Olohuoneen vaalean- ja tummansiniset verhot heilahtelivat avonaisesta ikkunasta puhaltavan tuulen mukana ja lattialla makaava matto oli vinossa. Inari veti Antin kiinni itseensä ja painoi huulensa voimakkaasti nuoren miehen huulille. Hän tarttui Anttia niskasta ja painoi tämän päätä alemmas lähes väkivaltaisesti. Niin monesti hän oli halunnut satuttaa Anttia vain kuullakseen tämän huutavan nimeään. Yhtä monesti Inari oli itkenyt pimeässä turhautuen uudestaan ja uudestaan, kun Antti kohteli häntä kuin ilmaa. Kun hän ei tajunnut, kuinka lähellä Inari oikeasti oli. Kuinka valmis Inari oli antamaan kaikkensa Antin edestä, kuinka valmis hän oli nöyrtymään ja antamaan enemmän kuin pystyisikään. Kaipaus, joka oli repinyt Inarin sisintä niin kauan, tuntui viimeinkin hiljenevän nyt, kun Antti oli siinä niin lähellä. Inari pujotti sormensa Antin lyhyisiin vaaleisiin hiuksiin ja hymyili miehelle lempeästi. Inari painoi päänsä Antin leveää rintakehää vasten hetkeksi ja tunsi Antin vahvojen käsien kiertyvän ympärilleen.
– No nii, lähetäänkö me? Antti kysyi. Inari kohotti päänsä ja irrottautui Antin otteesta. Inari nyökkäsi ja keräsi pitkät punaruskeat hiuksensa niskaan kimpuksi ja kurottui kohti pöydällä olevaa pompulaa. Inari sitaisi hiuksensa nutturalle ja suoristi persikanvärisen hameensa helmoja. Valkoinen paita jätti olkapäät paljaiksi paljastaen ruskettuneen ihon vähän pyöreässä vartalossa. Muodokas vartalo keinahteli, kun hän nosteli lattialle pudonneet tavarat ylös ja havahtui Antin tuijotukseen niskassaan. Inari kääntyi silmät sirrissä ja suupielet kaartuivat ylöspäin pyöreissä kasvoissa, jonka otsalle otsatukan suortuvat tipahtelivat.
– Mitä? Inari katsoi Anttiin naurahtaen kysyvänä. Antti levitteli käsiään ja hymähti.
– Ei mitään. Tai ku, sä oot vaan niin kaunis. Antin sanat nostivat kevyen punan Inarin poskille ja hän puraisi huultaan. Antti oli hänelle niin rakas. Ja nyt kun Antti oli siinä niin lähellä, Inari tunsi kaiken sen tuskan ja odotuksen kaukaisiksi, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Inari nosti kaatuneen romaanin takaisin pystyyn ja hymyili itsekseen tyytyväisenä. Antti asteli hänen taakseen ja kietoi kätensä Inarin vyötärölle. Antti huokaisi syvään ja hautasi kasvonsa Inarin hiuksiin. Inari laski kätensä Antin käsien päälle ja sulki silmänsä. He seisoivat siinä pitkään, kunnes Antti nosti päätään.
– Inari, onko tää ikuista? Antti kysyi hiljaisella äänellä. Inari silitti Antin kättä ja nojasi päänsä Anttiin. Inarin silmät vaelsivat pitkin hyllyn kirjojen selkämyksiä kiinnittymättä mihinkään. Antin kysymys oli pysäyttänyt hänet ja Inarin piti miettiä vastaustaan. Hän uskoi itseensä ja Anttiin, mutta mistä hän tiesi. Antti tuntui odottavan häneltä varmaa vastausta ja tietoa, ihan kuin hänellä sitä olisi.
– En mä tiedä, Antti, en mä tiedä. Mutta mä toivon ja uskon. Uskotsä? Antti veti Inarin lujemmin itseensä ja tunsi Inarin hajuveden vienon tuoksun. Ehkä hänkin oli viimein löytänyt sen, mitä haki kaikista niistä naisista, joiden kanssa oli ollut. Inari oli niin erilainen kuin muut hänen tapaamansa naiset. Inari oli niin elävä, luonnollinen, mielikuvituksellinen, lämmin ja rakastava. Ihan toista kuin ne kauniit, mutta tyhjät naiset, joita hän oli luullut rakastavansa, mutta jättänyt heti kun alkoi ahdistaa. Kukaan heistä ei ollut tarjonnut hänelle puoltakaan siitä, mitä Inari.
– Kyllä mä uskon. Mä en halua luopua susta ikinä. Mutta nyt meiän pitää lähteä sinne, tai Annika hermostuu, jos me ollaan myöhässä. Antti irrotti otteensa ja käveli olohuoneesta eteiseen. Inari olisi halunnut jäädä miettimään Antin kysymystä, mutta kuuli jo oven käyvän ja Antin kiiruhtavan ulos. Inari katsoi ikkunasta ulos nähden auringon paistavan kirkkaana siniseltä taivaalta ja työnsi kiinni ikkunan, joka painui narahtaen paikalleen. Päivä oli kyllä ihanteellinen Antin siskon kihlajaiskahveille. Inari veti kengät jalkaansa ja juoksi Antin perään.
– Hei, ihanaa ku tulitte! Annikan vaalea polkkatukka liehui ilmavirran mukana, kun hän juoksi heitä kohti punaisessa kesämekossaan, jonka leveä helma ulottui polviin paljastaen kauniit sääret. Inari saattoi vain ihmetellä, kuinka Annika ja Antti olivatkin niin samannäköisiä näyttämättä oikeastaan ollenkaan samalta. Antin kolme vuotta nuorempi sisko oli lyhyt siinä missä Antti pitkä ja Annikan nenä nousi pieneksi hyppyriksi kun Antin nenä oli pitkä ja suora. Annika kietoi kätensä Inarin ympärille ja Inari puristi Annikan syliinsä. Annika kohteli häntä kuin perheenjäsentä, vaikka Inari ja Antti olivat olleet yhdessä vasta vajaan vuoden. Kaikki vain oli käynyt niin nopeasti. Ensin Inari rakastui Anttiin, yritti kaikin keinoin saada Antin huomaamaan itsensä, itki yöt Antin naisseikkailuja ja yritti unohtaa. Mutta ei vain voinut. Jos vain löytyi pienikin toivonpilkahdus siitä, että hän vielä joskus saisi Antin, hän oli valmis jatkamaan. Ja kun Antti viimein suuteli häntä oven edessä, hän tunsi ponnistelunsa palkituiksi. Hän muisti Antin varovaisen suudelman, joka jatkui ja jatkui, kunnes Antti koppasi hänet syliinsä ja suuteli seinää vasten. He olivat sitten vain olleet yhdessä ja kuin huomaamatta Inari oli muuttanut Antin luokse ja viimein ilmoittanut sen uudeksi osoitteekseen.
Inari lähti kävelemään pöytää kohti hymyillen Luukkaalle, jonka vasemmassa nimettömässä sijaitsevaan kultasormukseen aurinko loi säteitään. Pitkät valkeat sormet kaatoivat kahvia kuppeihin ja mustat hiukset putosivat edestä otsalle ja kihartuivat vähän niskasta. Luukas kääntyi Inariin päin ja siristi silmiään auringon häikäistessä. Luukkaan satakahdeksankymmentäviisisenttinen vartalo näytti vieläkin pidemmältä laihan yläruumiin kiertyessä lähes ympäri hänen seuratessaan Inarin kulkua luokseen. Inari tunsi Luukaan oikeastaan paremmin kuin Annikan, sillä Luukas oli ollut hänen rinnakkaisluokallaan yläasteella. Hän muisti Luukkaan jännittävällä tavalla hyvännäköisenä ja hiljaisena kitaransoittajana, jota hän ei kyllä ollut tuntenut lähes ollenkaan. Luukas oli tavannut Annikan puolisen vuotta ennen kuin Antti ja Inari alkoivat seurustella. Inari huomasi ajattelevansa, että Annika ja Luukas sopivat valtavan hyvin toisilleen.
