Kun ihminen kuolee

Bullshit generaattori on taas tuottanut lauseita.

Anonyymi kirjoitti:

Bullshit generaattori on taas tuottanut lauseita.

VR-laittein pakoon kavalaa maailmaa.

Minä olen kuollut ja kuolemaan päättyy.

Riippumatta siitä, mitä on tehnyt tai jättänyt eläessään tekemättä?

Anonyymi kirjoitti:

Riippumatta siitä, mitä on tehnyt tai jättänyt eläessään tekemättä?

Ainoastaan lapset jatkavat perityin ominaisuuksin.

Jälleensyntyminen: Kirkon suurin valhe

Vuonna 553 jKr. 165 kirkon virkamiestä tuomitsi reinkarnaation. Sitä ennen se oli ollut kristillinen perusopetus: maailman muuttaneen salaliiton jäljillä.

Reinkarnaatio on tosiasia. Se, että se ei enää ole osa nykypäivän kristillistä uskomusta, johtuu yhdestä vallanhimoisesta naisesta, joka poistatti kaikki viittaukset reinkarnaatioon varhaisesta Raamatusta. Näennäisen pieni teko, jolla on historiallisia seurauksia: miten erilainen olisi ollut kahden viime vuosituhannen historia, jos ihmiskunta olisi tiennyt, että he itse niittäisivät (väärän)tekojensa hedelmiä tulevassa maallisessa elämässä.

Karman laki ja jälleensyntyminen: Loputtomassa kierrossa palaamme maan päälle, kunnes olemme oppineet hallitsemaan energioitamme.

Kristinuskon alussa jälleensyntyminen oli yksi uskon tukipilareista. Ilman sitä (kuten myöhemmin tapahtui) kristinusko menettäisi kaiken logiikan.

Mutta palataanpa 6. vuosisadalle Kristuksen jälkeen, jolloin Bysantin keisari Justinianuksen hovissa hautautui pirullinen salaliitto, joka piti ihmiskunnan vankina väärän käsityksen vallassa elämän ja kuoleman todellisuudesta 1 400 vuoden ajan…. Vuonna 451 neljäs ekumeeninen konsiili (joka tunnetaan myös nimellä Kalkedonin konsiili) tuomitsi monofysiitismin harhaoppina ja vainosi sen kannattajia. Yksi innokkaimmista vainoajista oli myöhempi keisari Justinianus.
Vuoden 451 konsiili korostaa jälleensyntymisen lakia.

Anonyymi kirjoitti:

Jälleensyntyminen: Kirkon suurin valhe

Vuonna 553 jKr. 165 kirkon virkamiestä tuomitsi reinkarnaation. Sitä ennen se oli ollut kristillinen perusopetus: maailman muuttaneen salaliiton jäljillä.

Reinkarnaatio on tosiasia. Se, että se ei enää ole osa nykypäivän kristillistä uskomusta, johtuu yhdestä vallanhimoisesta naisesta, joka poistatti kaikki viittaukset reinkarnaatioon varhaisesta Raamatusta. Näennäisen pieni teko, jolla on historiallisia seurauksia: miten erilainen olisi ollut kahden viime vuosituhannen historia, jos ihmiskunta olisi tiennyt, että he itse niittäisivät (väärän)tekojensa hedelmiä tulevassa maallisessa elämässä.

Karman laki ja jälleensyntyminen: Loputtomassa kierrossa palaamme maan päälle, kunnes olemme oppineet hallitsemaan energioitamme.

Kristinuskon alussa jälleensyntyminen oli yksi uskon tukipilareista. Ilman sitä (kuten myöhemmin tapahtui) kristinusko menettäisi kaiken logiikan.

Mutta palataanpa 6. vuosisadalle Kristuksen jälkeen, jolloin Bysantin keisari Justinianuksen hovissa hautautui pirullinen salaliitto, joka piti ihmiskunnan vankina väärän käsityksen vallassa elämän ja kuoleman todellisuudesta 1 400 vuoden ajan…. Vuonna 451 neljäs ekumeeninen konsiili (joka tunnetaan myös nimellä Kalkedonin konsiili) tuomitsi monofysiitismin harhaoppina ja vainosi sen kannattajia. Yksi innokkaimmista vainoajista oli myöhempi keisari Justinianus.
Vuoden 451 konsiili korostaa jälleensyntymisen lakia.

