu sälli, häneltä myös seuraava:
"Jokainen typeryskin osaa kertoa totuuden, mutta hyvään valehtelemiseen vaaditaan vähän järkeä."
Eli meitsin jutut on järjestään totta!;-)))
Sillä he eivät huku!
Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen hautajaiset 1986. Kekkosen arkku kuljetetaan Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle ilman hautajaissaattuetta. Näin on päätetty. Mutta Kekkosella on silti yksi saattaja, akateemikko Heikki Waris, joka frakissa ja tohtorinhatussa seuraa vuotta vanhempaa ikätoveriaan aina hautausmaan portille asti.
Ei ole tiedossa, oliko kysymyksessä spontaani mielenosoitus hautajaisseremonian liialliseen yksinkertaisuuteen ja etäisyyteen: olisihan ollut luonnollista että Kekkosen pitkän kauden päättymistä olisi juhlistettu todellisella hautajaiskulkueella, johon myös kansalaiset olisivat saaneet osallistua, mutta joka tapauksessa tämä tapaus kuvaa erinomaisesti Heikki Wariksen luonteenlaatua: hän teki sen mitä piti oikeana, myös ja erityisesti silloin kun joutui tekemään sen yksin (Waris sanoi myöhemmin tehneensä osallistumisratkaisun yksin "keneltäkään kysymättä, ennalta miettimättä").
Heikki Waris, suomalaisen sosiaalipolitiikan grand old man:
Akateemikko, sosiaalipolitiikan professori, suomalaisen sosiaalipolitiikan ja työmarkkinapolitiikan kehittäjä ja edistäjä, yliopiston opettaja ja tutkija.
"Eräs palstan moraalinvartijoista kertoo käyvänsä kastelemassa itsestään kiinni pidellen kukkia erään suurmiehen haudalla. Lieneekö tuo nyt sellainen ylpeilynaihe josta pitää julkisesti kerskailla - itseään siinä alentaa."
---------------
Tuo asia, johon viittaat, on toimestasi hieman tarkoitushakuisella tavalla esitetty.
Siinähän oli sitä tavanomaista sanailua meneillään Emerituksen ja Korhosen kesken.
Tuossa yhteydessä Korhonen laittoi sen lorun siihen.
Ei hän siinä ymmärtääkseni kerskaillut.
Sitä en edes muista, mitä Emeritus siinä kirjoitti, paitsi jotain Korhosen edesmenneestä vaimosta ym.ym.
En nyt sano, että Emeritus olisi p..kaa siinä puhunut, etten sortuisi samaan puolueelliseen asian tarkasteluun kuin sinä avauksessasi.
tai vaikkapa sillä ilkkuminen lorun muodossa ei anna hyvää kuvaa tekijästään. Pitäisi vähän harkita mitä kirjoittaa - varsinkin jos haluaa esiintyä moraalinvartijana.
Sellaisiahan me tuppaamme olemaan, että niin mielellämme syytämme muita samasta pahasta, jota jo kiireellä juoksemme itse tekemään.
Omia (tai "omiemme") tekoja tai tekemättä jättämisiä osaamme mestarillisesti puolustaa, mutta toisen tekeminä nuo teot saavat valtavat mittasuhteet puheissamme ja me kaikki aina omalta osaltamme katsomme olevamme oikeutettuja ristiinnaulitsemaan sen, joka ei kanssamme laula samoja biisejä;-)
Tällainen suurmiespalvonta kertoo kyllä aika paljon ihmisistä. Ei olla kovin itsellisiä, tarvitaan laumanjohtajaa. Historia on osoittanut, että tällaisiksi johtajiksi on valittu usein myös enemmän tai vähemmän hulluja kaistapäitä. Suurmiehet ovat paljolti myyttisiä mielikuvia, harvoin heidän teoistaan ollaan edes kiinnostuneita ottamaan selvää.
Ymmärrän, että paavia on pidetty keskiajalla suurmiehenä, kun uskoa oli niin paljon enemmän kuin tietoa. Nyt paavia ja ajatollah Khomeinia pidetään suurmiehinä. Eikä olla enää keskiajalla. Kuninkaita, ritareita, paaveja tarvitaan ilmeisesti täyttämään oman elämän tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä.
Vuoden 1918 sisällisodassa raakalaismaisia sotarikoksia sivusta seurannut Mannerheim on siis suurmies. Ei pidä siis ihmetellä, että entisen Jugoslavian alueella Milosevicia ja ihmisiä joukkohautaan tuupanneita kenraaleita myös pidetään suurmiehinä. Nämä ovat siis suurmiehiä. Muistakaamme tästä kuitenkin se, että suurmiehisyydellä ja moraalilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Korkeintaan niin päin, että suurmiehisyys usein edelyttää moraalittomuutta. Suurmiehen on suurmieheksi päästäkseen pakko tehdä tekoja, joita normaalisti pidettäisiin erittäin vakavina rikoksina ja muutenkin alhaisina tekoina.
