kukaan ei saanut tietää...

Tässä on tälläinen novelli, josta haluaisin palautetta...
________________________________________________

Ihmisen mieli on kummallinen. Kyllä tein sen toistakymmentä vuotta sitten, kun lopulta siihen kykenin. En koskaan itsekään uskonut pystyväni siihen, mutta tein sen. Kukaan ei koskaan sanonut mitään, kaikki olivat kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tiesikö kukaan? En tiedä, ilmeisesti ei. Kyllä joku varmasti olisi jo silloin kertonut siitä. Itse unohdin sen, kahdeksikymmeneksi vuodeksi. En tosissanikaan muistanut tehneeni sitä, kun siitä minulta kysyttiin. En muistanut edes olleeni siellä. Kun joku väitti minun tehneen sen, en uskonut. Se kuului niihin asioihin, jotka ihmiset haluavat lopullisesti unohtaa tehneensä, olleensa osallisia sellaiseen. Onnekseni ihmisenalitajuntaan on vaikeaa päästä käsiksi. Sillä en itsekään enää halunnut tietää totuutta, kun rupesin itsekin epäilemään itseäni. Elettyäni vuosia matkailukeskuksen sivurakennuksessa, kartanon ravintolan tarjoilijana, maalla keskellä ei mitään, en edes halunnut muistaa nuoruuttani, menneisyyttäni. En minä sitä ollut elänyt, joku toinen oli. Niin vakuuttelin itselleni ensimmäisen puolivuotisen ajan ja totta tosiaan unohdin. Kyllä muutkin varmasti haluaisivat unohtaa, enkä tosiaankaan halunnut muistaa. Varsinkaan sitä onnettomuutta, jota jotkut kutsuvat nyt murhaksi.

Onnettomuus se oli, ei murha. Toisaalta en itsekään tajua, miten kukaan silloin aikoinaan ei saanut tietää asiasta, hänet ilmoitettiin kadonneeksi. Meillekin siitä tuli totta alta puolen vuoden, hän oli kadonnut. Aivan en minä ollut ainoa osallinen, oli meitä enemmänkin, neljä yhteensä. Kyllä, ei. Sehän oli onnettomuus. Emme me mitään tehneet, älkää syyttäkö meitä, onnettomuus se oli. Aina meitä on syytetty, vaikka emme koskaan tehneet mitään. Se oli se nuoruuden porukka joka koostui meistä neljästä, jota kaikki karttoivat, johon kukaan muu ei halunnut kuulua. Huhuttiin huumeista, rikollisuudesta, salakuljettamisesta, ties mistä. Me olimme aivan tavallisia nuoria silloin, mitä nyt vähän kapinallisia ja omia polkujamme kulkevia, mutta emme ikinä rikollisia. Emme me sitä tehneet, sen teki jotkut muut. Parin vuoden tutkimusten jälkeen muistin sen itsekin. Vaikka kuinka yritin vakuuttaa itselleni, niin me sen olimme tehneet. Muistin sen illan, yhden illan nuoruudestani, jonka niin halusin unohtaa. Emme me koskaan rikollisia olleet, emmekä käyttäneet huumeita, jouduimme vain ongelmiin sen rikkaan tädin kanssa, josta kukaan meidän kaupungissa ei pitänyt. Ehkä se olikin syy, miksei kukaan kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota ja naapuri ilmoitti hänet kadonneeksi. Mutta me olimme tietäneet totuuden, vannoneen valan ettemme ikinä antaisi ketään ilmi ja vannoneet unohtavamme sen onnettomuuden. Onnettomuushan se oli ollut, ei tahallinen murha, kuten jotkut nyt sanovat. Ainahan se täti oli meitä komentamassa milloin mistäkin, joko pidimme liikaa meteliä hänen rakkaan pihan vieressä rannalla tai käyttäydyimme huonosti vanhempia ihmisiä kohtaan. Hän oli aina arvostelemassa kaikkien tekemisiä, emme muka olleet tarpeeksi arvokkaita asumaan tädin kanssa samassa kaupungissa.

No ehkä se onnettomuus oli meidän syytä, ehkä joku tönäisi häntä illalla liian kovaa, kun hän oli ulkoiluttamassa puudeliaan. Ehkä joku heitti häntä jollain esineellä vahingossa ja se osui päähän. Emme me sitä tarkoittaneet, emme tosiaankaan. Ei, ei hän puudeliaan ollut ulkoiluttamassa. Eihän? Mehän halusimme näyttää hänelle hänen olevan yksi meistä, kuten kuka tahansa muu kaupungissa, ei yhtään kenenkään yläpuolella.