Lue lisää

Voi kiesus :-D

On se jännä miten salaliittoteoreetikot tietävät varmaksi sellaisia asioita mitä kukaan muu ei tiedä.

Buahhahahahah.

A: A Concise Dictionary of Theology -teoksessa (Paulist, 1991) jesuiitat Gerald O'Collins ja Edward Farrugia kuvaavat reinkarnaatiota "uskomuksena, jota kutsutaan myös nimellä metempsykosis (kreikaksi 'elävä jälkikäteen'), että sielut asuvat useissa eri ruumiissa ja voivat elää monta elämää tässä maailmassa, ennen kuin ne ovat täysin puhdistuneet ja vapautuvat siten tarpeesta siirtyä toiseen ruumiiseen.

"Tämän uskomuksen mukaan sielu on olemassa jo ennen ruumiillistumistaan ja kuoleman jälkeen se on olemassa ruumiittomana ennen kuin se elävöittää [asuu] jälleen kerran saman tai eri lajin ruumiin. Buddhalaiset, hindut, neoplatonistit ja muut ovat hyväksyneet jälleensyntymisen eri muodoissaan.

"Usko ylösnousemukseen ja sielujen esiolennon virallinen hylkääminen... sulkevat pois jälleensyntymisen. Säilyttämällä mahdollisuuksien epämääräisen sarjan reinkarnaatio-oppi vähentää Jumalan armon ja ihmisen vapauden vakavuutta, joka toteutuu yhdessä elämässä, joka päättyy kerran ja lopullisesti tapahtuvaan kuolemaan."

Vuonna 1991 Pyhän istuimen kansainvälinen teologinen komissio julkaisi julkaisun Certain Aspects of Eschatology, jossa sanotaan: "Kristinusko puolustaa kaksinaisuutta, reinkarnaatio puolustaa dualismia, jossa ruumis on vain sielun väline ja joka jätetään syrjään olemassaolo kerrallaan, kun joka kerta omaksutaan täysin erilainen ruumis.

"Mitä eskatologiaan tulee, reinkarnaatio-oppi kieltää sekä ikuisen kadotuksen mahdollisuuden että ajatuksen ruumiin ylösnousemuksesta. Perusvirhe on kuitenkin kristillisen pelastusopin hylkäämisessä. Reinkarnaationistille sielu on itse pelastuksensa omilla ponnistuksillaan" .

Reinkarnaatio kieltää käännyttämisen tarpeen, josta Jeesus puhui usein. Jos sielut jatkavat kierrättämistä, eivätkö ne kaikki lopulta päädy samaan paikkaan? Jos näin on, miksi meidän tämänpäiväiset päätöksemme ovat tärkeitä?

Anonyymi kirjoitti:

A: A Concise Dictionary of Theology -teoksessa (Paulist, 1991) jesuiitat Gerald O'Collins ja Edward Farrugia kuvaavat reinkarnaatiota "uskomuksena, jota kutsutaan myös nimellä metempsykosis (kreikaksi 'elävä jälkikäteen'), että sielut asuvat useissa eri ruumiissa ja voivat elää monta elämää tässä maailmassa, ennen kuin ne ovat täysin puhdistuneet ja vapautuvat siten tarpeesta siirtyä toiseen ruumiiseen.

"Tämän uskomuksen mukaan sielu on olemassa jo ennen ruumiillistumistaan ja kuoleman jälkeen se on olemassa ruumiittomana ennen kuin se elävöittää [asuu] jälleen kerran saman tai eri lajin ruumiin. Buddhalaiset, hindut, neoplatonistit ja muut ovat hyväksyneet jälleensyntymisen eri muodoissaan.

"Usko ylösnousemukseen ja sielujen esiolennon virallinen hylkääminen... sulkevat pois jälleensyntymisen. Säilyttämällä mahdollisuuksien epämääräisen sarjan reinkarnaatio-oppi vähentää Jumalan armon ja ihmisen vapauden vakavuutta, joka toteutuu yhdessä elämässä, joka päättyy kerran ja lopullisesti tapahtuvaan kuolemaan."

