Nosto alempaa

Kiva punikki-runo. Lausukaa!
"Kirjoittanut: Martti T.T. 20.5.2004 klo 16.08

Punikki, punikki, punikki,

kun punikkiäitiäs munitti,

punikki-isäs sitä pamputti,

ei tullut siitä lumikki,

vaan uusi katkera punikki. "

On niin avuntonta yritelmää tuo, että pitänee vanhan Stadinkundin näyttää vähän mallia:

OODI kesKUSTALLE

On ihmeen vetovoimainen kesKUSTA,
se on kuin avaruuden aukko musta;
olkootpa rahat työläisen tai herran,
jos aukon valtapiiriin vain ne kerran
joutuvat, ne menee, eivät palaa,
vaan kyltymätön aukko lisää halaa!
Ja kenet nielaisee tuo aukon nielu,
pimeyteen vajoaa hän, ihmissielu!

Mahtava avaruuden aukko musta
ei silmin näy, mutt` näkyy tuo kesKUSTA
näiltäkin palstoilta se kaikkialta
näyttäen itseänsä suuremmalta.
Mutt` millaisena! Onneksi tuo pitää
sen nähdä, jonka päässä järki itää!
Kuitenkin moni turvaa vain kesKUSTAAN.
Aina on niitä, joiden silmään -----staan!

(oodi on oikeastaan loppusoinnuton runo- kuten te valistuneimmat lukijat tiedätte - mutta kun oodin toinen tunnusmerkki on ajatuspitoisuus ja ylevän innostunut tunne, niin kyllä tämä oodista

”Hymni Kepulle”:
   
”Teitä taitaa pikkuusen tuumoottaa
jotta mistä nyt oikein tuuloo.
Tätä varmaan Härkösen Oivakin
vain koiranjuaneksi luuloo.
Kun ne remarit on sellaasia
että niistä ei koskaan tiärä,
ne saattavat herkkäuskoosia
heleposti höplästä viärä

Mutta minä ny vannon ja vakuutan:
Täm´ on rehtiä ystävyyttä.
Oon teitä niin useen morkannu
ja haukkunu aivan syyttä.
Nyt tahron kaiken mä sovittaa
ja paremman luantoni näyttää.
Kas, osaanhan sentään mä itteni
myös ihmisiksikin käyttää

Kas, mua on alkanu vaivata
vähä sellaane synnintunto.
Miks´ aina vain tarttis marmattaa
mik´ on Kepun kyky ja kunto?
Toista näkökantaa ei useenkaan
oo julkisuutehen tuatu.
Meirän miälestä Kepu on tänne vain
remarien ristiksi luatu.

Me remarit emme Kepulle
kovin häävistä arvua anna.
Ei teille me lauluja laulella
eikä ruusua rintaanne panna.
Ja meitä remareita kun kehutahan
niin aivan me unohretahan
että ilman Kepua meitäkään
ei niin hyviksi huomattaaskaan”

Adios, muchachos y muchachas campesinos y kepulanos ciudadanos tambien


Tämän viritin teille lohdutukseksi, kun Anneli menetti niin pian, ah – aivan liian pian pääministerin virkansa ja kepun puheenjohtajuuden:

Sä olit kuin virvatuli lyhyt,
mun elämääni sytyit ja sammuit sä pois –
Juuri kun kauneimmillaan
kukki jo onnemme maa.

Tuo suru jonka sain
on kaunis kantaa –
kun sydämeni vain
sain sulle antaa.
Kun tummeneepi yö
nään sinitaivaan,
niin sydämeni lyö,
lyö sulle vain.

Ja kun Anneli meni sitten sinne Brysseliin, surunne jakaen tein ihan itse ihkauuden runon:

Annelin muistolle

Nyt eron tuska jäytää sydänalaa
kun Anneli on mennyt meiltä pois.
Hän mennyt on, ei koskaan enää palaa.
Sen menetyksen kuinka kestää vois?

Ja onneton nyt Annelikin lienee,
ja yksinäinen, ilman palvontaa.
Ja unohdukseen tiensä pian vienee
kun faksikaan siell` tuskin raksuttaa.

Voi, miksi jätit meidät, kysyn jälleen?
Viehkeän hymysi veit meiltä noin.
Korvissain sulo-äänes kuulen tälleen:
”Puhun niin totta, kuin vain koskaan voin”.

Kapean lantiosi keinahdukset
nyt ilo muiden silmäin on, ei mun!
Voi, miksi menikään niin ristiin sukset
sinulla kanssa sen Paavon kirotun!

Ja kepukin nyt Paavon tahtoon taipuu!
Tietoisuus siitä aivan musertaa!
Pian lailla Sinun unohdukseen vaipuu
myös puolueemme. On se kamalaa!

Ja Oivan, Jorma Laitisen ja Timo Ristimäen puolesta – he kun eivät ole runolle taipuvia kaunosieluja (paitsi Timo hieman) – siis heidän nimissään halusin kerran valaa uskoa ja toivoa Anneliin tällä kauniilla runolla (Omar Khaijamin nelisointuja):

"Sinua lemmin ilman häpeää,
joskohta onkin monta räävääjää -
älä siitä välitä: he eivät kuule,
kuin minä, lemmen ääntä väkevää".

"Iloitse, armas, kuuhun katse luo:
se nousee varmasti ja juhlan tuo -
ja uuden aamun koi, jos olet viisas,
sinulle pian uuden ilon suo"


Ja tässä ihailen tämän kepun saitin menoa ja annan elämänohjeita kepulaisille ystävilleni:


On täällä hengen pidot, joissa äly loistaa
ja kaiken epätietoisuuden meiltä poistaa,
kun kautta saitin, pitkin päivää, yötä,
se todistaa ja todistustaan toistaa.

