Kekkoskritiikin
Kirjoittanut: kaunakertoimet 4.4.2005 klo 11.03
Kekkoskritiikkiin sisältyy sellainen tragedia, että siinä lähtökohtainen motivaatio määrää sisältöjä. Kriitikkojen motiivit korostuvat, koska kritiikin sisällöksi ei lopulta jää muuta kuin yleisluonteisia paheksuttavuuksia tai kakanhaistelijoiden esiinkaivamia pikkukikkareita.
Kritiikki edellyttää Kekkosen tekemisten irrottamista historiallisesta kontekstistaan tai Kekkosen persoonan arvioimista jossain moralisoivassa kontekstissa. Näin historiallinen totuus hautautuu ja näkyviin nousee historiankirjoittajan oma traumaattisuus.
Kekkosen syntymän aikoihin osa Suomesta eli vielä kivikautista elämää. Oli savupirttejä ja torppia. Valtiollinen itsenäistyminen tapahtui traagisesti kansallisen kahtiajaon merkeissä. Valkoinen Suomi ei ollut sosiaalisesti terve yhteiskunta. Kolmekymmenluvulla saksalaissuuntaus nousi näkyviin akateemisen maailman valioidenkin joukossa ja avointa natsi-ihannointiakin esiintyi. Sodat käytiin isänmaallisen hurmoksen ja paatoksen humalluttamana. Oli aristokraattinen Johtaja, ja Runeberg kelpasi junttisuomalaisille lukemistoksi. Vasta sodan jälkeen syntyivät todelliset henkiset edellytykset demokratialle. Paasikivi oli kuitenkin henkisesti kaikkea muuta kuin demokraatti, hän jyräsi uuden ulkopolitiikan tahdonvoimallaan läpi. Esimerkiksi Junnila ei hänen kelkkaansa uskaltanut lähteä ja käytti sitten koko loppuelämänsä todistellakseen itselleen ja muille, että tehty valinta oli väärä.
Kekkosen presidenttiyden aikana Suomi kasvoi todelliseksi demokratiaksi ja nousi lyhyessä ajassa ojanpohjalta muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden sarjaan. Kekkonen piti kaiken vallan - niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin - tiukasti omissa näpeissään, mutta mitään henkilökohtaista materiaalista etua hän ei diktaattoreiden tapaan kahminut. Hän ei tarvinnut hampaisiin asti aseistautuneita henkivartijoita liikkuessaan kansan parissa, ja vain muutamat taloudellisia etujaan varjelevat vuorineuvokset olivat hänen katkeroituneita vihamiehiään.
Tätä poliittista valtakuviota arvioitaessa on kysyttävä ensinnäkin tiettyjä demokratian todelliseen olemukseen kuuluviua määritelmäkysymyksiä. Onko demokratia muodollinen vain sisällöllinen arvo? Onko demokratia sitä että poliitikot riitelevät vallasta, vai onko se sitä että kansa aidosti luottaa johtajiinsa? Ja näiden kysymysten jälkeen täytyy esittää historialliseen kontekstiin palautuvat kysymykset. Olisiko vallan hajauttaminen ollut edes mahdollista? Olisiko se ollut suomalaisten etu? Pitää muistaa, että elimme miltei valtioliiton omaisissa suhteissa jättimäiseen totalitaariseen itänaapuriimme, jossa niinikään vallasta taisteltiin jatkuvasti.
Olosuhteista ja kaikesta muusta huolimatta Suomen vaurastuminen Kekkosen aikakaudella oli valtavaa. Suomesta sukeutui "maailman amerikkalaisin maa", jossa jokaikisen teknisen vempeleen leviäminen tapahtui euroopan- tai peräti maailmanennätysvauhdilla. Kun vielä 50-luvun alussa useimmissa suomalaisissa keskikokoisissakin kaupungeissa kaduilla tuli vastaan useammin hevonen kuin auto, 60-luvun mittaan suomalaiset duunaritkin alkoivat saada autoja. Tietysti ne olivat mosseja, volgia, myöhemmin ladoja.
Historiallisen, fasismin pönkittämän koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin purkaminenkin pääsi vauhtiin Kekkosen suosiessa vaihtoehtoajattelijoita ja yhteiskunnallista keskustelua. Hänellä oli siteet työläiskirjailijoihin, hän armahti Salaman. Hän oli reporadion vahva takapiru. Kuuluisassa puheessaan HYY:n satavuotisjuhlissa hän ilmoitti panneensa hyvillä mielin merkille, että kirkko oli suositellut nuorille aseistakieltäytymisen mahdollisuutta.