– Hei Inari, mitä kuuluu? Luukas kysyi. Hän ei ymmärtänyt mitä Inari näki Antissa. Antti ei ansainnut Inaria, joka oli niin vilpitön ja eläväinen, Inari olisi voinut saada paljon paremman, jos vain olisi päässyt Antista irti. Miten Inari saattoi haluta vain Antin vuodesta toiseen, vaikka Antti oli mikä oli? Silloinkin, kun Antilla oli vilkkain kausi meneillään, Inari jaksoi odottaa. Antti, jolla oli aina ollut naisia joka sormelle, ja välillä enemmänkin yhtä sormea kohti, ei mitenkään voinut arvostaa Inaria tarpeeksi. Miksi hän tahtoi Inarin, joka oli aivan toista kuin ne perinteiset ja edustavat kaunottaret, joiden kanssa hän ennen viihtyi niin hyvin. Luukkaalla oli tunne, että Inari oli odottanut turhaan.
– Ihan hyvää. Ei mitään ihmeellistä. Miltä tuntuu olla kihloissa? Inari kysyi ja naurahti. Luukas katsoi Annikaan, joka käveli Antin kanssa nurmen läpi heitä kohti. Annikan nauru helisi kirkkaana ilmassa ja Luukas hymähti.
- Hyvältä. Vaikkei tää sillee mitään muutakaan, mutta silti. Mä oon aika helvetin onnekas ku
mulla on Annika, paitsi että..
Luukas lopetti lauseensa kesken.
– Mitä?
– Ei mitään. Annika on kaikki mitä mä voin toivoa, vai mitä?
Luukas naurahti hieman väkinäisesti ja nieleskeli. Hän ei kestänyt, kun Inari katsoi häneen noin vihreillä silmillään mustien ripsien alta. Hän rakasti Annikaa, se oli totta, hän rakasti Annikaa kaikesta sielustaan, mutta ei ollut aina rakastanut. Oli aika, jolloin hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen Inarin, joka ei edes huomannut häntä. Sitten hän tapasi Annikan ja rakastui heti. Annika korvasi hänelle Inarin, eikä hän aikoihin edes muistanut tyttöä. Ei, ennen kuin Antti toi Inarin tapaamaan häntä ja Annikaa. Annikan poikaystävänä Luukas oli joutunut näkemään Antin railakasta elämää ja oli niin toivonut, että Inari rakastuisi johonkin muuhun, eikä Antti pääsisi satuttamaan häntä. Turhaan.
Annika tarttui Luukasta kädestä ja hymyili säteilevästi. Luukas oli kaikkea mitä hän saattoi toivoa. Luukas oli niin kiltti ja herkkä, Annika luotti häneen täysin. Luukkaalle hän riitti sellaisenaan ja se oli tärkeää. Hän oli tyytyväinen, kun Luukas ehdotti kihlautumista ja halusi sitoutua. Luukas oli niin turvallinen ja todellinen, ei lupaillut turhia eikä haikaillut toisten naisten perään. Joskus hän vain oli ollut aistivinaan kireyttä Luukkaan suhtautumisessa Anttiin, mutta sen täytyi olla kuvittelua. Ei hänellä ollut mitään Anttia vastaan, Luukas oli sanonut niin. Annika oli niin onnellinen Antin puolesta. Näytti siltä, että Antti oli löytänyt etsimänsä Inarista, eikä tuntenut enää tarvetta yrittää jokaista kaunista naista. Annika ei edes osannut laskea, kuinka montaa tyttöä Antti oli vannonut hänelle rakastavansa. Ei se niitä rakastanut, miten olisi voinut, kun ei edes tiennyt mitä rakkaus oli? Ei se ollut sitä, että hullaantui päättömästi jonkun kauniiseen vartaloon tai säteilevään hymyyn tai älykkyyteen ja halusi kuollakseen olla tämän kanssa. Ei se niistä ollut välittänyt, vaikka oli niin luullutkin. Heti kun tyttö halusi tavata useammin tai saada Anttia sitoutumaan johonkin, sen näki jonkun toisen kanssa. Heti kun Antille antoi sen mitä hän etsi, hän tahtoi jotain muuta. Antti oli etsinyt väärästä suunnasta, ei yksikään niistä kauniista iloisista tytöistä olisi ikinä jaksanut odottaa Anttia niin kauan, tai uhrata niin paljon, kuin Inari. Inarin rakkaus Anttiin oli ollut monien tiedossa, vaikkei lähes kukaan enää jaksanut uskoa, että Inari vielä joskus saisi Antin, kaikkien vähiten Inari itse. Annikakin oli jonkun aikaa epäillyt kuinka kauan Antti viihtyisi Inarin kanssa, mutta ehkä se tällä kertaa olisi pysyvää. Antti oli kaikkien lemmikki niin heidän perheessään kuin kaikkien muidenkin seurassa. Hän oli hauska, älykäs, seurallinen ja muut huomioiva ja hänen lihaksikas vartalonsa ja poikamaisen persoonalliset olivat aina vedonneet kaikenikäisiin naisiin. Ehkä Antti oli nyt kohdannut vertaisensa, ainakin hän näytti olevan todella kiintynyt Inariin, kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Nyt hän ei hurmannut Inaria joka hetki uudestaan ja uudestaan, vaan yksinkertaisesti tuntui välittävän Inarista Inarin takia, eikä itsensä.
Antti pujotti kätensä Inarin vyötärön ympäri ja nelikko istui terassin pöydän ääreen. Aurinko lämmitti Inarin ihoa ja hän tunsi itsensä onnelliseksi. Elämä Antin kanssa oli ihanaa, Annikasta oli tulossa hänelle hyvä ystävä ja kaikki tuntui sujuvan. Äiti odotti heitä huomiseksi käymään ja Antti oli luvannut lähteä. Inaria jännitti äidin ja Antin tapaaminen, vaikka hän olikin varma, että äiti ihastuisi Anttiin. Äiti oli Inarille tärkeä. Silja Kuusisto oli kasvattanut lapsensa lähes yksin isän ollessa paljon töissä. Ei ollut helppoa kasvattaa kahta tytärtä ja kolmea poikaa kun mies on autonkuljettaja. Teuvo ajoi paljon ulkomaille, etenkin silloin kun Inari oli pieni. Inarin nuorin veli Sakari ja sisko Marja asuivat vielä kotona, jossa isäkin ehti olla nyt enemmän. Inarin isoveljet Timo ja Ville asuivat molemmat Helsingissä ja Inari odotti kovasti, milloin pääsisi tutustuttamaan Antin heihin. Etenkin Inari ja Timo olivat hyvin läheiset ja tämän tyttöystävä Janita oli Inarille kuin sisko.