Tääll` kepun parhaat, neropatit oivat
aatteensa siipiratsun satuloivat
ja taivaan korkeimmatkin kukkulat
he sillä valtaavansa arvioivat.

Kuin helminauhaan aateaarteitaan
he pujottavat, kovin kiihkoissaan,
ja varmoin äänenpainoin puhuvat
vaikk` mistään tiedä eivät paljonkaan

Ne älyllään nyt saitin täyttävät
ja mestareina sanaa käyttävät
ja muille totuutensa lyhtyjä
sytyttävät ja tietä näyttävät

mutt` itse eivät osaa milloinkaan
pois yöstänsä ja pimeydestä maan;
ne kertovat vain hetken tarujaan
kunnes taas uuvahtavat nukkumaan!

Salainko vyyhti heille aukeaa?
Sen alkupääkään tuskin laukeaa,
vaan jokainen, sen ongelmaa ken kehrää,
ennemmin ikiuneen raukeaa.

Käsillään hapuilevat pimeää
ja itsellensä lampun sytyttää
taa verhon tahtovat…. Mutt` aivan turhaa:
Sokeat kuitenkaan ei mitään nää.

Sisintä ilmiöitten, asiain,
voi harhaluuloin kuvitella vain
se hyväuskoinen ken luulee
tosiksi puheet kepu-saarnaajain.

Kun sielun alueilla vaeltaa,
on paras, että järjen avuks´ saa –
maailman asioissa pienen äänen
pito on varmintakin varmempaa…

Kun tuskin kumpikaan me, sinä, minä,
olemme asiaimme määrääjinä,
alistu kohtaloosi: niitä, jotka
niin tekevät, voi pitää järkevinä.

Sanotte nyt, oot KUNDI arvoton,
ja vihan ansaitset ja tuomion,
kun pimeään jäät mitään tekemättä,
kun tuskaa tulvillaan tää saitti on.

Häpeä suurin, minkä tiedän, on
omata maine miehen mainion –
en mitään kurjempaa voi kuvitella
kuin Totuus kolhiessa Kohtalon!

Se totuus Teitä armotta nyt kohtaa
kun galluppeja demarit taas johtaa.
Vaaleissa seuraavissa nähdään, että
taas punaruusu kirkkaimpana hohtaa!

Kun kevät palaa jälleen Pohjolaan
ja talvi väistyy; samoin huomataan
väistyvän Kepun, päivä päivän jälkeen
sen kirjaa täällä loppuun luetaan.

Kun kepun kannatus nyt tuuleen haipuu
mielenne varmaan valtaa menneen kaipuu,
mutt miksi surra: olleen mennä anna –
nyt viisas uuteen olevaiseen taipuu!

Miks` sallit, veli, mieltäs` ahdistaa
sen, mitä emme estetyksi saa;
pelon ja kauhun, turhan epätoivon
ja sieluntuskan, joka tuhoaa?

Pää kirkkaana ja kevein sydämin
Maa-matkaas riennä mielin riemuisin;
et itse suunnitellut elämääsi –
ja aivan tahdotta se alkoikin.

Jos synkkää mieltäs` viiniin hukutat,
valitse seuraas` miesten viisaimmat
ja armaat neidot, joiden poskilla
demariruusut kauniit kukkivat!

Sitoa älköön saako sydäntäs
muu kuin vain kutrein armaas lemmekäs –
äläkä kylvä elämääsi tuuleen,
vaan viiniä juo joka hetkenäs!

Pois eilispäivän muistelu ja kaipuu:
ei palaa päivä, kun se mailleen vaipuu –
ja huominen on vielä tulematta:
Miks`surra sitä, ennen kuin se haipuu?

Tulevan päivän huolet mielestäsi heitä
ja menneest` älä itke kaipuun kyyneleitä!
juo viiniä ja sulohuulten hurmaa,
niin aikasi ei lennä turhaan tuulen teitä!


Juo viinillä pois huoles synkeät!
On myrkkyä Maan murheet typerät
ja viini niiden vastalääke, jolla
surusi varmimmasti lievität.

Myös ihmisylpeyden pöhöpään
saa pienemmäksi viini ihmeellään
ja viinin taivaisella taialla
lujinkin solmu auki liisitään

Suo päiviesi sarjaa haipuvaa
ilon ja viinin aina virvoittaa –
kas: vaikka aarreaitan omistaisit,
et rahtuakaan Rajan taakse saa.

On viini kyllä paljon pahan syy
ja maine seurassa sen tärveltyy…
Mutt` mitä puoliksikaan yhtä oivaa
voi ostaa se, ken muille viinin myy?

Minua nyt ja aina miellyttää
näin juoda viiniä täysväkevää
ja kuulla, kuinka taivaisesti huilu
ja kolmikieli viulu heläjää…

Käy istumaan ja riemun pikarista
juo Sinäkin nyt viintä oivallista:
unohda virvakuvat, joiden hohde
vain hetken hehkui ennen sammumista!

Ja pyydä: Armahtaja kärsiväin,
luo silmäs` minuun vaivan vankiin päin –
päin sydäntäni, jolla taakkanaan
on paino tuskain sietämättömäin,

Suo armos jaloilleni, vaikka lie
ne horjuvat, ja viinitupaan vie –
vapisevia käsiäni sääli:
pois viinimaljaa älä niiltä vie!

Suo neitten, ihanain kuin enkelten,
nyt pääsi täyttää riemuin rakkauden.
Ojenna kätesi – oi Herra, anna
minulle viinimalja ikuinen!


Voi, paljon enemmän kundi on täällä runoillut, mutta lue nyt ensin nämä ja ota opiksesi ja tule vasta sitten tänne jotakin yrittelemään!