Helvetillinen lapsuus

Olen pahoillani puolestasi. En tiedä, että miten sanoisin tai lohduttaisin Sinua.

Sen kuitenkin tiedän omasta kokemuksestani, että kristillinen usko voi auttaa ja kantaa.

Mene vaikka tapaamaan kotiseurakuntasi pastoria, kerro asioistasi ja toivo, että voisitte rukoilla asian puolesta. Jos kotiseurakuntasi kynnys on liian suuri ylitettäväksi tai et tunne saavasi sieltä apua, niin mene naapuriseurakuntaan.

Mäkin olen tosi pahoillani sun puolesta, tollasta lapsuutta ei saisi olla kenelläkään. En ymmärrä miten noin monta aikuista on voinut kohdella lasta huonosti..Luulisi joukossa olevan edes joku joka olisi kiltti ja ymmärtäväinen.
Usko varmasti auttaa monia, mutta luulen että ensin kannattaa mennä terapiaan. Ihan oikeasti, tuollaiset asiat on pakko saada käsiteltyä. Muuten mietit niitä koko loppuelämäsi ja kärsit muiden aiheuttamasti tuskasta jota et varmasti ole ansainnut. Lapsuuden kokemukset vaikuttavat kaikkein vahvimmin ihmisen elämään, mutta ne eivät määrää sen kulkua. Tarvitset jonkun kuuntelemaan ja auttamaan sinua kohtaamaan kipeät muistot uudella tavalla ja keräämään voimavaroja jatkoa varten.
Tsemppiä kovasti!

Yhdyn edellisen kirjoittajan kommenttiin. Mielestäni tapauksesi osoittaa että tässä maailmassa on aivan liikaa ihmisiä, jotka eivät ole kykeneväisiä huolehtimaan lapsistaan. Sinun kannattaisi hakea apua esim. kuntasi mielenterveys toimistosta ja jutella asiasta ammattiauttajan kanssa.

Itseäsi sinun ei pidä missään nimessä tapahtuneesta syyttä, olet vaan joutunut aivan liian monien ikävien sattumusten uhriksi. Ja jos nämä ilkeät sukulaiset on vielä tavoitettavissa voisit esim. kirjoittaa heille kirjeen. Sinun ei tarvitse välttämättä lähettää heille sitä mutta sen avulla voisit jäsennellä hyvin ajatuksiasi.

Uskon että myös eläminen terveessä parisuhteessa voisi helpottaa oloasi. Saisit tuntea millaista on oikea rakkaus ja samalla voisit jakaa kipeät muistosi turvalliselle henkilölle

Hyvä luoja, melkein aloin itkeä lukiessani kirjotustasi. Tuli mieleen oma lapsuuteni; ei että olisi ollut noin räikeän fyysisen väkivaltainen mutta toi idea et aikuiset voivat sanoa mitä lystäävät ja kukaan niistä ei lopulta välitä minusta. Nyt kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ajoittain vakavasta masennuksesta.
Toi kissajuttukin oli riipaiseva... Suosittelen myötätuntoista terapeuttia sekä jos lapsuudestasi ei ole vielä kovin pitkää aikaa, voisit ajatella haastavasi sinua lyöneet aikuiset oikeuteen pahoinpitelystä? Ei pahoinpitely rikoksena ainakaan heti vanhene.
Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti jaksat eteenpäin!!

Hyvä luoja, melkein aloin itkeä lukiessani kirjotustasi. Tuli mieleen oma lapsuuteni; ei että olisi ollut noin räikeän fyysisen väkivaltainen mutta toi idea et aikuiset voivat sanoa ja tehdäkin mitä lystäävät ja kukaan niistä ei lopulta välitä minusta. Nyt kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ajoittain vakavasta masennuksesta.
Toi kissajuttukin oli riipaiseva... Suosittelen myötätuntoista terapeuttia sekä jos lapsuudestasi ei ole vielä kovin pitkää aikaa, voisit ajatella haastavasi sinua lyöneet aikuiset oikeuteen pahoinpitelystä? Ei pahoinpitely rikoksena ainakaan heti vanhene.
Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti jaksat eteenpäin!!