Annika ja Antti kiistelivät kovaäänisesti ja nauroivat. Luukas katseli Annikaa mietteissään. Hän itse oli halunnut kihloihin ja rakasti Annikaa, mutta tunsi silti epämääräistä syyllisyyttä. Aivan kuin hän olisi huijannut tätä jotenkin. Hänen oli vaikea olla ja ajatella Annikaa, kun Inari istui vieressä nauraen välillä ja keikauttaen niskaansa taaksepäin niin, että tummat kiharat karkasivat nutturasta. Annika oli ihana tyttö, eikä Luukas ikimaailmassa halunnut satuttaa häntä mitenkään, mutta Inari veti häntä niin lujasti puoleensa. Inari tuntui ymmärtävän häntä puolesta sanasta ja tarjoavan niin paljon. Luukas oli vieläkin ihastunut Inariin, vaikkei halunnut myöntää sitä. Heille olisi miljoonia esteitä, hän rakasti jollain lailla enemmän, mutta silti vähemmän Annikaa ja Inari oli niin rakastunut Anttiin, ettei Luukas voinut mitenkään kilpailla hänen kanssaan. Eikä Inari loukkaisi Annikaa Luukkaan kanssa, vaikka haluaisikin, ei hän pystyisi siihen. Annika oli jollain lailla niin viaton, että Luukkaan sydäntä riipaisi. Annika oli hänelle kiltti ja hyvä, mutta jotenkin hän kaipasi silti enemmän. Annika tekisi kaiken voitavansa hänen takiaan, niin kuin Luukaskin tekisi hänen vuokseen. Ehkä olisi ollut oikein jättää Annika sen sijaan, että kihlasi tämän, vaikkei Annika ollut ainoa nainen hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut. Hän ei voinut erota Annikasta, jolta oli saanut niin paljon, hän ja Annika olivat kuin kasvaneet yhteen, vaikka Inari houkuttelikin. Joskus Luukkaan olisi tehnyt mieli unohtaa Annika ja Antti totaalisesti ja sulkea Inari syliinsä ja suudella, mutta mitä hän olisi siitä hyötynyt?
– Mitä sä luulet, Luukas? Antin ääni havahdutti Luukkaan. Kaikki katsoivat häneen odottavina ja Luukas räpytteli silmiään.
– Niin siis mistä?
Annika nauroi.
– Etsä kuunnellut ollenkaan? Antti ehotti, että lähettäis kaikki viikonlopuks johonki lomalle,
vaikka meiän mökille? Annika kysyi tarkoittaen heidän vanhempiensa mökkiä läheisen järven rannalla.
– Otettais paljon kavereita mukaan ja mentäis sinne, siellä on tilaa ja se ois hyvä tilaisuus
tutustuttaa uusiaki ihmisiä toisiinsa, vai mitä?
Annika kysyi. Luukkaan mielestä se kuulosti hyvältä. Hän oli käynyt muutaman kerran Annikan vanhempien mökillä ja paikka oli mahtava. Hän nyökytteli innokkaasti ja he sopivat soittelevansa ketä kaikkia oli tulossa ja Antti katsoi kelloaan.
– Pitäiskö meiän, Inari, lähteä? Antti kysyi pyyhkien muruja valkoiselta liinalta. Inari nyökkäsi nousten ylös ja Annika ja Luukaskin vetivät tuolinsa taaksepäin nousten seisomaan. Antti ja Inari lähtivät kävelemään vieretysten nurmikkoa pitkin autoa kohti. He lähtivät pitkien vilkutusten saattelemina ja lupasivat soitella. Auto kaartoi rivitalon pihasta ja Annika tarttui Luukasta kädestä. Luukas puristi Annikan kättä ja he kävelivät yhdessä kokoamaan astioita pöydästä. Luukas käveli edeltä sisään kuppeja käsissään, kun Annika kokosi maitoja ja kakkuja syliinsä. Luukas tuli sisältä häntä vastaan ja katsoi tummilla silmillään Annikaan. Annika rakasti Luukkaan teräväpiirteisiä kasvoja ja kauniin vaaleaa ihoa ja pitkiä sormia. Annika harppoi keittiöön ja laski kantamuksensa pöydälle. Hän kääntyi kohti Luukasta, joka nojasi ovenpieleen ja hymyili vähän. Annika käveli hymyillen heitä erottavat askeleet ja kiersi kätensä Luukkaan kapean lantion ympäri. Annika nojasi päätään Luukkaan rintakehää vasten ja Luukas laski leukansa Annikan päälaelle.
– Luukas? Annika kuiskasi.
– No?
– Sä oot parasta mitä mulle on ikinä tapahtunu.
– Niin säki mulle, Luukas sanoi ja puristi Annikan kovemmin itseään vasten.
Inari nosti kännykän korvalleen ja kuunteli hälytysääntä. Hän naksutteli varpaitaan katsellen kattoon. Viimein toisessa päässä vastattiin.
– Krista.
– No se on Inari tässä. Mitä kuuluu?
Inari oli iloinen puhuessaan Kristan kanssa, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Krista oli Inarille rakas ystävä, jonka hän oli tuntenut kolmetoistavuotiaasta asti. Krista asui samassa kaupungissa, mutta he olivat nähneet kesän aikana harvemmin kuin olisivat tahtoneet.
– Ihan hyvää, Jani lähti just, se on saanu uuen työpaikan. Mitäs sulle, miten Antin kans menee? Kristan ääni kaikui ihanan tuttuna ja kirkkaana puhelimen linjaa pitkin. Inari ei tosiaan tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman Kristaa, joka oli aina ymmärtänyt häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu. Krista ja Jani olivat käyneet läpi monta väärinkäsitystä ollakseen yhdessä ja kun se viimein oli onnistunut, se oli tehnyt Inarinkin onnelliseksi ja helpottuneeksi.
– Antin kans menee hyvin, oltiin pari päivää sitte Antin siskon Annikan ja sen poikaystävän Luukkaan luona juomassa kihlajaiskahvit. Kyllähän säki muistat Luukkaan? Se oli meiän rinnakkaisluokalla sillon yläasteella.
– Joo muistan, totta kai. Mitäs Luukkaalle?
– Hyväähän sille, Annika on hyvä tyyppi. Mutta, oli mulla asiaaki, ku mä soitin. Mitä te teette Janin kans ens viikonloppuna? Katos, ku me aateltiin kerätä ankaran iso porukka kaikkien kavereita ja lähteä Antin ja Annikan vanhempien mökille tonne reilun kolmenkymmenen kilometrin päähän! Mitä luulet, pääsisittekö te tulemaan?
Inari toivoi hartaasti, että Krista ja Jani tulisivat. Hän odotti innolla viikonloppua mökillä ja sitä, ketä kaikkia sinne tulisi. He olivat olleet Antin kanssa niin tiiviisti yhdessä viime aikoina, että hänellä oli ollut aivan liian vähän aikaa vanhoille ystävilleen ja tutustua uusiin ihmisiin.
– Joo, ei sille liene mitään estettä. Kysäsen vielä Janilta, mutta eiköhän se onnistu. Mitäs sinne pitäs ottaa mukaan?
– Varmaan jotain ruokaa ja lakanoita ja sellasta. Niistä kyllä kerkiää vielä puhua! Mä ilmotan Annikalle, että te tuutte, okei?
– Joo, ilmota vaan. Soitellaan vielä!
– Joo, soitellaan. Pitää lopettaa, oot rakas!
– Niin säki. Moi, moi!
Inari sulki puhelimen ja nousi penkiltä. Hän käveli iloisena makuuhuoneeseen petaamaan sängyn ja mietti, mitä ottaisi mökille mukaan. Hän oli iloinen, että tutustui paremmin Annikaan, vaikka olikin oikeastaan tuntenut hänet yhtä kauan kuin Antin. He eivät vain olleet liikkuneet samoissa piireissä. Inari katsoi kelloa ja huomasi, että hänen piti lähteä töihin. Inari oli saanut kesäksi töitä kaupungin viheralueidenhoidossa, vaikkei se aina mukavaa ollutkaan, siitä maksettiin kohtuullisesti. Inari pesi kasvonsa ja vaihtoi shortsit jalkaansa lähtien ulos.
