ongelma on se, että rankkoihin vuosiin "kuuluneet" ihmisten kasvot muistuttavat välittömästi kaikesta siitä surusta mitä ne vuodet saivat aikaan. Siksi ei ole mahdollista olla tekemisissä yhdenkään sellaisen ihmisen kanssa, ennen kuin on saanut elämänsä tasapainoon ja suru on hellittänyt otteensa. Ihan kuin sellaisessa tilanteessa kun joku olisi kuollut. Surutyö ei ole pystynyt alkamaan, koska kaikesta on jatkuvasti "muistutettu" ja tärkein on puuttunut. Tärkeimmän haaveen menetyksestä kestää toipua, koska sen takia oli monia pudotuksia. Mitä enemmän sitä syvemmin se satutti. Sopiva työ jossa kokee ilon tuntemuksia saa aikaan sellaisen olon, että ehkä vielä joskus tulee sellainen päivä, että suru väistyy sisältä ja koet saaneesi elämäsi takaisin sellaisena kuin sinä sitä haluat elää. Ei surullisena vaan iloisena ja luottavaisena.
Tilanteen keskeinen
Anonyymi
0<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.