Vuonna 1991 Pyhän istuimen kansainvälinen teologinen komissio julkaisi julkaisun Certain Aspects of Eschatology, jossa sanotaan: "Kristinusko puolustaa kaksinaisuutta, reinkarnaatio puolustaa dualismia, jossa ruumis on vain sielun väline ja joka jätetään syrjään olemassaolo kerrallaan, kun joka kerta omaksutaan täysin erilainen ruumis.

"Mitä eskatologiaan tulee, reinkarnaatio-oppi kieltää sekä ikuisen kadotuksen mahdollisuuden että ajatuksen ruumiin ylösnousemuksesta. Perusvirhe on kuitenkin kristillisen pelastusopin hylkäämisessä. Reinkarnaationistille sielu on itse pelastuksensa omilla ponnistuksillaan" .

Reinkarnaatio kieltää käännyttämisen tarpeen, josta Jeesus puhui usein. Jos sielut jatkavat kierrättämistä, eivätkö ne kaikki lopulta päädy samaan paikkaan? Jos näin on, miksi meidän tämänpäiväiset päätöksemme ovat tärkeitä?

Lue lisää

Reinkarnaation kannattajat esittävät kuitenkin kaksi vahvaa argumenttia yhtä maallista elämää koskevaa opetusta vastaan. Ensimmäisen argumentin mukaan reinkarnaatio on järkevämpi ilmaus jumalallisesta armosta ja rakkaudesta kuin se, että Jumala langettaisi ihmiselle kohtuuttoman ja epäoikeudenmukaisen ikuisen rangaistuksen yhdestä moraalisesti turmeltuneesta elämästä. Toisen argumentin mukaan jälleensyntyminen on välttämätöntä, jotta luodun vapaus, jota todellinen moraalinen ja hengellinen kypsyminen edellyttää, voisi jatkua. Katolinen opetus sitä vastoin väittää, että yksi ainoa maallinen elämä, jota seuraa kiirastuli, riittää ihmisen täydellistymiseen ja loppuun saattamiseen. Sekä tyydytys- että pyhitysmallissa kiirastuli on kuitenkin täysin passiivinen, eikä ihminen osallistu aktiivisesti omaan täydellistymiseensä. Tällainen lähestymistapa näyttäisi väheksyvän ihmisen vapaata osallistumista täydellistymisprosessiin.