Annika pyyhki pöytää aurinkoisessa kahvilassa ja hymyili vanhalle naiselle, joka joi kahvia. Hän käveli vaihtamaan rättiä, kun ovi kävi. Sisään kahvilaan astui omistajan poika Stefan, joka myös työskenteli usein kahvilassa, kun muilta töiltään ehti. Stefan oli hoikka nuori mies, jolla oli vaaleanruskeat hiukset ja ystävällinen hymy. Annika nosti kättään Stefanille, joka harppoi takahuoneeseen. Annika pyyhki viimeiset muruset pöydältä ja kiiruhti kaatamaan naiselle toisen kupin kahvia. Stefan tuli takahuoneesta tummansininen esiliina vyötäisillään takapöydälle tekemään lounassämpylöitä. Hän höyläsi sujuvasti juustoviipaleet lautaselle ja viipaloi kurkut samalla, kun ikkunasta paistava aurinko paistoi hänen käsiinsä. Stefan oli käärinyt paitansa hihat ja Annika ihasteli mielessään hänen vahvoja lihaksiaan. Stefan oli mukava ja Annika oli ystävystynyt hänen kanssaan kesäkuun aikana. Stefanin äiti oli pitänyt kahvilaa jo kuusi vuotta ja Annika oli siellä nyt ensimmäistä kertaa töissä. Irma oli rento ja oikeudenmukainen työnantaja ja kovasti samannäköinen Stefanin kanssa. Annika viihtyi paikassa hyvin, vaikkei alalle aikonutkaan.
– On aika hiljasta, vaikka on näin kaunis päivä. Eikö täällä oo koko aamuna ollu enempää väkeä? Yleensä tänne lappaa tämmösenä päivänä ihmisiä heti aamusta.
Stefan puheli. Annika pudisti päätään ja käveli Stefanin viereen huuhdellen rättiä vesihanan alla.
– Ei, tänään on tosiaan käyny aika vähän väkeä. Voihan se tiesti olla, että ihmiset on lähteny kaupungin pölystä johonki lomailemaan.
Stefan kohotti kulmiaan Annikan sanoille merkitsevästi ja naurahti.
– No en kyllä ihmettele. Kelpais mulleki, jos johonki pääsis tästä hiostavasta kuumuudesta.
Annikan ilme kirkastui.
– Hei, me ollaan suunniteltu, et kerättäis iso porukka kavereita ja lähettäis mun ja mun veljen vanhempien mökille. Lähe ihmeessä mukaan!
Stefan katsoi Annikaa epäilevästi.
– Jaa, ketä sinne on tulossa? Millon te ootte menossa?
– Ens viikonloppuna. No ainaki sinne on tulossa minä, mun poikaystävä Luukas, mun veli Antti ja sen tyttöystävä Inari ja joku sen kaveri poikaystävineen. Sä sovit hyvin joukkoon, ei siellä muutkaan tunne toisiaan. Lähet vaan ja otat vaikka jonku kaveriski mukaan. Vai mitä?
Annika katsoi iloisena Stefaniin. Stefania mietitytti. Hänen teki mielensä lähteä, mutta voisi olla vaikeaa olla koko viikonloppu Annikan kanssa. Ei hänellä ollut mitään Annikaa vastaan, päinvastoin, hän oli ollut pari viikkoa varsin ihastunut Annikaan. Annika oli iloinen ja kaunis, Stefan ei halunnut sotkeentua varattuun naiseen, mutta kiusauksen vastustaminen voisi olla vaikeaa mökillä viikonloppuna. Toisaalta, kyllä hän pystyisi hillitsemään itsensä ja olemaan yrittämättä mitään, jos vain tarpeeksi haluaisi.
– No joo, kyllä se käy! Missä se on ja mitä mun pitää ottaa mukaan?
– Se on siinä kolmenkymmenen kilometrin päässä, sen pikku järven rannalla. Mä ilmottelen vielä, et miten me mennään ja mitä pitää ottaa mukaan. Okei?
– Okei!
Stefan hymyili ja kantoi valmiit sämpylät tiskille. Annika tunsi olonsa iloiseksi ja lisäsi mielessään Stefanin tulijoiden listaan. Hän oli melkein luvattoman mielissään Stefanin tulosta. Hän ei todellakaan halunnut myöntää itselleen, kuinka imartelevilta Stefanin kiinnostuneet katseet tuntuivat.
Antti avasi lukossa olevan oven ja astui sisään. Valoisan eteisen lattialla lojui muutama pari kenkiä epäjärjestyksessä ja Antti potkaisi omansa joukkoon. Hän pyyhkäisi otsaansa ja veti paidan päänsä ylitse astuen makuuhuoneeseen. Voimakkaat lihakset kaartuivat hoikassa vartalossa hänen kurottaessaan naulassa roikkuvaa pyyhettä kohti. Antti hymähti huomatessaan päiväpeiton rypistyneen siitä kohtaa, missä Inari oli istunut. Hän saattoi hyvin kuvitella, miltä Inari näytti istuessaan sängyllä vetämässä farkkuja jalastaan vaihtaakseen ne shortseihin. Paksu tummanpunaruskea letti valumassa selkää pitkin ja posket punertamassa. Inari oli omalla laillaan niin kaunis. Inarin vähän pyöreä muodokas vartalo ja kauniit kapeat vihreät silmät olivat aivan toista luokkaa, kuin esimerkiksi Kirsin luiseva ja suurisilmäinen olemus. Kirsi oli ainoa hänen entisistä tyttöystävistään, jonka kanssa hän oli vielä väleissä. Kirsissä oli muutakin kuin nätti hymy ja hoikka vartalo, hän oli hauska ja älykäs, mutta he tulivat paljon paremmin toimeen pelkkinä ystävinä. Siksi Antti päättikin pyytää Kirsin mökille. Antti astui suihkuun ja antoi veden virrata ylitseen. Antti ajatteli Annikaa ja Luukasta. Hän oli aavistavinaan Luukkaan käytöksessä jotain outoa häntä kohtaan. Luukas oli varautunut, eikä Antti ymmärtänyt miksi. Ihan kuin se olisi alkanut silloin kun hän toi Inarin tapaamaan kunnolla Luukasta ja Annikaa. Mutta ei siinä ollut mitään järkeä. Jos Luukkaalla olisi ollut jotain Inaria vastaan, ei hänen olisi tarvinnut sitä häneen kohdistaa. Eikä Inari ollut puhunut mitään Luukkaasta, vaikka kyllä Antti tiesi, että he olivat olleet samassa koulussa. Tai ehkä hän vain kuvitteli ja Luukas kohteli häntä ihan normaalisti.
– Hei Luukas, kuunteles, ja sano onko tässä kaikki, jotka on tulossa. Sinä, minä, Antti, Inari, Krista, Jani, Stefan, Kirsi ja sitte ne ketkä sä meinasit kutsua… Ketä ne olikaan?
Annika piteli ruutulehtiötä käsissään ja Luukas makasi punaisella sohvalla silmät kiinni.
– Jussi, Pirjo ja Heikki. Ne ku vielä lisäät, nii siinä on kaikki.
Annika kirjoitti nimet paperiin ja kohotti päänsä hymyillen. Luukas lepuutti käsiään Annikan reisillä ja kääntyi kyljelleen.