Psykologi saattaisi terapeuttina soveltua Sinulle parhaiten. Toissijaisena vaihtoehtona sitten ehkä psykiatrinen sairaanhoitaja tai psykiatri. Kuvittelisin että psykoterapia (keskusteleminen), asioiden jakaminen ja objektiivisen arvion saaminen auttaisi Sinua. Pysyvä, riittävän pitkä hoitosuhde olisi tärkeä. Tapaamisia ei tarvitsisi välttämättä olla hirveän usein, tärkeämpää olisi jatkuvuus. Lääkitystä et välttämättä tarvitse ollenkaan.

Psykologeja on terveyskeskuksissa tai opiskelijoiden terveysasemilla. Saatavuus vaihtelee valitettavasti paikkakuntien välillä, suosittelen kuitenkin että otat asiasta selvää mielenterveystoimiston kautta. Mtt on terveyskeskukseen kuuluva psyykkiseen apuun keskittynyt yksikkö.

Kirjoituksesi perusteella osaat hyvin arvioida omia ja muiden tuntemuksia. Myös kirjallinen ilmaisusi on erinomaista, kirjoitus vaikutti kuin pieneltä novellilta (vaikka aihe olikin surullinen ja totta). Nämä ovat voimavaroja. Jos joudut odottamaan apua niin asioiden kirjoittaminen on joskus hyvä tapa purkaa tuntemuksia (olettaisin että pidätkin päiväkirjaa). Myös luotettavalle ystävälle kertominen voi usein auttaa.

Toivotan voimia. Sinä selviät tästä.

Eihän siitä koskaan eroon pääse mutta terapiassa kipuja on turvallista käydä läpi.
Itse olen terapiassa kulkenut 20 vuotta ja apua saanut jonkin verran. tuntuu helpottavalta kun nykyisin osaa jo kaivata syliä jota ei koskaan saanut.
voimia sinulle.

Kirjoittelenpa tähän huvikseni jotain omasta lapsuudestani. Ihan vain huvin ja urheilun vuoksi. Tuo kissatapaus sai mieleeni nousemaan muistoja lapsuudesta...

Eli mun elämän ongelmat alkoivat oikeastaan siitä kun minut laitettiin hoitoon puolivuotiaana. Kasvoin oikeastaan äitiäni tuntematta. Kuljin hoitotädillä kuusivuotiaaksi asti, äiti sai toisen lapsen ja kävi töissä eikä hänellä ollut oikein aikaa meille... Sitten minut laitettiin esikouluun, koska olin ujo ja arka lapsi, ja sen toivottiin olevan minulle hyväksi. Vihasin sitä. Minulla oli kamalia pelkotiloja lapsena. Pelkäsin yksin jäämistä ja muiden kanssa olemista. Pelkäsin muiden lasten kanssa leikkimistä. En puhunut koulussa. Sain itkukohtauksia muilta piilossa. Äiti kulki edelleen töissä, isä samoin ja tulossa oli kolmas lapsi. Kasvatus kotonamme oli melko ankaraa; selkäsaunoja saimme usein, itkeminen oli kiellettyä ja muutenkin lasten tuli olla hiljaa ja tehdä niin kuin aikuiset sanovat. (Perheemme on uskovainen, sieltä ehkä tuli monia sääntöjä)

Sitten isämme sairastui yhtäkkiä skitsofreniaan ja kaikki meni päälaelleen. Tuli myös lama. Isä ja äiti rakensivat taloa omalle tontille, rahaa ei ollut, isä sekosi kesällä, minä vaihdoin koulua. Näin olohuoneen ikkunasta miten isäni kävi harjan kanssa ambulanssin kimppuun ja hakkasi siitä takalasin mäsäksi. Sinä kesänä ei naurettu. Muistan sen, miten pihakivikosta kerättiin lasinsiruja. Ainoa hyvä asia oli, että sain kissan. Kissaa ei tietenkään suostuttu leikkauttamaan, joten se sai pentuja, joihin aina kiinnyin ja sitten ne tapettiin. Eräs kissoistani jäi oven väliin ja kärsi hirveitä tuskia ennen kuin setäni lopetti sen.