Jälleensyntymisuskon yhteensopivuus kristillisen opetuksen kanssa on ollut toistuvan teologisen keskustelun ja usein kiivaan väittelyn kohteena lähes kristinuskon historian alusta lähtien. Vaikka kristityt teologit ovat säännöllisesti hylänneet sen epäjohdonmukaisena ja vakuuttavana oppina, reinkarnaatio-opetus on vuosisatojen kuluessa ilmestynyt jatkuvasti uudelleen sekä eurooppalaisissa että aasialaisissa kulttuureissa ja nyt myös Amerikassa, ja sillä on ollut vakuuttavia argumentteja sekä puolustuksekseen että haastaakseen kristillisen opetuksen johdonmukaisuuden yhden ainoan maallisen elämän osalta.
Tällä hetkellä elämme kolmatta suurta ajanjaksoa, jolloin kristinusko on käsitellyt jälleensyntymisopetusta. Ensimmäinen jakso ajoittui toisesta kuudenteen vuosisataan, jolloin kristityt teologit joutuivat kohtaamaan gnostilaiset, manikealaiset ja neoplatonistiset versiot jälleensyntymisestä.1 Toinen suuri kohtaaminen, joka ei ollut läheskään yhtä laaja kuin ensimmäinen, tapahtui kahdestatoista neljännestoista vuosisadasta neljänteentoista vuosisataan, ja siihen osallistuivat kataarit ja albigensit, heterodoksiset kristilliset ryhmät Ranskassa ja Italiassa. Tätä toista yhteenottoa ei kuitenkaan käsitelty ensisijaisesti teologisella tasolla. Pikemminkin katarilaisten yritys sovittaa reinkarnaatio-opetus ja siihen liittyvä antropologinen dualismi yhteen kristillisen uskon kanssa sai vastaukseksi suurelta osin reinkarnaation kannattajien väkivaltaisen katolisen vainon.2 Kolmas ja nykyinen laaja kohtaaminen, joka alkoi 1900-luvun jälkipuoliskolla, käsittää monenlaisia jälleensyntymisuskomuksia,3 mutta kokonaisuutena katsoen tällaisten uskomusten siemenet näyttävät saaneen alkunsa, kun perinteinen hindulainen ja buddhalainen jälleensyntymisopetus tuli tutuksi 1700-luvun lopulla ja koko 1800-luvun ajan, kun yhä enemmän ja luotettavampaa tietoa Intian uskonnollisesta perinnöstä alkoi suodattua eurooppalaisten indologien ja filosofien yliopistojen luentosaleista laajemmin muiden kuin asiantuntijoiden saataville.
Yksi tämän nykyisen, erityisesti viime vuosikymmeninä tapahtuneen kolmannen suuren kohtaamisen silmiinpistävistä piirteistä ja se, mikä erottaa sen kahdesta edellisestä aikakaudesta, on se, että nykyään reinkarnaation kannattajien ja vastustajien välillä käydään vähemmän kiivasta polemiikkia ja kuunnellaan enemmän tarkkaavaisesti, ollaan valmiimpia tunnustamaan toisen argumentin ansiot ja samalla tunnustamaan oman perimänsä opetuksen tai ainakin sen tavan, jolla opetus on artikuloitu, jatkuva arvo, mutta myös sen mahdolliset rajoitukset. Emme enää puhu aina toistemme ohi, kuten olemme niin usein tehneet viimeisten 2000 vuoden aikana. Huomaamme nykyään usein, että olemme eri vanhojen uskontojen edustajia, jotka kamppailevat elämän, kuoleman, ihmisen identiteetin ja toivon toisiinsa kietoutuvien mysteerien kanssa. Pystymmekö jatkossakin oppimaan toisiltamme tinkimättä tai luopumatta viisausperinteidemme arvokkaimmista oivalluksista? Kuinka pitkälle oppimme voivat taipua ja mukautua toistensa oivalluksiin rikkomatta niitä? Vai onko meidän lopulta todettava, että kantamme ihmisen persoonasta ja kuolemanjälkeisestä olemassaolosta ovat lopullisesti yhteensopimattomia?

Anonyymi kirjoitti:

Reinkarnaation kannattajat esittävät kuitenkin kaksi vahvaa argumenttia yhtä maallista elämää koskevaa opetusta vastaan. Ensimmäisen argumentin mukaan reinkarnaatio on järkevämpi ilmaus jumalallisesta armosta ja rakkaudesta kuin se, että Jumala langettaisi ihmiselle kohtuuttoman ja epäoikeudenmukaisen ikuisen rangaistuksen yhdestä moraalisesti turmeltuneesta elämästä. Toisen argumentin mukaan jälleensyntyminen on välttämätöntä, jotta luodun vapaus, jota todellinen moraalinen ja hengellinen kypsyminen edellyttää, voisi jatkua. Katolinen opetus sitä vastoin väittää, että yksi ainoa maallinen elämä, jota seuraa kiirastuli, riittää ihmisen täydellistymiseen ja loppuun saattamiseen. Sekä tyydytys- että pyhitysmallissa kiirastuli on kuitenkin täysin passiivinen, eikä ihminen osallistu aktiivisesti omaan täydellistymiseensä. Tällainen lähestymistapa näyttäisi väheksyvän ihmisen vapaata osallistumista täydellistymisprosessiin.