Kekkonen oli suurmies siksi että hänen vahvassa johdossaan Suomi varsinaisesti valtiona ja yhteiskuntana syntyi ja sai muotonsa. Voidaan sanoa jopa niinkin, että Suomi oli itsenäisenä valtiona olemassa tuon Kekkosen ajan. Nimittäin sen jälkeen tapahtui nopeasti ja paljon sellaista, joka tekee valtiosta ja yhteiskunnasta puhumisen katteettomaksi. Koivistolle raha oli tärkeämpi arvo kuin mikään reaalinen. Koiviston kaudella kekkoslainen demokratia purettiin ja maasta tehtiin rahatalouden toimialue. Koivisto pääsi ratsastamaan Kekkosen luomalla vahvan johtajan myytillä, mutta siinä missä Kekkonen oli vallankäytössään toteuttanut koko kansan parasta, siinä Koivisto petti kansan ja antoi vallan kasvottomalle rahalle.
Kekkosen arvostelijat nousevat tietyiltä taustoilta. Osa on sen porukan henkisiä ja fyysisiä jälkeläisiä, joka jo Kekkosen aikana vihasi hänen tosiasiallista kansansuosiotaan ja tosiasiallista demokraattisuuttaan. Hyvinvoivien ruotsalaissukujen piiristäkin näitä kekkosvihaajia nousee. Sotilailla on aihetta olla nyreissään Kekkoselle, joka ei juuri sotilaiden älyä arvostanut. Osa Kekkosen arvostelijoita taas on koivistolaisia sosialidemokraatteja, joille tärkeää on mustata Kekkosta jotta sosialidemokraattien oma alennustila ei nousisi näkyville. Demareissa on aina ollut äärioikeistolaisia nousukkaita ja opportunistisia törttöilijöitä. Oman taannoisen typeryyden peittely johtaa joskus oman nykyisen typeryyden korostumiseen, kuten Lipposen tapauksessa esimerkillisesti näkyy.
Nimimerkki Suomi sanoo hyvin: Kekkosen suurmiehisyys ja kuva hänen historillisesta merkityksestään Suomen kohtaloihin on vasta muotoutumassa. Saattaa käydä niinkin, että hänen "haudallensa kuseskelijat" huomaavat kovaan ääneen kailottomiensa johtopäätösten perustuvan virheelliseen tulkintaan historiasta. Silloin siitä seuraa samanlaista hämillistä selittelyä, johon aikoinaan kukkoilleet taistolaiset ovat joutuneet turvautumaan.
Kirjoittanut: kaunakertoimet 4.4.2005 klo 11.03
Kekkoskritiikkiin sisältyy sellainen tragedia, että siinä lähtökohtainen motivaatio määrää sisältöjä. Kriitikkojen motiivit korostuvat, koska kritiikin sisällöksi ei lopulta jää muuta kuin yleisluonteisia paheksuttavuuksia tai kakanhaistelijoiden esiinkaivamia pikkukikkareita.
Kritiikki edellyttää Kekkosen tekemisten irrottamista historiallisesta kontekstistaan tai Kekkosen persoonan arvioimista jossain moralisoivassa kontekstissa. Näin historiallinen totuus hautautuu ja näkyviin nousee historiankirjoittajan oma traumaattisuus.
Kekkosen syntymän aikoihin osa Suomesta eli vielä kivikautista elämää. Oli savupirttejä ja torppia. Valtiollinen itsenäistyminen tapahtui traagisesti kansallisen kahtiajaon merkeissä. Valkoinen Suomi ei ollut sosiaalisesti terve yhteiskunta. Kolmekymmenluvulla saksalaissuuntaus nousi näkyviin akateemisen maailman valioidenkin joukossa ja avointa natsi-ihannointiakin esiintyi. Sodat käytiin isänmaallisen hurmoksen ja paatoksen humalluttamana. Oli aristokraattinen Johtaja, ja Runeberg kelpasi junttisuomalaisille lukemistoksi. Vasta sodan jälkeen syntyivät todelliset henkiset edellytykset demokratialle. Paasikivi oli kuitenkin henkisesti kaikkea muuta kuin demokraatti, hän jyräsi uuden ulkopolitiikan tahdonvoimallaan läpi. Esimerkiksi Junnila ei hänen kelkkaansa uskaltanut lähteä ja käytti sitten koko loppuelämänsä todistellakseen itselleen ja muille, että tehty valinta oli väärä.
Kekkosen presidenttiyden aikana Suomi kasvoi todelliseksi demokratiaksi ja nousi lyhyessä ajassa ojanpohjalta muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden sarjaan. Kekkonen piti kaiken vallan - niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin - tiukasti omissa näpeissään, mutta mitään henkilökohtaista materiaalista etua hän ei diktaattoreiden tapaan kahminut. Hän ei tarvinnut hampaisiin asti aseistautuneita henkivartijoita liikkuessaan kansan parissa, ja vain muutamat taloudellisia etujaan varjelevat vuorineuvokset olivat hänen katkeroituneita vihamiehiään.