Urho Kekkosen suurmiestekoja oli mm. se, että hän kävi kauppaa ja ylisti valtiota sekä sen johtomiestä, joka tapatti miljoonia kansalaisiaan ja piti vielä useampia vankileireillä ja mielisairaaloissa. Treblinkan leipuri oli siis myös suurmies.
Minä tyytyisin hakemaan suurmiehiä niiden joukosta, joille ei ole koskaan sallittu mahdollisuutta toimia kaikista moraalisäännöistä piittaamatta. Viimeistään valta turmelee ihmisen on valitettavasti ikuinen totuus.
Historian mullistukset vaativat aina uhrinsa. Uhrien lukumäärä voi jopa ylittää niiden uhrien lukumäärän joidenka veri on huutanut oikeutta tapahtuvaksi.
Nyt kuollutta paavia pidetään eräänä keskeisimmistä henkilöistä kommunismin kaatamisessa. Kommunismin kaatuminen on johtanut välillisesti miljoonien ihmisten kuolemaan koska keskimääräinen elinikä on laskenut rajusti entisen Neuvostoliiton alueella. Tuskinpa Jugoslavian ja Tsetsenian sotia olisi tullut jos Neuvostoliitto olisi pysynyt voimissaan. Niidenkin sotien uhrit ovat lukuisat. Kommunismin kaatamisen uhrien yhteislukumäärä entisen Neuvostoliiton alueella saattaa hyvinkin yltää samaan kuin mikä voidaan laskea olleen kommunismin uhrien määrä. (20-40milj. lähteestä riippuen)
Onko paavi osaltaan vastuussa näistä kuolemista? Suurin osa kommunismin kaatamisen uhreista on viattomia sivullisia jotka onnettomuudekseen ovat jääneet historian mullistuksen jalkoihin.
Suurmiehisyys riippuu siis vähän siitä miltä kannalta asioita tarkastellaan.
Kekkosen suurmiehisyys ja kuva hänen historillisesta merkityksestään Suomen kohtaloihin on vasta muotoutumassa. Saattaa käydä niinkin, että hänen "haudallensa kuseskelijat" huomaavat kovaan ääneen kailottomiensa johtopäätösten perustuvan virheelliseen tulkintaan historiasta. Silloin siitä seuraa samanlaista hämillistä selittelyä, johon aikoinaan kukkoilleet taistolaiset ovat joutuneet turvautumaan.
Suurmiehisyys on myyttinen ja romantisoitu käsitys jonkun ihmisen merkityksestä. Sen taakse kätkeytyy yleensä jokin ideologinen sanoma, monasti nationalismi.
Minusta on neutraalimpaa puhua merkityksellisistä ihmisistä. Ei siis merkittävistä vaan merkityksellisistä. Nämä ovat ihmisiä, joilla on ollut vaikutusta omaa itseään ja lähipiiriään laajempaan joukkoon ihmisiä. Näistä merkityksellisistä voidaan sitten erilaisten kriteerein, jotka pitäisi myös tuoda esiin, valita ne, joiden toimintaa pitää hyvänä tai sitten pahana. Esim. Hitler ja Stalin olivat erittäin merkityksellisiä henkilöitä, mutta aika yleisesti heidän toimintaansa liitetään negatiivisia arvovarauksia.
Paavia itse tarkastelin instituutiona, en tänä viimeisenä henkilöpaavina. Ihmettelen suuresti sitä, kuinka tällaista henkilöä voidaan pitää merkityksellisenä. Tai ei näin, korjaan: Mikä saa ihmiset nostamaan hänet asemaan, jossa merkityksellisyys on mahdollista. Tämän ymmärtäminen on modernin Pohjolan näkövinkkelistä vaikea ymmärtää. Selitykseksi tuskin riittää katolisten syvä uskonnollisuus. Eihän se niin syvää kuitenkaan enää ole, koska katolistakin kirkkoa on vuosisatojen saatossa riisuttu vallasta.