Mehän kiipesimme parvekkeen kautta sisälle. Vai kiipesimmekö? Aiomme ottaa hänen korulippaansa sisältöineen hänen makuuhuoneestaan. Aiommeko oikeasti? Hänhän makasi sängyllään, puudeli vierellään, lukemassa jotain lehteä meidän tullessa sisälle yläkertaan sieltä parvekkeen kautta. Vai makasiko? Menimmekö muka sisälle? Eikö hän tullutkaan makuuhuoneeseen meidän tutkiessa sitä? Eiköhän ollutkaan suhteellisen nuori? Ei, kyllä hän makasi sängyllään, vai makasiko. Oletetaan hänen maanneen sängyllään lehteä lukemassa. Mitä sitten tapahtui, kun menimme sinne makuuhuoneeseen hakemaan sitä lipasta. Joku huomasi hänet, vai huomasiko? Yksi meistä painoi tyynyn hänen päänsä päälle. Vai painoiko? Ei, ensin hän heitti meitä lampulla, sitten jotkut kaksi vatsa menivät ja painoivat hänen sängylle, tyyny pään päälle. Ottiko joku puudelin, vai minne se puudeli katosi? Ottiko joku lopulta sen lippaan, vai jäikö se sinne? Entä, kun hän lopetti vastaan taistelun ja tajusimme hänen kuolleen. Vai tajusimmeko? Emme voineet häntä nyt siihenkään jättää, sen me tajusimme.

Oli jo pimeää, kello oli lähemmäksi kaksitoista illalla. Vai oliko? Kannoimme hänet alakertaan, ei hetkinen. Emmekö heittäneetkään häntä parvekkeelta alas? Ei, emme varmasti. Se ei olisi sopinut. Kannoimme hänet alakertaan ja keittiön ovesta takapihan kautta metsään. Vai kannoimmeko hänet sittenkin muualle? Kuinka kauas oikeastaan kannoimmekaan hänet? Joku jäi puutarhavajasta etsimään lapion meidän muiden jatkaessa tädin kantamista. Vai jäikö, odotimmeko häntä? Mistä hän osasi tulla perässämme juuri sinne? Kannoimme hänet kauas, ei hän paljon painanut. Vai painoiko? Raahasimmeko häntä? Ei, emme, eihän minnekään jäänyt mitään jälkiä meistä. Yksihän jäi puudelin kanssa sisälle, laittamaan sängyn siihen kuntoon kuin siinä ei olisi ikinä kukaan maannutkaan sinä iltana, korjaamaan sen rikkinäisen lampun pois. Me muut menimme metsään, kaivoimme kuopan ja hautasimme tädin. Vai hautasimmeko? Emmekö heittäneetkään tätiä jokeen? Ei, emme varmasti, eihän joki virrannut paljoa. Me hautasimme tädin, varmasti hautasimme. Neljäs liittyi meidän luokse metsään. Vai liittyikö? Miten hän olisi löytänyt meidät niin kaukaa metsästä? Ei, ei hän sinne tullut. Näimme hänet myöhemmin joen rannassa hautauspaikan ja tädin asunnon puolessa välissä. Niinhän? Miten hän sinne osasi tulla? Vai eikö hän osannut? Näimmekö vain sattumalta? Ei, tuskin, en usko.

Emme me sitä olleet voineet suunnitella. Mehän olimme paniikissa huomatessamme tädin kuolleen. Vai olimmeko sittenkään? Olimmeko muka oikeasti suunnitelleet koko jutun? Ei se niin hyvin voinut sujua, jos kaikki oli tapahtunut sattumalta. Vai olisiko voinut? Teimmekö muka sen suunnitellusti, tahallisesti? Teimmekö oikeasti murhan! Ei, emme me sitä kauaa suunnitelleet, emme tosiaankaan. Täti oli syyttänyt meistä yhtä jostain. Aivan, aivan niin, hän oli syyttänyt meistä yhtä taloonsa tunkeutumisesta, varastamisesta edellisellä viikolla. Meistä se oli ollut tarpeeksi. Vai oliko? Hänhän oli aina syyttämässä meistä jotakuta, kun kaupungissa tapahtui jotain. Halusimme sen loppuvan. Meidän tarkoitus oli vain säikäyttää hänet, ei tappaa häntä. Hän kuitenkin kuoli, lopetti vastustelun, hengittämisen. Ehkä se oli parempi kaikkien osalta. Vai oliko? Oliko meillä ollut varasuunnitelma? Ehkä meillä oli ollut, sehän kaikki sujui niin helposti, kuin vettä vain.

Kukaan ei saanut tietää mitään. Kukaan ei löytänyt tätiä, hänethän ilmoitettiin kadonneeksi. Puudeli päätyi naapurille. Talo myyntiin. Ai lipasko? Minnekö se päätyi? Ei, emme me sitä ottaneet, emme me sitä halunneet. Mehän olisimme jääneet kiinni, jos olisimme ottaneet lippaan. Emme me sitä ottaneet. Se jäi taloon, tai päätyi jonnekin. Ai varastettiin? Niin, senhän se joku oli varastanut, siitähän se täti meitä oli syyttänyt viimeisimpinä tekoinaan. Ei, emme me murhaa tehneet. Ehkä se oli suunniteltu juttu, mutta täysin oikeutettu. Kysykää muilta siellä silloin asuneilta. Me toimme oikeuden ja rauhan, tasa-arvon kaupunkiin teollamme, tädin katoamisella. Se on totuus, ette voi syyttää meitä, ette pistää meitä oikeuteen vankeudesta puhumattakaan. Emme me mitään väärä ole tehneet.