Tätä poliittista valtakuviota arvioitaessa on kysyttävä ensinnäkin tiettyjä demokratian todelliseen olemukseen kuuluviua määritelmäkysymyksiä. Onko demokratia muodollinen vain sisällöllinen arvo? Onko demokratia sitä että poliitikot riitelevät vallasta, vai onko se sitä että kansa aidosti luottaa johtajiinsa? Ja näiden kysymysten jälkeen täytyy esittää historialliseen kontekstiin palautuvat kysymykset. Olisiko vallan hajauttaminen ollut edes mahdollista? Olisiko se ollut suomalaisten etu? Pitää muistaa, että elimme miltei valtioliiton omaisissa suhteissa jättimäiseen totalitaariseen itänaapuriimme, jossa niinikään vallasta taisteltiin jatkuvasti.
Olosuhteista ja kaikesta muusta huolimatta Suomen vaurastuminen Kekkosen aikakaudella oli valtavaa. Suomesta sukeutui "maailman amerikkalaisin maa", jossa jokaikisen teknisen vempeleen leviäminen tapahtui euroopan- tai peräti maailmanennätysvauhdilla. Kun vielä 50-luvun alussa useimmissa suomalaisissa keskikokoisissakin kaupungeissa kaduilla tuli vastaan useammin hevonen kuin auto, 60-luvun mittaan suomalaiset duunaritkin alkoivat saada autoja. Tietysti ne olivat mosseja, volgia, myöhemmin ladoja.
Historiallisen, fasismin pönkittämän koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin purkaminenkin pääsi vauhtiin Kekkosen suosiessa vaihtoehtoajattelijoita ja yhteiskunnallista keskustelua. Hänellä oli siteet työläiskirjailijoihin, hän armahti Salaman. Hän oli reporadion vahva takapiru. Kuuluisassa puheessaan HYY:n satavuotisjuhlissa hän ilmoitti panneensa hyvillä mielin merkille, että kirkko oli suositellut nuorille aseistakieltäytymisen mahdollisuutta.
Kekkonen oli suurmies siksi että hänen vahvassa johdossaan Suomi varsinaisesti valtiona ja yhteiskuntana syntyi ja sai muotonsa. Voidaan sanoa jopa niinkin, että Suomi oli itsenäisenä valtiona olemassa tuon Kekkosen ajan. Nimittäin sen jälkeen tapahtui nopeasti ja paljon sellaista, joka tekee valtiosta ja yhteiskunnasta puhumisen katteettomaksi. Koivistolle raha oli tärkeämpi arvo kuin mikään reaalinen. Koiviston kaudella kekkoslainen demokratia purettiin ja maasta tehtiin rahatalouden toimialue. Koivisto pääsi ratsastamaan Kekkosen luomalla vahvan johtajan myytillä, mutta siinä missä Kekkonen oli vallankäytössään toteuttanut koko kansan parasta, siinä Koivisto petti kansan ja antoi vallan kasvottomalle rahalle.
Kekkosen arvostelijat nousevat tietyiltä taustoilta. Osa on sen porukan henkisiä ja fyysisiä jälkeläisiä, joka jo Kekkosen aikana vihasi hänen tosiasiallista kansansuosiotaan ja tosiasiallista demokraattisuuttaan. Hyvinvoivien ruotsalaissukujen piiristäkin näitä kekkosvihaajia nousee. Sotilailla on aihetta olla nyreissään Kekkoselle, joka ei juuri sotilaiden älyä arvostanut. Osa Kekkosen arvostelijoita taas on koivistolaisia sosialidemokraatteja, joille tärkeää on mustata Kekkosta jotta sosialidemokraattien oma alennustila ei nousisi näkyville. Demareissa on aina ollut äärioikeistolaisia nousukkaita ja opportunistisia törttöilijöitä. Oman taannoisen typeryyden peittely johtaa joskus oman nykyisen typeryyden korostumiseen, kuten Lipposen tapauksessa esimerkillisesti näkyy.
Nimimerkki Suomi sanoo hyvin: Kekkosen suurmiehisyys ja kuva hänen historillisesta merkityksestään Suomen kohtaloihin on vasta muotoutumassa. Saattaa käydä niinkin, että hänen "haudallensa kuseskelijat" huomaavat kovaan ääneen kailottomiensa johtopäätösten perustuvan virheelliseen tulkintaan historiasta. Silloin siitä seuraa samanlaista hämillistä selittelyä, johon aikoinaan kukkoilleet taistolaiset ovat joutuneet turvautumaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Historiarockia parhaimillaan - joka sointu on paikallaan.
Eilen käväisin palstalla ja olin huolissani, kun
Kekkonen ei ollut lööpeissä ja oikein illalla valmistelin mielessäni jonkun kekkosjutun, jotta
mies pysyisi markkinoilla.
Tuskin edes paavia muistellaan yhtä hartaasti yhtä pitkään ja intohimoisesti puolin ja toisin kuin edesmennyttä arkki-Kekkosta.
ja suurmieheksi jää senkin jälkeen kun Lasse Lehtistä ja Jari Tervoa ei enää kukaan muista.
Suurmiehet Lehtinen ja Tervo ovat ylittäneet kevyesti 100 kilon rajan.
Minkä rajan he seuraavaksi ylittävät?
Tuonelan.