– Aattele, Luukas, miten hauskaa meillä tulee. Mä en ookaan ennen ollu missään näin ison porukan kans nii, et mä oon tuntenu siitä vaan osan. Tän Kirsin mä muistan, vaikka ne seurusteli Antin kans tosi vähän aikaa. Se on sellanen blondi kovaääninen tyttö, aika jännä tapaus. Ne on Antin kans yllättävän hyvissä väleissä, yleensä Antti ei ees muista niitten tyttöjensä nimiä kovin kauaa, saati sitte, että olis kaveri niitten kans. Vai mitä?
Annika kääntyi katsomaan Luukasta, joka makasi kyljellään silmät kiinni tummat ripset poskilla. Annika hymähti ja silitti Luukkaan viileää poskea. Luukkaan ripset värähtivät, mutta hän ei avannut silmiään. Annika yritti nousta, mutta Luukas kiersi nopeasti kätensä hänen ympärilleen ja veti tytön takaisin sohvalle tehden tilaa viereensä avaamatta silmiään. Annika laski lehtiön ja kynän sohvalle asettuen makuulle Luukkaan viereen Luukkaan vetäessä hänet lähelleen. Annika sulki myös silmänsä ja nukahti kellon tasaiseen tikitykseen punaisella ja keltaisella sisustetussa pienessä olohuoneessa.
Pirjo Stenroth asetteli keittiössä sanomalehtiä lehtikoriin ja katsoi ulos ikkunasta, joka näytti kaipaavan pesua. Hän pyyhkäisi lyhyet punaiseksi värjätyt hiuksensa korvan taakse kävellen samalla makuuhuoneen kaapille etsimään matkakassia. Hänestä ajatus mökkireissusta lähes tuntemattomien ihmisten kanssa oli hauska ja hyvin keksitty. Hän ei ollutkaan aikoihin ollut mökillä, mistäpä hän mökin, jolle mennä, olisi löytänyt, kun kaikki sukulaiset ja ystävät asuivat kaupungissa, eikä huvittanut sellaista vuokratakaan. Hän tunsi porukasta suunnilleen puolet, Luukas, Jussi, Heikki ja Annika olivat tuttuja, harmi vain ettei Satu, jonka Luukas myös oli aikonut kutsua, päässyt tulemaan. Se olisi ollut hauskaa, Satu kuului lähtemättömästi heidän joukkoonsa kovan äänensä ja rivojen juttujensa kanssa. Mutta menihän se näinkin, ei siellä tylsää olisi ja hän tuli toimeen yleensä kaikkien kanssa.
Pirjo veti kaapista ulos hellemekon ja muutaman paidan sekä alusvaatteita. Hän ei uskonut tarvitsevansa paljoakaan vaatteita, sää tuskin vaihtelisi ratkaisevasti eivätkä he viipyisi mökillä kuin yön tai kaksi. Hän tosiaan tarvitsi pientä lomaa järven rannalla mukavien ihmisten kanssa kaikkien niiden työkiireiden jälkeen. Ja Mikaelin lähdön. Pirjon sisintä kouraisi vieläkin se, miten joku jota rakasti niin paljon, saattoi vain ottaa tavaransa ja lähteä. Sanoa rakastuneensa johonkin toiseen, pyydellä anteeksi, avata ovi ja lähteä. Miten joku saattoi tehdä niin? He olivat kyllä myöhemmin soitelleet ja puhuneet asian läpi, mutta silloin Mikael oli vain lähtenyt, ikään kuin heillä ei olisi ikinä mitään todellista ollutkaan. Se sattui viiltäen ja polttaen sisintä, kaikki ne hylätyksi ja loukatuksi tulemisen tunteet moninkertaistuivat ajan kanssa kunnes se pikkuhiljaa unohtui, muuttui muistoksi muiden joukossa vain silloin tällöin muistuttaen olemassaolostaan. Ilman ystäviään hän ei varmasti olisi selvinnyt, niin paljon se kaiken hämmennyksen ja vihan jälkeen sattui. Pirjo pysähtyi hetkeksi, kunnes päätti antaa asian olla ja sulki kassin vetoketjun rivakasti ja vei sen eteiseen.
– Mä luulin, et me oltais oltu tää viikonloppu yhessä. Käyty ehkä elokuvissa ja syömässä ja tultu sitte vielä vaikka tänne…
Hoikka nainen tummissa farkuissa istui sängyllä tyytymätön ilme meikatuilla kasvoillaan nojautuen käsiensä varaan. Tummatukkainen mies vaihtoi harmaata paitaa ylleen ja naurahti.
– Älä nyt, Siiri, sä tiedät, et mä olisin sata kertaa mieluummin täällä sun kans, mutta pitihän mut nyt suostua ku Luukas niin innoissaan pyysi. Kyllähän mua nyt sun viehättävä seuras aina enemmän houkuttaa, mutta lupaus on lupaus, vai mitä?
Mies puhui suostutellen ja naisen ilme pehmeni vähän suopeammaksi ja hän liikutti sormiaan miehen paidalla.
– No joo, mutta seuraavalla kerralla otat mut mukaan, eikö niin, Jussi?
Jussi hymyili tyytyväisenä ja asetteli lakanoita laukkuunsa nyökäten. Kieltämättä viikonloppu Siirin, jonka hän oli pari viikkoa sitten tavannut, kanssa houkutti, mutta hän oli utelias näkemään ketä kaikkia mökille tulisi. Sitä paitsi hän ei ollut aikoihin puhunut Luukkaan kanssa kunnolla, ei ollut edes kahvilla kerinnyt käymään, vaikka toveri oli mennyt kihloihin. Ei siinä kyllä mitään ihmeellistä ollut, Luukas oli juuri sitä tyyppiä, joka säästi vaivaa etsimällä nuorena parin itselleen ja pitämällä sen sitten mahdollisimman hyvin itsellään. Siinä he olivat varsin erilaisia, Jussi ei ollut mitenkään innokas sitoutumaan vielä mihinkään tai kehenkään, hyvä kun itsensä ja työnsä hoiti nyt päivittäin, muun aika oli sitten myöhemmin. Ihme olikin, miten tiiviiksi heidän ystäväporukkansa olikaan hitsautunut, kun otti huomioon kuinka erilaisia he olivat. Kaikista lähimpänä hän oli ehkä Satua, joka oli railakkaampi kuin he kaikki neljä yhteensä. Mutta kyllä hän Luukastakin tavallaan ymmärsi, Annika oli hieno ja Luukkaalle sopiva tyttö, josta kannatti pitää kiinni, mutta että kihloihin? Se oli turhaa hätäilyä Jussin mielestä, eihän heidän suhteessaan edes muuttunut mikään, he asuivat jo valmiiksi yhdessä ja kaikki tiesivät heidät pariksi. Mutta mikäpä hän oli Luukkaan ratkaisuihin puuttumaan, oma oli asiansa. Jos se tahtoi päättää jo nyt kenen kanssa viettäisi seuraavat kuusikymmentä vuotta, niin mikäs siinä. Jussi vain ei halunnut tehdä sitä vielä, hän halusi olla nuori ja vapaa ja elää ilman, että joutui tilittämään tekojaan ja menojaan kenellekään. Tehdä juuri näin, lähteä mökille tuntemattomien ihmisten kanssa, jos siltä tuntui.
Aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana luoden säteitään Inarin ja Antin makuuhuoneeseen herättäen heidät uuteen päivään. Inari avasi silmänsä ja katsoi Anttiin, joka nukkui selällään suu raollaan. Inari kuljetti sormiaan pitkin Antin paljasta ylävartaloa. Antin iho oli lämmin ja huokui elämää saaden Inarin hymyilemään. Miten saattoikaan toisen ihmisen rauhallisen unen katseleminen saada sydämen hypähtämään iloisesti? Se oli jotain, jossa ei saanut itselleen mitään, mutta sai silti. Kun teki mieli herättää toinen, että saisi kuulla rakkaan äänen, mutta antaa nukkua, kun toinen näytti näkevän hyvää unta. Valo leikitteli oranssien verhojen hennoissa säikeissä saaden ne hohtamaan himmeän kimalteisina punaisen, keltaisen ja persikan eri sävyissä päästäen välistään kuvioita vaaleille lakanoille. Inari laski päänsä takaisin tyynylle ja antoi katseensa harhailla korkealla katossa silmien painuessa välillä kiinni. Autojen tasainen hurina kantautui hiljaisena huoneeseen ja jääkaapin naksahtelu erottui välillä keittiöstä, harvemmin sitä kyllä enää edes huomasi, vaikka alussa se yllätti joka kerta, samalla tapaa, kuin kaappikello, jonka kumahduksia ei myöhemmin edes huomaa. Parin tunnin päästä he lähtisivät ajamaan mökille, mutta Inarin ei tehnyt vielä mieli nousta. Inari nosti kädet ylös ja katseli sormiaan miettien, miltä kihlasormus hänen sormessaan näyttäisi. Mutta ei hän halunnut pyytää tai kieltää Antilta mitään, paremmin meni ilman mitään painostusta. Antti sai olla hänen luonaan, jos halusi ilman, että tarvitsi todistella mitään. Jos se hänet halusi, niin kyllä se hänen vierellään pysyisi ilman, että sitä tarvitsi kaikelle kansalle näyttää, kaikkein vähiten hänelle itselleen. Kyllä hän uskoi. He voisivat ajatella sellaista joskus myöhemmin, nyt riitti pelkkä yhdessäolo.
Inari ei enää saanut unta, vaan nousi hitaasti ja tassutteli keittiöön avaamaan radion soimaan hiljaisella äänellä. Hän haki postimiehen tiputtaman postin ja otti jääkaapista appelsiinimehupurkin. Inari availi kirjekuoret ja joi mehuaan, kun Antti vaappui keittiöön silmät puoliksi kiinni ja tukka pystyssä. Inari pidätteli nauruaan ja Antti poimi sanomalehden käsiinsä. Hän suukotti Inaria niskaan ja avasi astiakaapin oven ottaakseen lasin itselleen. Pari lueskeli postia hiljaisuuden vallitessa. Inari ei olisi ikinä uskonut, että he joskus istuisivat Antin kanssa aamiaispöydässä puhumatta toisilleen mitään, kuin neljäkymmentä vuotta yhdessä ollut aviopari, jonka kaikki sanottavat oli sanottu jo. Sanaakaan sanomatta he vaihtoivat lehdenpuoliskansa ja jatkoivat lukemista vain pureskeluäänten katkaistessa välillä hiljaisuuden.
Heikki työnsi oven kiinni lukon loksahtaessa kiinni. Hän nosti laukun olalleen ja harppoi portaat alas rappukäytävän kaikuessa hänen askeleistaan. Avaimet kilisivät verryttelyhousujen taskussa ja Heikki avasi alaoven astuen ulos kadulle ja raikkaan lämpimään kesäilmaan. Pieni tuulenvire heilutti puidenlatvoja puistossa ja ihmiset kävelivät hymyillen häntä vastaan, oli ihmeellistä, miten sää vaikutti ihmisten käyttäytymiseen. Pilvisellä tai sateisella ilmalla sai vain vihaisia mulkaisuja osakseen, jos niitäkään, mutta kun aurinko näytti naamaansa, muuttui ääni kellossa. Nuori nainen työnsi lastenvaunuja kävellen reippaasti ja keski-ikäinen mies juoksi lennokkaan kevyillä askeleilla häntä vastaan kääntyen kadunkulmasta oikealle. Heikin olisi tehnyt mieli juosta myös, mutta laukun kanssa se oli vaikeaa ja hän malttoi mielensä. Hän kääntyi rivitalon tuttuun pihaan ja harppoi ovelle. Heikki soitti ovikelloa ja Annika avasi heti oven. Annika toivotti Heikin tervetulleeksi pikaisella halauksella ja he kävelivät perätysten keittiöön, missä Luukas nosteli maito- ja mehupurkin jääkaappiin katselleen ikkunasta ulos. Hän kääntyi ja käski Heikin istumaan. Heikki veti tuolin taaksepäin ja istui suorakaiteen muotoisen pöydän ääreen. Luukas istui Heikkiä vastapäätä ja Annika käveli makuuhuoneeseen pakkaamaan viimeisiä tavaroita. Heikki nojautui eteenpäin ja hymyili.
– No, millasta on olla kihloissa?
Luukas hymähti ja hieroi silmiään.
– Ihan mukavaa. Vaikkei tässä sinänsä oo mitään käytännössä muuttunu, mutta on se jotenki erilaista silti. Parempaa.
Heikki nyökytteli. Luukas näytti onnelliselta, eikä Heikki sitä epäillytkään ja se riitti hänelle. Häntä ja Luukasta yhdisti mieltymys musiikkiin ja Heikin serkku Jussi. Oikeastaan Jussin, Luukkaan, Pirjon ja Satun porukka oli jo olemassa, ennen kuin Heikki tuli siihen mukaan ja sekin oli Jussin ansiota, joka tutustutti hänet kavereihinsa, kun hän muutti vieraaseen maahan ja kaupunkiin, josta tunsi vain Jussin. Heikki ja muut löysivät nopeasti yhteisen sävelen, eikä porukkaa enää voinut kuvitella nelihenkiseksi. Vaikka niin sekin vain oli hiljalleen etääntynyt, mikä toisaalta harmitti, vaikkei sille oikein mitään voinut. Luukkaalla oli Annika, Heikillä opiskelunsa ja Pirjolla ja Sadulla työnsä. Ainoa, joka näytti olevan samassa pisteessä kuin ennenkin, oli Jussi. Jussilla riitti aikaa tasapuolisesti työlle, harrastuksille, naisille ja ystävilleen. Se oli uskomatonta. Ja kaiken sen ohella Jussi ehti vielä valittaa tekemisenpuutettakin välillä. Mutta Jussilla olikin taipumus aloittaa asia ja hoitaa se vaihtelevalla menestyksellä loppuun.
– Mites Heikki-poika, mitä Ruotsiin kuulu? Miten siellä pärjätään, ku nuorimmainen petti koko sakin ja lähti Suomeen?
Luukas kysyi nauraen. Heikin Sundsvallissa asuva kotiväki ei ollut ollut kovinkaan mielissään, kun Heikki ilmoitti lähtevänsä Suomeen, vaikka se Heikin äidin kotimaa olikin. Ritva oli muuttanut jo nuorena Ruotsiin, eikä Suomi ollut myöhemmin enää houkutellut, vaikka lapsilleen kielen opettikin. Heikki oli käynyt kotonaan ja saapunut sieltä reilu viikko sitten.
– Ganska bra. Sama meininki jatkuu, ei siellä mitään uutta. Äiti ja isä on terveitä ku pukit ja siskot opiskelee Tukholmassa. Eipä siellä enää paljoakaan tekemistä ollu, ku porukat myi sen omakotitalonsa ja muutti kerrostaloon. Vaikka mitäpä ne kahestaan asuttamaan taloa, jossa on neljä makuuhuonetta.
