Joskus on aikoja, jolloin epäilen. Mietin, onko uskoni sittenkin turha. Entä jos Jumalaa ei ole? Entä jos ei ole taivasta? Turhaudun. Murehdin. Ja rukoilen.
Kun muistelen vaikeita hetkiä, muistan myös toisenlaisia. Niitä, joissa on ollut vastaus mukana. Yhä uudelleen olen kokenut, että vastaukset eivät ole olleet sattumaa.
Nuorena asuin Tampereen keskustassa siskoni kanssa. Joskus iltaisin kaupungin vieras äänimaailma valvotti, ja monenlaiset ajatukset kulkivat mielessä. Kerran havahduin tunteeseen, että joku oli vuoteeni vierellä.
Ajattelin, että siskollani oli asiaa, ja avasin silmät. Mutta ei se ollut siskoni. Näin vuoteeni vierellä kirkkaan hahmon, joka hohti lempeää valoa. Hahmon, jonka näkeminen poisti pelon. Oli turvallista nukahtaa.
Myöhemmin olen miettinyt, oliko kaikki sittenkin vain unta. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut. Ajattelen, että sain lempeän muistutuksen siitä, että Taivaan Isä pitää meistä huolen.
Muutama vuosi sitten hajosi autotallin nosto-oven lukitus, eikä ovi enää auennut. Vaijeri oli katkennut jostain autotallin sisäpuolelta, eikä se enää kääntänyt pientä, tärkeää vipua oikeaan kohtaan.
Mieheni väänteli rautalankaa autotallin oven edessä useammalle mutkalle, mittaili ja arvioi. Katselin, miten mies ujutti lankaa pienenpienestä raosta oven alta sisään kuin murtovaras. Hän koetti saada sen osumaan sokkona oikeaan paikkaan. Välillä kuului huokaus. Autotallissa olevat tavarakasat estivät rautalangan liikuttelut.
Pohdin, mitä maksaisi uuden oven hankkiminen, jos vanha pitäisi pistää säpäleiksi. Toivoin miehelleni kärsivällisyyttä ja taitoa. Toivoin, että ihme tapahtuisi. Itku kurkussa menin lasten luokse ja pyysin, että rukoilisimme. Pyytäisimme Taivaan Isää apuun. Kun sitten epäillen ja toivoen menimme katsomaan, mieheni nosti juuri ovea ylös.
Kerran yksi lapsistamme pohti sitä, mitä Raamattu ja historiankirjat kertovat Jeesuksesta. Onko Jeesus todella Jumalan poika? Keskustelimme uskon asioista pitkään.
Sitten lapsi toivoi, että laittaisin vanhan seurapuheen kuulumaan. Puhe kosketti. Siinä puhuttiin rakkaasti uskomisen ydinasioista. Kun olimme kuunnelleet puheen, lapsemme oli hetken hiljaa ja kysyi sitten: ”Äiti, valitsitko sinä tuon puheen?”
Kerroin, etten muistanut ulkoa puheita, mutta pyysin häntä valitsemaan toisen. Lapsi valitsi umpimähkään yhden, ja alkoi kuunnella. Kun tajusin, mitä raamatunkohtaa puhuja alkoi lukea, vedet kihosivat silmiini. Siinä Jeesus kyseli opetuslapsiltaan, keneksi ihmiset häntä sanoivat, ja lopulta teksti päättyi Pietarin uskontunnustukseen.
Siinä tuntui olevan suora vastaus pohdintoihin. Uskon kautta mekin voimme sen nähdä. Jeesus on todella Kristus, elävän Jumalan Poika. Hän, joka kuoli meidänkin syntiemme tähden.
Olen nähnyt valon, joka nousee muistisairaan äitini kasvoille, kun siunaan hänelle synnit anteeksi. Olen kuullut, miten hän onnellisena puhelee evankeliumin ja lohdun sanoja, vaikka muut sanat ovat jo lähes kadonneet hänen aivoistaan. Hän ei muista lapsiaan, mutta muistaa Taivaallisen Isän.
Olen nähnyt syntymän ihmeen, Jumalan luomistyön kauneuden. Olen saanut kokea evankeliumin voiman ja Jumalan varjeluksen. Olen saanut kohdata rakkauden, joka uskovaisten keskellä kantaa ja lähentää. Siksi rukoilen, että Taivaan Isä vahvistaisi uskoani niin, että se kestäisi elämäni loppuun asti. Uskon, että on olemassa Jumalan valtakunta ja elän sen sisällä jo nyt.