Jälleensyntymisuskon yhteensopivuus kristillisen opetuksen kanssa on ollut toistuvan teologisen keskustelun ja usein kiivaan väittelyn kohteena lähes kristinuskon historian alusta lähtien. Vaikka kristityt teologit ovat säännöllisesti hylänneet sen epäjohdonmukaisena ja vakuuttavana oppina, reinkarnaatio-opetus on vuosisatojen kuluessa ilmestynyt jatkuvasti uudelleen sekä eurooppalaisissa että aasialaisissa kulttuureissa ja nyt myös Amerikassa, ja sillä on ollut vakuuttavia argumentteja sekä puolustuksekseen että haastaakseen kristillisen opetuksen johdonmukaisuuden yhden ainoan maallisen elämän osalta.
Tällä hetkellä elämme kolmatta suurta ajanjaksoa, jolloin kristinusko on käsitellyt jälleensyntymisopetusta. Ensimmäinen jakso ajoittui toisesta kuudenteen vuosisataan, jolloin kristityt teologit joutuivat kohtaamaan gnostilaiset, manikealaiset ja neoplatonistiset versiot jälleensyntymisestä.1 Toinen suuri kohtaaminen, joka ei ollut läheskään yhtä laaja kuin ensimmäinen, tapahtui kahdestatoista neljännestoista vuosisadasta neljänteentoista vuosisataan, ja siihen osallistuivat kataarit ja albigensit, heterodoksiset kristilliset ryhmät Ranskassa ja Italiassa. Tätä toista yhteenottoa ei kuitenkaan käsitelty ensisijaisesti teologisella tasolla. Pikemminkin katarilaisten yritys sovittaa reinkarnaatio-opetus ja siihen liittyvä antropologinen dualismi yhteen kristillisen uskon kanssa sai vastaukseksi suurelta osin reinkarnaation kannattajien väkivaltaisen katolisen vainon.2 Kolmas ja nykyinen laaja kohtaaminen, joka alkoi 1900-luvun jälkipuoliskolla, käsittää monenlaisia jälleensyntymisuskomuksia,3 mutta kokonaisuutena katsoen tällaisten uskomusten siemenet näyttävät saaneen alkunsa, kun perinteinen hindulainen ja buddhalainen jälleensyntymisopetus tuli tutuksi 1700-luvun lopulla ja koko 1800-luvun ajan, kun yhä enemmän ja luotettavampaa tietoa Intian uskonnollisesta perinnöstä alkoi suodattua eurooppalaisten indologien ja filosofien yliopistojen luentosaleista laajemmin muiden kuin asiantuntijoiden saataville.
Yksi tämän nykyisen, erityisesti viime vuosikymmeninä tapahtuneen kolmannen suuren kohtaamisen silmiinpistävistä piirteistä ja se, mikä erottaa sen kahdesta edellisestä aikakaudesta, on se, että nykyään reinkarnaation kannattajien ja vastustajien välillä käydään vähemmän kiivasta polemiikkia ja kuunnellaan enemmän tarkkaavaisesti, ollaan valmiimpia tunnustamaan toisen argumentin ansiot ja samalla tunnustamaan oman perimänsä opetuksen tai ainakin sen tavan, jolla opetus on artikuloitu, jatkuva arvo, mutta myös sen mahdolliset rajoitukset. Emme enää puhu aina toistemme ohi, kuten olemme niin usein tehneet viimeisten 2000 vuoden aikana. Huomaamme nykyään usein, että olemme eri vanhojen uskontojen edustajia, jotka kamppailevat elämän, kuoleman, ihmisen identiteetin ja toivon toisiinsa kietoutuvien mysteerien kanssa. Pystymmekö jatkossakin oppimaan toisiltamme tinkimättä tai luopumatta viisausperinteidemme arvokkaimmista oivalluksista? Kuinka pitkälle oppimme voivat taipua ja mukautua toistensa oivalluksiin rikkomatta niitä? Vai onko meidän lopulta todettava, että kantamme ihmisen persoonasta ja kuolemanjälkeisestä olemassaolosta ovat lopullisesti yhteensopimattomia?

Lue lisää

Aku Ankan ja Nakke Nakuttaja kanssa on vähän samanlainen dilemma. Niitä on hankalampi laittaa samaan sarjikseen.

Toisaalta Aku Ankassakin riittää tutkijoille pään raapimista. Kuka on Akun veljenpoikien isä ja kuinka Akun isovanhempien lapsenlapsien joukossa voi olla hanhi??