Luukas nyökytteli ja Annika astui keittiöön kahta matkakassia kantaen. Hän laski ne maahan ja katsoi Luukkaaseen.
– Lähetäänkö me kohta? Meiän pitää koukata vielä Pirjon ja Stefanin kautta, Stefan asuu siinä matkan varrella, niin se on fiksumpaa mennä sen kautta, ku sen tulla tänne.
Luukas vilkaisi kelloaan ja nousi ylös vilkaisten ikkunaan.
– Joo, ootellaan vaan sitä Jussia. Sen piti tulla tasalta, nii että eiköhän se kohta tuu.
Samassa ovi kävi ja Jussi ilmaantui eteiseen laukku olallaan hiukset märkinä sotkussa ja paita saumapuoli päällepäin. Hän tervehti hengästyneenä ja Annika purskahti nauruun.
– Jussi! Minkä näkönen sä oot, sullahan on vaatteetki päällä ihan miten sattuu!
Jussi irvisti ja selitti muutamalla sanalla, miten heräsi kaksikymmentä minuuttia sitten autuaan unohtaneena, että hän oli mihinkään lähdössä. Vasta vilkaisu oven vieressä odottavaan matkalaukuksi muutettuun urheilukassiin palautti hänen mieleensä, mikä päivä oli kyseessä. Heikki ja Luukas peittivät kasvonsa nauraen sille, miten Jussi saattoi olla niin oma itsensä. Jussi joutui yleensä tekemään kaikki asiat paljon suuremmalla vaivalla, kuin alun perin pitikään huolimattomuutensa ja huonon muistinsa takia. Luukas lopetti hiljalleen naurunsa ja nosti päätään pudistellen omansa ja Annikan laukun kantaen ne eteiseen, josta Jussi siirtyi ulos. Heikki seurasi poikia ja Annika loksautti oven lukkoon. Nelikko lastautui autoon ja lähti ajamaan matkatavaroineen kohti Pirjon asuntoa, joka sijaitsi samalla suunnalla Stefanin kanssa. Onneksi Pirjo oli jo pihalla odottamassa ja saatuaan Pirjon sekä matkatavarat sijoitettua jonnekin Jussin ja Heikin sylien välimaastoon joukko kävi iloisesti lauleskellen koukkaamassa myös Stefanin mukaansa. Stefan seisoskeli kerrostalon pihalla hiukset sekaisin farkut päällään ja piteli reppua selässään. Annikan pulssi kiihtyi, kun Stefan heilautti autolle kättään iloisesti hymyillen. Stefan oli niin komea. Annika vilkaisi sivullaan istuvaa Luukasta ja tunsi syyllisyydenpistoksen. Hänellä oli Luukas ja se riitti mainiosti, oli Stefan kuinka hyvännäköinen tahansa, hän ei pystynyt kilpailemaan Luukkaan kanssa, jos hän niin päätti ja se siitä. Stefan heitti reppunsa takakonttiin ja istui ahtaalle takapenkille Heikin viereen, jonka sylissä Pirjo puolittain istui. Annika esitteli Stefanin ja he pääsivät viimein ajamaan mökkiä kohti.
Tie pois kaupungista kaartui heidän eteensä mustana ja lämpöä hehkuen. Tie oli suora ja Annikan teki hillittömästi mieli painaa kaasu pohjaan ja ajaa täyttä vauhtia tyhjää tietä pitkin. Hän tunsi olonsa niin vapaaksi. Koko maailma tuntui olevan hänen edessään ilman mitään sitoumuksia. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta lämmittäen auton tukahduttavan kuumaksi, mutta sitä ei etupenkillä huomannut niin kuin takana, joka oli täynnä ihmisiä ja matkatavaroita. Heikki ja Stefan puhuivat innokkaasti uudesta kotimaisesta elokuvasta ja Annika oli iloinen, kun Stefan näytti viihtyvän. Kieltämättä häntä oli sittenkin hieman huolestuttanut myöhemmin Stefan, joka ei tuntenut joukosta muita kuin hänet. Mutta miksipä Stefan ei olisi sopeutunut, hän oli huumorintajuinen ja fiksu.
Matka taittui nopeasti ja alle puolen tunnin päästä Annika pysäytti auton kaksikerroksisen mökin pihaan. Järven pinta kimmelsi auringossa ja Annika juoksi laiturille. Hän ei voinut lakata hymyilemästä, hänen teki mielensä huutaa ja laulaa, heitellä kärrynpyöriä tai hypätä vaatteet päällä suoraan lämpimään veteen. Hänen valkoisen hameensa leveä helma liikahteli kevyessä tuulessa auringon paistaessa hänen luonnonvaaleaan tukkaansa saaden sen kiiltämään terveenä ja vahvana. Tummansinisen t-paidan hihat paljastivat ruskettuneet käsivarret ja Annikan kasvot hehkuivat ilosta. Hän oli aina rakastanut tätä mökkiä ja taivaan kiitos, etteivät hänen vanhempansa olleet olleet tulossa sinne tänä viikonloppuna, vaan olivat olleet mielissään, kun Annika kysyi saisivatko he mennä nyt mökille. Annika tai Antti eivät olleet aikoihin ehtineet kunnolla vierailla mökillä, joten se oli ollut yksinomaan Anna-Liisa ja Kauko Rajamaan käytössä. Annika oli ilmetty äitinsä, Anna-Liisan taivaansiniset silmät olivat periytyneet molemmille lapsille ja Annikan hyppyrinenän alkuperästä ei ollut kysyttävää. Anna-Liisa ja Kauko pitivät Luukkaasta ja olivat onnellisia, kun Anttikin näytti viimein vakiintuneen. Myös Antin vanhempia oli ihmetyttänyt se, ettei Antilla viimeiseen viiteen vuoteen ollut ollut yhtäkään yli kuukauden kestävää suhdetta, vaikka Annika monesti kertoilikin värikkäitä tarinoita tytöistä, joita Antti tapaili.
– Hei tyttö! Älä yritä lusmuta, vaan tuu kantamaan tavaroita niin ku oisit jo!
Luukkaan ääni pakotti Annikan pois laiturilta raahaamaan kasseja ja kylmälaukkuja sisään viihtyisään mökkiin, jonka seinustalla hallitsi takka jykevänä ja suurena. Luukas asteli sisään ruokaa täynnä olevat muovipussit käsissään Stefan ja Jussi perässään. Stefan ja Jussi etsivät katseillaan paikkaa tavaroilleen ja Luukas osoitti yläkertaa. Pojat lähtivät kapuamaan portaita yläkertaa kohti, jonka takasta lähtevä piippu jakoi kolmeen pienehköön huoneeseen, jotka oli vielä vahvistettu seinillä. Jussi ja Stefan jättivät laukkunsa ja reppunsa portaiden viereen kantamatta niitä vielä kumpaankaan huoneeseen, koska nukkumapaikoista ei ollut vielä tietoa ja lähtivät takaisin alas melkein törmäten Pirjoon, joka raahasin laukkuaan rappuja ylös. Pirjon punainen tukka oli näpsäkästi pystyssä ja treenatut kädet nostivat laukun kevyesti portailta lattialle. Pirjo tosiaan oli näköistään vahvempi, Jussin mielessä kävi. Lyhyt nainen taisi olla pienuuttaankin pippurisempi.