Paavin merkitystä kommunismin kukistamisessa on vaikea ymmärtää. Mitä sellaista tämä paavi olisi tehnyt, joka sai Mihail Gorbatchovin ryhtymään perestroika- ja glasnost-johtajaksi. Tämä historian käänne lienee vielä aika lailla selvittämättä, mutta uskoisin, että vastuulliset neuvostojohtajat havahtuivat lopulta siihen, että sosialistinen järjestelmä ei kykene taloudellisesti kilpailemaan markkinatalouksien kanssa. Gorbatchov ei varmaan halunnut lopettaa reaalisosialismia, mutta hänen laisensa halusivat parantaa maansa taloudellista asemaa ryhtymällä avaamaan ovia. Siinä kävi vaan niin, että ovia alettiinkin sitten potkimaan kokonaan hajalle. Paavilla on voinut olla jotain merkitystä Puolan sosialismin alasajossa, mutta Puolassa ei olisi käynyt kuinkaan, ellei NL ensin olisi muuttanut politiikkaansa.
Suurmiehisyyden yhdeksi kriteeriksi voitaisiin asettaa se, että henkilö yleisen merkityksellisyyden lisäksi riidattomasti joitakin yelisesti hyväksyttäjä arvoja edistänyt. Kekkonen ei missään tapauksessa ole ollut ihmisten mielissä riidaton persoona. Päinvastoin kuten täälläkin on nähyt hän on hyvin kiistanalainen. Ei siis ole ainakaan ykstuumaisuutta hänenkään suurmiehisyydestään.
Kekkoskritiikkiin sisältyy sellainen tragedia, että siinä lähtökohtainen motivaatio määrää sisältöjä. Kriitikkojen motiivit korostuvat, koska kritiikin sisällöksi ei lopulta jää muuta kuin yleisluonteisia paheksuttavuuksia tai kakanhaistelijoiden esiinkaivamia pikkukikkareita.
Kritiikki edellyttää Kekkosen tekemisten irrottamista historiallisesta kontekstistaan tai Kekkosen persoonan arvioimista jossain moralisoivassa kontekstissa. Näin historiallinen totuus hautautuu ja näkyviin nousee historiankirjoittajan oma traumaattisuus.
Kekkosen syntymän aikoihin osa Suomesta eli vielä kivikautista elämää. Oli savupirttejä ja torppia. Valtiollinen itsenäistyminen tapahtui traagisesti kansallisen kahtiajaon merkeissä. Valkoinen Suomi ei ollut sosiaalisesti terve yhteiskunta. Kolmekymmenluvulla saksalaissuuntaus nousi näkyviin akateemisen maailman valioidenkin joukossa ja avointa natsi-ihannointiakin esiintyi. Sodat käytiin isänmaallisen hurmoksen ja paatoksen humalluttamana. Oli aristokraattinen Johtaja, ja Runeberg kelpasi junttisuomalaisille lukemistoksi. Vasta sodan jälkeen syntyivät todelliset henkiset edellytykset demokratialle. Paasikivi oli kuitenkin henkisesti kaikkea muuta kuin demokraatti, hän jyräsi uuden ulkopolitiikan tahdonvoimallaan läpi. Esimerkiksi Junnila ei hänen kelkkaansa uskaltanut lähteä ja käytti sitten koko loppuelämänsä todistellakseen itselleen ja muille, että tehty valinta oli väärä.
Kekkosen presidenttiyden aikana Suomi kasvoi todelliseksi demokratiaksi ja nousi lyhyessä ajassa ojanpohjalta muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden sarjaan. Kekkonen piti kaiken vallan - niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin - tiukasti omissa näpeissään, mutta mitään henkilökohtaista materiaalista etua hän ei diktaattoreiden tapaan kahminut. Hän ei tarvinnut hampaisiin asti aseistautuneita henkivartijoita liikkuessaan kansan parissa, ja vain muutamat taloudellisia etujaan varjelevat vuorineuvokset olivat hänen katkeroituneita vihamiehiään.
Tätä poliittista valtakuviota arvioitaessa on kysyttävä ensinnäkin tiettyjä demokratian todelliseen olemukseen kuuluviua määritelmäkysymyksiä. Onko demokratia muodollinen vain sisällöllinen arvo? Onko demokratia sitä että poliitikot riitelevät vallasta, vai onko se sitä että kansa aidosti luottaa johtajiinsa? Ja näiden kysymysten jälkeen täytyy esittää historialliseen kontekstiin palautuvat kysymykset. Olisiko vallan hajauttaminen ollut edes mahdollista? Olisiko se ollut suomalaisten etu? Pitää muistaa, että elimme miltei valtioliiton omaisissa suhteissa jättimäiseen totalitaariseen itänaapuriimme, jossa niinikään vallasta taisteltiin jatkuvasti.
