Yksinäinen susi?

Yksin, niin aina! "On mennyt aika nuoruuden, vain yksinäisyys verhoo sen!" Näin alkaa kuuluisan Volgalaulun sanat.
Ei voisi paremmin nuo sanat kuvata elämääni! On ollut aikoja, etten ole kokenut yksinäisyyttä, mutta kuitenkin olen ollut niin yksin!

Jos kertoisin tänne koko tarinani , harva viitsisi lukea sen loppuun koska siitä tulisi pitkä. Olen kirjoittajana monisanainen. Yritän tiivistää asian.

Lapsena ei ollut kavereita ystävistä puhumattakaan koska asuttiin maaseudulla jossa ei ollut kovin paljoa ikäisiäni ja ne jotka olivat, eivät halunneet olla kanssani kuin ajoittain.
Syynä tähän oli erilainen perhetaustani luultavasti? Asuin äitini kanssa, joka oli uskovainen. Isäni oli alkoholisti. He olivat eronneet.

Ylä-aste ikäisenä, kun muut lähtivät perjantai iltana taajamaan pyörimään, minä olin yksinäni järvellä kalassa tai sitten vain kotona. Minua ei koskaan ole kiinnostanut kännääminen, eikä likaiset ja halventavat jutut naisista joita poika ja miesporukoissa usein viljellään.
Tämä seikka on taatusti eristänyt minut muista ikäisistäni aikuisenakin esim, työkavereiden suhteen.
Työkseni olen tehnyt liikkuvaa reissutyötä, joka on ollut yksin tehtävä työ, ei mitään kimppakämppä juttuja.

Aloin päälle parikymppisenä kiertää suomea ympäriinsä kyseisen työn merkeissä. Nyt noin viisikymppisenä olen tehnyt sen alan erilaisia töitä noin kolmisenkymmentä vuotta.
Haaveilin jo ala-aste ikäisenä tytöistä. Ihastuin muutamaan ja uneksin. Sama ylä-asteella.
Työelämän aloittaessani olin varma, että sopiva nainen tulee vastaan jostain päin suomea reissuiltani? Ei ole tullut tai sitten en ole huomannut.?

Nykypäivänä kummeksutaan jos parikymppisellä ei ole ollut suhteita joko yhden yön tai pitempiaikaista?
Ikäni jo mainitsinkin: Minä se sitten taatusti täysin kummajainen olen kun minulla ei ole ollut suhteita koko elämäni aikana.
Olisin ja olen halunnut kokea rakkauden, mutta sitä ei ole koskaan kohdalleni suotu.
Rakkaus ei ole yhden yön suhteita, enkä hyväksy sellaista. Mielestäni se on täysin moraalitonta johon ihmistä ei ole alunperin tarkoitettu. Ihminen on tarkoitettu elämään saman puolison kanssa läpi elämänsä, kelle sellainen suodaan? Kovin harva avioliitto vain nykyisin enää kestää loppuun saakka.

Nyt joku varmasti sanoo, että ei ihme jos tuollainen tiukkapipo/moraalinvartija onkin yksin!
Joo, pitäähän se varmasti paikkaansakin.
Meitä lienee jo vähemmistö kansasta ja eikä riitä jos löytääkin samoin ajattelevan vastakkaisen sukupuolen edustajan, kun täytyy vielä muutoinkin sopia yhteen ja löytyykö se rakkaus?

Toisaalta kun näin kauan on ollut jo yksin, niin ei se todellakaan ole aivan yksinkertaista alkaa elämään toisen kanssa. Se on valtava elämänmuutos! Sitä alkaa oikeastansa jo pelkäämään jotenkin sitoutumista ja toisestakin vastuun ottamista.
Yksin kun paljon on ja ajattelee asioita , kun tietää ainakin osan omista puutteista tai virheistä ( kaikkea ei varmaan itse edes huomaa), niin tulee mieleen , että jaksaisikohan kukaan minua sen alkuhuuman jälkeen enää katsella ja kuunnella?

Itse haluaisin puolisolta ennen kaikkea läheisyyttä eli, ollaan yhdessä ja tehdään yhdessä asioita, eikä niin, että molemmat ovat aina omien harrastustensa parissa. Tämä ei tarkoita sitä, että toisella ei saisi olla lainkaan omia menoja.
Tarkoitan sitä etten ymmärrä sellaista parisuhdetta missä molemmat kulkevat koko ajan omilla tahoillansa.

On vaikeaa nykyisin päästä juttuun tuntemattomien ihmisten kanssa, koska kaikki näpräävät vain omia puhelimiansa.
Tällä haluan taas sanoa teille arvon vapaat sinkkunaiset jotka kaipaatte elämänkumppania. Hellittäkääpä katseenne edes joskus siitä älykännystä ja katselkaa ympärille, se kumppani voi olla lähempänä kuin arvaattekaan?
Te jotka, ette halua etsiä kumppania baareista tai kapakoista, teidän kannattaisi nimenomaan pitää silmänne auki!
Tinderit ym nettisovellukset: toki voi joskus tärpätä, mutta eiköhän se ole vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta?

Pituutta tälle tuli näinkin ilman varsinaista tarinaa , mutta niinhän varoitinkin alussa olevani monisanainen!

Miksikö kirjoitin tänne? En tiedä? Ehkä se helpottaa joskus mieltä purkaa ajatuksiansa näin kirjoittamisen avulla?

Lopuksi: Teille parikymppiset yksinäiset jotka haluatte elämänkumppanin? Ei teillä vielä paniikkia ole jos sitä oikeaa ei ole löytynytkään? Teille vanhemmille: Kaikki lienee mahdollista niin kauan, kuin elämää on?