Uskon myös, että edessäpäin on vielä parempaa. Olen seissyt sumuisen meren rannalla. Se, ettei näe, ei tarkoita sitä, etteikö edessä olisi jotain. Saan uskoa siihen, mitä on kerrottu. Saan luottaa siihen, että kerran minäkin näen. Sitä varten uskon.
Anne Lindfors
Kun muistelen vaikeita hetkiä, muistan myös toisenlaisia. Niitä, joissa on ollut vastaus mukana. Yhä uudelleen olen kokenut, että vastaukset eivät ole olleet sattumaa.
Nuorena asuin Tampereen keskustassa siskoni kanssa. Joskus iltaisin kaupungin vieras äänimaailma valvotti, ja monenlaiset ajatukset kulkivat mielessä. Kerran havahduin tunteeseen, että joku oli vuoteeni vierellä.
Ajattelin, että siskollani oli asiaa, ja avasin silmät. Mutta ei se ollut siskoni. Näin vuoteeni vierellä kirkkaan hahmon, joka hohti lempeää valoa. Hahmon, jonka näkeminen poisti pelon. Oli turvallista nukahtaa.
Myöhemmin olen miettinyt, oliko kaikki sittenkin vain unta. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut. Ajattelen, että sain lempeän muistutuksen siitä, että Taivaan Isä pitää meistä huolen.
Muutama vuosi sitten hajosi autotallin nosto-oven lukitus, eikä ovi enää auennut. Vaijeri oli katkennut jostain autotallin sisäpuolelta, eikä se enää kääntänyt pientä, tärkeää vipua oikeaan kohtaan.
Mieheni väänteli rautalankaa autotallin oven edessä useammalle mutkalle, mittaili ja arvioi. Katselin, miten mies ujutti lankaa pienenpienestä raosta oven alta sisään kuin murtovaras. Hän koetti saada sen osumaan sokkona oikeaan paikkaan. Välillä kuului huokaus. Autotallissa olevat tavarakasat estivät rautalangan liikuttelut.
Pohdin, mitä maksaisi uuden oven hankkiminen, jos vanha pitäisi pistää säpäleiksi. Toivoin miehelleni kärsivällisyyttä ja taitoa. Toivoin, että ihme tapahtuisi. Itku kurkussa menin lasten luokse ja pyysin, että rukoilisimme. Pyytäisimme Taivaan Isää apuun. Kun sitten epäillen ja toivoen menimme katsomaan, mieheni nosti juuri ovea ylös.
Kerran yksi lapsistamme pohti sitä, mitä Raamattu ja historiankirjat kertovat Jeesuksesta. Onko Jeesus todella Jumalan poika? Keskustelimme uskon asioista pitkään.
Sitten lapsi toivoi, että laittaisin vanhan seurapuheen kuulumaan. Puhe kosketti. Siinä puhuttiin rakkaasti uskomisen ydinasioista. Kun olimme kuunnelleet puheen, lapsemme oli hetken hiljaa ja kysyi sitten: ”Äiti, valitsitko sinä tuon puheen?”
Kerroin, etten muistanut ulkoa puheita, mutta pyysin häntä valitsemaan toisen. Lapsi valitsi umpimähkään yhden, ja alkoi kuunnella. Kun tajusin, mitä raamatunkohtaa puhuja alkoi lukea, vedet kihosivat silmiini. Siinä Jeesus kyseli opetuslapsiltaan, keneksi ihmiset häntä sanoivat, ja lopulta teksti päättyi Pietarin uskontunnustukseen.
Siinä tuntui olevan suora vastaus pohdintoihin. Uskon kautta mekin voimme sen nähdä. Jeesus on todella Kristus, elävän Jumalan Poika. Hän, joka kuoli meidänkin syntiemme tähden.
Olen nähnyt valon, joka nousee muistisairaan äitini kasvoille, kun siunaan hänelle synnit anteeksi. Olen kuullut, miten hän onnellisena puhelee evankeliumin ja lohdun sanoja, vaikka muut sanat ovat jo lähes kadonneet hänen aivoistaan. Hän ei muista lapsiaan, mutta muistaa Taivaallisen Isän.