Anonyymi kirjoitti:

Reinkarnaation kannattajat esittävät kuitenkin kaksi vahvaa argumenttia yhtä maallista elämää koskevaa opetusta vastaan. Ensimmäisen argumentin mukaan reinkarnaatio on järkevämpi ilmaus jumalallisesta armosta ja rakkaudesta kuin se, että Jumala langettaisi ihmiselle kohtuuttoman ja epäoikeudenmukaisen ikuisen rangaistuksen yhdestä moraalisesti turmeltuneesta elämästä. Toisen argumentin mukaan jälleensyntyminen on välttämätöntä, jotta luodun vapaus, jota todellinen moraalinen ja hengellinen kypsyminen edellyttää, voisi jatkua. Katolinen opetus sitä vastoin väittää, että yksi ainoa maallinen elämä, jota seuraa kiirastuli, riittää ihmisen täydellistymiseen ja loppuun saattamiseen. Sekä tyydytys- että pyhitysmallissa kiirastuli on kuitenkin täysin passiivinen, eikä ihminen osallistu aktiivisesti omaan täydellistymiseensä. Tällainen lähestymistapa näyttäisi väheksyvän ihmisen vapaata osallistumista täydellistymisprosessiin.

Jälleensyntymisuskon yhteensopivuus kristillisen opetuksen kanssa on ollut toistuvan teologisen keskustelun ja usein kiivaan väittelyn kohteena lähes kristinuskon historian alusta lähtien. Vaikka kristityt teologit ovat säännöllisesti hylänneet sen epäjohdonmukaisena ja vakuuttavana oppina, reinkarnaatio-opetus on vuosisatojen kuluessa ilmestynyt jatkuvasti uudelleen sekä eurooppalaisissa että aasialaisissa kulttuureissa ja nyt myös Amerikassa, ja sillä on ollut vakuuttavia argumentteja sekä puolustuksekseen että haastaakseen kristillisen opetuksen johdonmukaisuuden yhden ainoan maallisen elämän osalta.
Tällä hetkellä elämme kolmatta suurta ajanjaksoa, jolloin kristinusko on käsitellyt jälleensyntymisopetusta. Ensimmäinen jakso ajoittui toisesta kuudenteen vuosisataan, jolloin kristityt teologit joutuivat kohtaamaan gnostilaiset, manikealaiset ja neoplatonistiset versiot jälleensyntymisestä.1 Toinen suuri kohtaaminen, joka ei ollut läheskään yhtä laaja kuin ensimmäinen, tapahtui kahdestatoista neljännestoista vuosisadasta neljänteentoista vuosisataan, ja siihen osallistuivat kataarit ja albigensit, heterodoksiset kristilliset ryhmät Ranskassa ja Italiassa. Tätä toista yhteenottoa ei kuitenkaan käsitelty ensisijaisesti teologisella tasolla. Pikemminkin katarilaisten yritys sovittaa reinkarnaatio-opetus ja siihen liittyvä antropologinen dualismi yhteen kristillisen uskon kanssa sai vastaukseksi suurelta osin reinkarnaation kannattajien väkivaltaisen katolisen vainon.2 Kolmas ja nykyinen laaja kohtaaminen, joka alkoi 1900-luvun jälkipuoliskolla, käsittää monenlaisia jälleensyntymisuskomuksia,3 mutta kokonaisuutena katsoen tällaisten uskomusten siemenet näyttävät saaneen alkunsa, kun perinteinen hindulainen ja buddhalainen jälleensyntymisopetus tuli tutuksi 1700-luvun lopulla ja koko 1800-luvun ajan, kun yhä enemmän ja luotettavampaa tietoa Intian uskonnollisesta perinnöstä alkoi suodattua eurooppalaisten indologien ja filosofien yliopistojen luentosaleista laajemmin muiden kuin asiantuntijoiden saataville.
Yksi tämän nykyisen, erityisesti viime vuosikymmeninä tapahtuneen kolmannen suuren kohtaamisen silmiinpistävistä piirteistä ja se, mikä erottaa sen kahdesta edellisestä aikakaudesta, on se, että nykyään reinkarnaation kannattajien ja vastustajien välillä käydään vähemmän kiivasta polemiikkia ja kuunnellaan enemmän tarkkaavaisesti, ollaan valmiimpia tunnustamaan toisen argumentin ansiot ja samalla tunnustamaan oman perimänsä opetuksen tai ainakin sen tavan, jolla opetus on artikuloitu, jatkuva arvo, mutta myös sen mahdolliset rajoitukset. Emme enää puhu aina toistemme ohi, kuten olemme niin usein tehneet viimeisten 2000 vuoden aikana. Huomaamme nykyään usein, että olemme eri vanhojen uskontojen edustajia, jotka kamppailevat elämän, kuoleman, ihmisen identiteetin ja toivon toisiinsa kietoutuvien mysteerien kanssa. Pystymmekö jatkossakin oppimaan toisiltamme tinkimättä tai luopumatta viisausperinteidemme arvokkaimmista oivalluksista? Kuinka pitkälle oppimme voivat taipua ja mukautua toistensa oivalluksiin rikkomatta niitä? Vai onko meidän lopulta todettava, että kantamme ihmisen persoonasta ja kuolemanjälkeisestä olemassaolosta ovat lopullisesti yhteensopimattomia?