Seuraavat vuodet olivat sellaisia. Minä olin arka ja en oikein tullut toimeen muiden ihmisten kanssa. Vetäydyin. Eräät pojat alkoivat kiusata minua koulussa ja haukkumista ym. sain kestää ysiluokalle saakka. Isäkään ei koskaan parantunut. Maaniset ja masennuskaudet seurasivat toistaan. Isän sairauden takia kotonamme ei puhuttu esim. kielistä, uskonnosta, seksuaalisuuteen liittyvistä asioista jne. Kavereita en saanut kutsua kylään isämme takia. Yleensä minua ei päästettykään minnekään. Mitään en myöskään voinut harrastaa, koska ei ollut rahaa. Kotona oleminen isän kanssa oli pelottavaa: isä tuijotti, puhui itsekseen käsittämättömiä, käveli ympäri taloa ja sai ihmeellisiä päähänpistoja: taivaasta sataa hänelle rahaa, seinällä kulki mustia enkeleitä, hän teki tyhmiä taloudellisia ratkaisuja. Pahinta oli se, että hän lupasi paljon, eikä koskaan pitänyt lupauksiaan. Varhain jo lopetin uskomisen häneen. Viha sisälläni kasvoi. Äiti pysyi etäisenä ja ankarana, riitelimme usein. Äidilläni oli tapana haukkua minut myös lyttyyn, lapsesta saakka sain kuulla sitä ettei "minusta ollut mihinkään, minusta ei tule mitään, en onnistu ikinä missään, minun ei olisi koskaan pitänyt syntyä äidille riesaksi".

Masennuin lopulta toivottomaan yksinäisyyteeni. Menin lukioon koska minulla ei ollut omaa tahtoa eikä mielipidettä mistään, mitä olisin halunnut opiskella (tai ei ollut kykyä vastustaa äidin vahvaa auktoriteettiä). Kun sanoin, etten oikeastaan haluaisi käydä lukiota vaan mennä muualle kouluun, äitini uhkasi viedä minutkin hoitoon (kuten isän). Se loukkasi minua niin syvästi, että sen jälkeen en ole äidilleni uskonut mitään "sisimmästäni". Koko lukioajan eli kolme vuotta olin masentunut, siitäkin syystä koska pääsin koko aikana vain 3-4 (kaikki taisivat olla koulun retkiä) kertaa ulos siitä piiristä, jossa koko ajan olin: yksinäisyydestä, isän sairaudesta ja kotimme ahdistavuudesta, synkkyydestä ja yksitoikkoisuudesta. Aloin miettiä itsemurhaa ja melkein siihen päädyinkin juuri ennen yo-kirjoituksia. Tunsin, etten kyennyt elämään, en uskaltanut tehdä mitään enkä koskaan onnistuisi missään. Arvostelevat sanat kotona loukkasivat ja nakersivat itsetuntoani.

Kirjoitin kuitenkin (jonkinlaisin arvosanoin) ja sen jälkeen elämä oli kuin lottovoitto. Muutin aluksi naapuripaikkakunnalle, sain kavereita, rohkaistuin elämään omaa elämääni. Aluksi oli hankaluuksia, koska olin ujo, epävarma ja passiivinen enkä tiennyt asioista oikein mitään. Enhän ollut koskaan ennen saanut tehdä omia päätöksiä. Vuoden kuluttua muutinkin Etelä-Suomeen, niin kauas lapsuudenkodistani kuin vain saatoin. Opiskelin siellä pari vuotta ja sain edelleen hyviä ystäviä. Nykyään opiskelen edelleen, nyt yliopistossa alaa josta pidän ja kaupungissa, jossa asumisesta nautin. Elämä ei ole aina helppoa, mutta nyt minulla on eväät kohdata vastoinkäymisiä eivätkä ne aina lyö minua nurin. Älä sinäkään luovuta. Olet kokenut paljon rankempia asioita kuin minä, mutta koeta jaksaa ja ota elämästä irti se, mitä sillä on sinulle tarjottavana :) Eivät ne pahat kokemukset koskaan unohdu, mutta ehkäpä ne eivät jonain päivänä enää satu niin paljon.

Voimia ja rohkeutta elämääsi!

Tulipa tästä pitkä kirjoitus, kukaan ei varmaan jaksa koskaan lukea tätä :)