Olosuhteista ja kaikesta muusta huolimatta Suomen vaurastuminen Kekkosen aikakaudella oli valtavaa. Suomesta sukeutui "maailman amerikkalaisin maa", jossa jokaikisen teknisen vempeleen leviäminen tapahtui euroopan- tai peräti maailmanennätysvauhdilla. Kun vielä 50-luvun alussa useimmissa suomalaisissa keskikokoisissakin kaupungeissa kaduilla tuli vastaan useammin hevonen kuin auto, 60-luvun mittaan suomalaiset duunaritkin alkoivat saada autoja. Tietysti ne olivat mosseja, volgia, myöhemmin ladoja.
Historiallisen, fasismin pönkittämän koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin purkaminenkin pääsi vauhtiin Kekkosen suosiessa vaihtoehtoajattelijoita ja yhteiskunnallista keskustelua. Hänellä oli siteet työläiskirjailijoihin, hän armahti Salaman. Hän oli reporadion vahva takapiru. Kuuluisassa puheessaan HYY:n satavuotisjuhlissa hän ilmoitti panneensa hyvillä mielin merkille, että kirkko oli suositellut nuorille aseistakieltäytymisen mahdollisuutta.
Kekkonen oli suurmies siksi että hänen vahvassa johdossaan Suomi varsinaisesti valtiona ja yhteiskuntana syntyi ja sai muotonsa. Voidaan sanoa jopa niinkin, että Suomi oli itsenäisenä valtiona olemassa tuon Kekkosen ajan. Nimittäin sen jälkeen tapahtui nopeasti ja paljon sellaista, joka tekee valtiosta ja yhteiskunnasta puhumisen katteettomaksi. Koivistolle raha oli tärkeämpi arvo kuin mikään reaalinen. Koiviston kaudella kekkoslainen demokratia purettiin ja maasta tehtiin rahatalouden toimialue. Koivisto pääsi ratsastamaan Kekkosen luomalla vahvan johtajan myytillä, mutta siinä missä Kekkonen oli vallankäytössään toteuttanut koko kansan parasta, siinä Koivisto petti kansan ja antoi vallan kasvottomalle rahalle.
Kekkosen arvostelijat nousevat tietyiltä taustoilta. Osa on sen porukan henkisiä ja fyysisiä jälkeläisiä, joka jo Kekkosen aikana vihasi hänen tosiasiallista kansansuosiotaan ja tosiasiallista demokraattisuuttaan. Hyvinvoivien ruotsalaissukujen piiristäkin näitä kekkosvihaajia nousee. Sotilailla on aihetta olla nyreissään Kekkoselle, joka ei juuri sotilaiden älyä arvostanut. Osa Kekkosen arvostelijoita taas on koivistolaisia sosialidemokraatteja, joille tärkeää on mustata Kekkosta jotta sosialidemokraattien oma alennustila ei nousisi näkyville. Demareissa on aina ollut äärioikeistolaisia nousukkaita ja opportunistisia törttöilijöitä. Oman taannoisen typeryyden peittely johtaa joskus oman nykyisen typeryyden korostumiseen, kuten Lipposen tapauksessa esimerkillisesti näkyy.
Nimimerkki Suomi sanoo hyvin: Kekkosen suurmiehisyys ja kuva hänen historillisesta merkityksestään Suomen kohtaloihin on vasta muotoutumassa. Saattaa käydä niinkin, että hänen "haudallensa kuseskelijat" huomaavat kovaan ääneen kailottomiensa johtopäätösten perustuvan virheelliseen tulkintaan historiasta. Silloin siitä seuraa samanlaista hämillistä selittelyä, johon aikoinaan kukkoilleet taistolaiset ovat joutuneet turvautumaan.
"Viime vuosikymmeninä kuolleista suomalaisista henkilöistä on kaksi ylitse muiden: Mannerheim ja Kekkonen... Heidän jälkeensä kuolleet on haudattu vähin äänin ja unohdettu nopeasti."
-------
Montako marsalkkaa ja presidenttiä on edellä mainittujen jälkeen Suomessa kuollut, haudattu vähin äänin ja unohdettu nopeasti?
tee suurmiestä - ei marsalkkuus tai presidenttiys - eikä ostettu ministerin- tai vuorineuvoksen arvonimi. Oman veikkaukseni nykyisistä suurmieskanditaateista olen avauksessa esittänyt. Vasta kuolemassa suurmies tutaan.
Arvokkaita vihjeitä suurmieheksi tulemisesta voit saada lukemalla ajatuksella nimimerkkien "Mielipidepankki" ja "kaunakertoimet" hienoja vastauksia.
tietenkin vastaus "kärsiikö kysyä":lle