Lue lisää

Melko tavanomaisesti kaikki vedalainen tieto voidaan jakaa kahteen luokkaan, kahteen suureen ryhmään. Ne ovat Vedojen aineellinen tieto ja Vedojen henkinen tieto. Vedojen aineellinen tieto tunnetaan nyt jossain määrin. On olemassa esimerkiksi vedalainen lääketiede Ayurveda, jonka mukaan kaikkia ihmisiä ei voida hoitaa samalla tavalla. Jokaisella ihmisellä on erilainen vartalotyyppi, erilainen ruumiinrakenne, ja häntä on esimerkiksi kohdeltava eri tavalla…
... Muinaisempina aikoina oli myös, nyt jo suljettu, edistyneempää vedalaista tietoa. Esimerkiksi oli olemassa käsite brahmastra, joka on ydinräjähdys, joka luotiin mantrojen, erityisten mystisten kaavojen avulla. Ja muinainen vedainen eepos Mahabharata on maailman suurin vedainen runo. Siinä kuvataan ydinräjähdyksen muotoa, jota verrataan avautuvaan sateenvarjoon, ja ydiniskun seurauksia. Kyse on siitä, että on hyvin helppoa keksiä ase, joka polttaa kaikki, suuri tulipalo. Mutta ydinräjähdyksen muotoa ja seurauksia on mahdotonta keksiä. Sinun on tiedettävä niistä. Robert Openheimer, yksi Yhdysvaltain ydinohjelman kehittäjistä, oli hämmästynyt nähdessään ydinräjähdyksen, ja hän siteerasi Mahabharatan repliikkejä räjähdyksestä, joka on kirkkaampi kuin kymmenen tuhatta aurinkoa. Hän lausuu myös seuraavat merkittävät sanat: "Vedan saatavuus on ihmiskunnan suurin etuoikeus tänä aikakautena verrattuna kaikkiin menneisiin vuosituhansiin.

Anonyymi kirjoitti:

Aku Ankan ja Nakke Nakuttaja kanssa on vähän samanlainen dilemma. Niitä on hankalampi laittaa samaan sarjikseen.

Toisaalta Aku Ankassakin riittää tutkijoille pään raapimista. Kuka on Akun veljenpoikien isä ja kuinka Akun isovanhempien lapsenlapsien joukossa voi olla hanhi??

Lue lisää

"Kuka on Akun veljenpoikien isä ja kuinka Akun isovanhempien lapsenlapsien joukossa voi olla hanhi??"

Tupun, Hupun ja Lupun äiti on Della Ankka, mutta isä on tosiaan kadonnut jäljettömiin. Tässä suhteessa ankkojen perhe on ihmisiin nähden hyvinkin realistinen.

Minkähän näköinen tämä sielu mahtaa olla, ja onko silläkin oma sarjakuvalehti, kuten Akullakin?

Anonyymi kirjoitti:

Minkähän näköinen tämä sielu mahtaa olla, ja onko silläkin oma sarjakuvalehti, kuten Akullakin?

Marketin lastenosastolta löytyy Disney krääsää. Hattu on molemmilla mutta ei housuja :)

Loistavaa.