Olen nähnyt syntymän ihmeen, Jumalan luomistyön kauneuden. Olen saanut kokea evankeliumin voiman ja Jumalan varjeluksen. Olen saanut kohdata rakkauden, joka uskovaisten keskellä kantaa ja lähentää. Siksi rukoilen, että Taivaan Isä vahvistaisi uskoani niin, että se kestäisi elämäni loppuun asti. Uskon, että on olemassa Jumalan valtakunta ja elän sen sisällä jo nyt.
Uskon myös, että edessäpäin on vielä parempaa. Olen seissyt sumuisen meren rannalla. Se, ettei näe, ei tarkoita sitä, etteikö edessä olisi jotain. Saan uskoa siihen, mitä on kerrottu. Saan luottaa siihen, että kerran minäkin näen. Sitä varten uskon.
Anne Lindfors
Vastaukset 11
Vanhimmat
> Mietin, onko uskoni sittenkin turha. Entä jos Jumalaa ei ole? Entä jos ei ole taivasta?
Riippuu tietenkin siitä mihin uskoo. Mielestäni ei ole välttämätöntä uskoa ikuiseen elämään tai taivaaseen. Tärkeämpää on ymmrtää mikä on oikein ja hyvää. Minulle Raamattu on ennen kaikkea kirja siitä, mikä on hyvä, totuus ja oikein. Pysyä totuudessa ja rakastaa lähimmäistä. Jos tämän jälkeen on ikuinen elämä, se on vain bonusta. Mutta, vaikka ei olisi, totuus ja rakkaus pysyisi silti parhaana.
Minulla ei tästä uskosta ole epäilyksiä, jos vain säilyn uskomassa. Kun sain syntini anteeksi, niin koin Pyhällä Hengellä täyttymisen. Koin syviä onnen tunteita, tiedän että on olemassa korkeampi voima. Eikö sitten Raamattu ole muutenkin totta, niin ajattelen.
totta vituss jumala on olemasa, helve**tti sentäs.
jos jumalaa ei ois ni ei ois myöskää kärsimystä.
nii että tiijätte!
Hienoa pohdintaa ja rohkeaa tuntemuksien analysointia. Olet avoimesti asiaa pohtinut ja siitä keskustellut jopa lastesi kanssa. Hieno kuulla.
Monet, lähes kaikki, pohtivat samoja kysymyksiä. Se on ihan hyvä ja luonnollinen asia. Moni uskoo, koska on todella kokenut asian olevan niin. Moni pohtii kuolemaan asti asiaa ja saavat varmasti vastauksen asiaan silloin kun on sen aika. Moni ei usko, ja heitäkin täytyy kunnioittaa. Jos Jumala on olemassa, kyllä Hänellä on keinot kohdata jossain elämänsä vaiheessa myös heidät, "kovimmatkin Pässinpäät". No, huumoria..
Eräs tiedemies päätti, että hän pohtii Jumalan olemassa oloa pelkästään järjen päätelmien avulla. Hän oli kokenut länsimaisena ihmisenä todella myös saaneensa joskus rukousvastauksia, mutta niitä hän ei tässä ajatteluprosessissa ollenkaan kelpuuttaisi mukaan. Ainoastaan järjellä ajateltavat päätelmät olisivat sallittuja.
Hän alkoi luonnontutkijana ajattelemaan elämän rakennuskaavoja sisältävää monimutkaista geenijärjestelmää, joka luo edellytykset elävän organismin synnylle.
Samaan aikaan hän ajatteli laajaa avaruutta. Onko siellä toisia älyllisiä olentoja jossakin toisessa galaksissa jne.
Hän päätteli, että jos avaruudesta saataisiin napattua jonkin toisen älyllisen olennon aikaan saama informaatiota sisältävä radiosignaali, se heti tutkijoiden toimesta kyllä tunnistettaisiin jonkin toisen, maan ulkopuolisen älyllisen eliömuodon aikaan saamaksi. Informaatiosta näkisi sen, että se on syntynyt älyllisen ajattelun seurauksena. Yhtäkään tällaista signaalia ei ilmeisesti kuitenkaan ole saatu kiinni toistaiseksi.
Sitten hän jälleen alkoi ajattelemaan geenijärjestelmää. Hän ajatteli, että geenit ovat itse asiassa täynnä älykästä informaatiota, jota soluissa käsitellään niin, että signaalit saavat aikaan niissä elämälle tarvittavia muutoksia ja toimintoja. Hän tuli siihen tulokseen, että tämän informaation ja älyllisten signaalien syntymisen takana täytyy olla älyllinen Luoja. Älyllistä informaatiota ei voi muuten syntyä itsestään, jonka avulla hallitaan elämän syntyyn tarvittavia monimutkaisia prosesseja. Hän siis perusteli itselleen Luojan olemassa olon tällä tavalla.
Toinen tutkija myös pohti uskoaan. Hän oli kasvanut kristilliseen uskoon, mutta luonnontieteilijänä joskus pohti uskonsa mielekkyyttä. Hän ajatteli usein jo edesmenneitä isovanhempiaan, joita heidän kuoltuaan suuresti ikävöi. He olivat hänelle lapsena opettaneet, etää heidän pois mentyäänkin he tulevat kuitenkin tapaamaan myös lapsenlapsensa jälleen taivaassa.
Tiedemies ajatteli, että jos Jumalaa ei olisikaan olemassa ja hän silti uskoisi. Olisiko siitä mitään vahinkoa kenellekään. Hän ei pelkäisi kuolemaa ja vastoinkäymisiä niin paljon, hän olisi omaksunut hyvät kristilliset arvot ja moraaliset käsitykset, hän näkisi kaikissa ihmisissä arvokkaan yksilön, ei olisi ehkä niin itsekäs kuin ei-uskovana jne. Kun hän kuolisi, lakkaisi hän vain olemasta ja pääsisi pois kärsimyksistä. Siis hänen uskostaan ei olisi mitään haittaa siinäkään tapauksessa jos Jumalaa ei olisi olemassa.
Sitten hän ajatteli toista tilannetta. Hän olisikin ei-uskova, mutta Jumala olisi kuitenkin todella olemassa. Hän olisi ehkä moraaliltaa ainakin hieman löyhempi, hän olisi ehkä myös itsekkäämpi, hän eläisi kuin viimeistä päivää, hänellä ei olisi ollut koskaan sitä rikasta hengellistä kokemusmaailmaa, mitä hänellä kuitenkin uskovana oli ollut. Se oli toiminut hänelle jopa tietynlaisena inspiraation lähteenä, kun hän tutkimuksellisia läpimurtoja oli saanut aikaiseksi. Hengellinen maailma oli tehnyt juuri hänestä sen persoonan, joka hän myös tutkijana oli. Sitten kun hän kuolisi, hän ehkä silloinkin lakkaisi vain olemasta tai joutuisi johonkin muuhun paikkaan kuin taivaaseen. Silloin hän ei näkisi enää rakkaita edesmenneitä läheisiään, joita hän heidän kuoltuaan kovasti ikävöi.
Hän tuli siihen tulokseen, että oli sitten Jumalan olemassa tai ei, hänen olisi joka tapauksessa järkevämpää uskoa Jumalaan ja Kristukseen, niin kuin hän oli ennen tätä ajatusprosessiakin tehnyt. Kaikkea Hyvää Teille!
Saattaahan se oikea jumala olla olemassa, mutta kaikki ihmisen ehdottamat jumalat kristinuskon kolmiomainen mukaanlukien ovat selvästi ihmismielen luomia epäjumalia.
Looginen loppupäätelmä on, ettei jumaliin kannata uskoa, koska tuossa epätodennäköisessä tiilanteessa joutuu epäjumalanpalvojien häpeäjonoon.
Hauskasti ilmaistu logiikka. Kiitos siitä! Tutkijatkin edellisessä kertomuksessa yrittivät ajatella asiaa loogisesti. Ole Siunattu!
Uskonnottoman siunailu on sama kuin kusisit aamiaspuurooni.
Eikös Raamatussa sanota, että Jumala tuo itsensä esille mm. ihmiskohtaloissa, kansojen vaiheissa jne?
"Joskus on aikoja, jolloin epäilen. Mietin, onko uskoni sittenkin turha. Entä jos Jumalaa ei ole?"
Hienoa, olet ymmärtänyt perusajatuksen, ei sitä olekaan!
Koko elämä on aikaa. Mene eteenpäin avoimin mielin. Siunausta!
Totta kai jumala totisesti on, mutta vain uskovaisen omassa päässä.