Ulkoa kuului auton oven kolahduksia ja sisällä olijat kiiruhtivat ulos vastaanottamaan toista autollista mökille tulijoita. Annika juoksi Inaria vastaan ja tytöt halasivat iloisina. Antti nosti takakontista punamustan urheilukassin ja ojensi sen pitkälle tummatukkaiselle nuorukaiselle, joka tarttui siihen kiittäen ja antoi sen puolestaan keskimittaiselle nätille tytölle, jonka mustien hiusten latvat laskeutuivat vähän niskan alapuolelle ja jonka suurten sinisten silmien pitkät ripset kaartuivat ylöspäin. Jani nosti kätensä ottaakseen Antilta oman laukkunsa vastaan ja lähti seuraamaan Kristaa, joka parhaillaan kiitteli Annikaa kovasti kutsusta. Krista oli Annikaa muutaman sentin pitempi ja siristi vähän silmiään nauraessaan. Jani käveli myöskin tapaamaan kiittämään Annikaa tästä viikonlopusta, ei häntäkään ennen oltu noin vain toivotettu tervetulleeksi täysin tuntemattomien ihmisten mökille. Ja mökki todellakin oli ihastuttava. Yläkerrasta aukesi ovi suurelle parvekkeelle, joka osoitti järven suuntaan. Oven luota lähti kivillä reunustettu polku muutamien puiden lävitse laiturille ja grillikatokselle, josta pääsi myös rantaan, jonka vedessä liikahteli hiljalleen vene, joka oli kiinnitetty vahvaan mäntyyn ja vedetty tukevasti rannalle niin, että vain sen toinen pää pääsi keinahtelemaan hiljaa aaltojen tahdissa. Mökkiä ympäröivän metsä oli muodostunut lähes yksinomaan männyistä ja kahden lähellä näkyvän männyn väliin oli kiinnitetty lujasti lauta, josta laskeutui kaksi lautakeinua. Jani arveli Antin ja Annikan keinuneen niissä nuorempina samalla, kun näiden isä Kauko makasi riippumatossa, joka nyt oli taitettuna mökin seinustaa vasten joko odottamassa ripustamista, tai otettuna alas. Mökin yllättävän pienellä terassilla nökötti kaksi tuolia ja pieni pöytä. Mökin takana oli kaksi liiteriä, joissa toinen oli täynnä puita ja toinen Antin sanojen mukaan ”kaikkea epämääräistä roinaa”. Sauna oli samassa rakennuksessa mökin kanssa, sinne ja pukuhuoneeseenkin pääsi terassilta, mutta ovi näytti nyt olevan lukossa. Jani kääntyi katsomaan takaisin autolle, jonka takaosassa Antti ja Kirsi nostelivat vielä tavaroita.
Kirsin nauru kuului kovana ja kimakkana auton luota Antin kiusoitellessa häntä. Janin ensivaikutelma Kirsistä oli sietämättömän pistävä-ääninen ja räävitön nainen, joka oli perinteiden kaunis vaalennettuine hiuksineen ja vahvasti meikattuine suurine silmineen ja tiesi sen vieläpä hyvin. Kirsi tuntui naiselta, joka oli tottunut ottamaan sen mitä halusi ja pitämään hauskaa vaikka väkisin. Kirsi taisi olla niitä ihmisiä, joita joko rakastettiin tai vihattiin heidän itsetietoisen ja räväkän asenteensa vuoksi, eikä Jani tiennyt miten olisi suhtautunut häneen. Sitä hän ei ainakaan ymmärtänyt, miten Antti oli saattanut seurustella Kirsin kanssa, kun häntä vertasi Inariin. Inarillakin oli mahtava itseluottamus, eikä hänkään arastellut turhaan mitään, mutta hänen itseluottamuksensa näkyi siinä, että hän pystyi keskittymään muihin ihmisiin pelkäämättä muiden unohtavan häntä, kun taas Kirsi taisi näyttää itseluottamuksensa tuomalla itseään voimakkaasti esiin. Muuten Antti ei kyllä olisi voinut juurikaan erilaisempia ihmisiä löytää.
– Moi, mä oon Stefan. Kuka sä oot?
Janin eteen ilmestyi kättelyä ehdottava ruskettunut käsi ja hän tarttui siihen puristaen reippaasti.
– Mä oon Jani, ton Kristan poikaystävä. Mistäs sä tunnet Antin ja Annikan?
Jani sanoi osoittaen Kristaa, joka halasi Pirjoa ja kuului selittävän kuka on. Stefan vilkaisi Kristaa ja nyökkäsi hyväksyvästi.
– Mä oon Annikan työkaveri, ollaan samassa kahvilassa sillon tällön töissä. Tai no, kyllä Annika on siellä ihan koko ajan, mut mä oon siellä vaan joskus töissä, mun äiti omistaa sen paikan. Sä varmaan tiiätki Kahvila Irman?
Jani nyökkäsi ja myönsi tuntevansa, kun hänen verkkokalvolleen muodostui muistikuva siniseksi maalatusta kahvilasta, jossa myytiin hyviä korvapuusteja. Paikka oli mukava ja Stefankin vaikutti mukiinmenevältä. Stefanin pähkinänruskeiden silmien ilme oli reilu ja ystävällinen, eikä Jani voinut olla pitämättä hänestä. Pojat kävelivät sisälle mökkiin, jossa Inari järjesteli kahvi- ja keksipaketteja kaappiin. Inarin punertavat hiukset taipuivat eri suuntiin ja oliivinvihreä polviin ulottuvan hameen alta näkyivät lihaksikkaat pohkeet ja valkoiset sandaalit, joissa oli muutaman sentin korot ja nyörit nilkkojen ympärillä. Hän nosteli teepussit ja sokeriastiat kaappiin sanomatta mitään, jolloin pojat kohauttivat harteitaan ja lähtivät takaisin ulos hakemaan loppuja tavaroita Antin autolta.
Inari kuuli Kirsin kimakan nauran ikkunan läpi, eikä tiennyt, mitä ajattelisi vaaleasta naisesta, jonka ranteissa helisivät kultakorut. Kun Kirsi aamupäivällä soitti vahvasti heidän ovikelloaan, Antti oli suihkussa ja Inari meni avaamaan oven. Kirsi väläytti valtavan jenkkihymyn kasvoilleen ja sulki Inarin syliinsä, mutta se ei tosiaan ollut mikään lämmin halaus. Se tuntui jäykältä ja teennäiseltä, joltain, mikä kuului Kirsin rituaaleihin aina, kun tapasi uusia ihmisiä. Kirsi alkoi heti hirvittävän ihastelemisen ja kehumisen heidän asunnossaan, hän kehui jopa heidän vanhan sohvansa maasta taivaaseen. Se sai Inarin karvat heti pystyyn, hän ei pitänyt ihmisistä, jotka mielistelivät mahdottomasti, se loi epäluotettavan kuvan, kun toinen kehui kahvipannutkin jumalaisiksi. Lopulta Antti tuli keittiöön ja Inari huokaisi helpotuksesta, kun sai Kirsin pois kimpustaan tämän syöksyessä halaamaan Anttia. Hän ei ymmärtänyt, miten Antti saattoi pitää Kirsistä niin paljon, vaikka tämän huumorintaju olikin vertaansa vailla, sen Inari oli totisesti huomannut matkan aikana. Kirsillä oli kova ääni ja hauskoja puolirivoja juttuja, jotka saivat keskustelukumppanin kiemurtelemaan naurusta. Vahinko vain, että ne yleensä käsittelivät muita Kirsin tuntemia ihmisiä, mikä sai toisen heti miettimään, mitähän Kirsi kertoisi hänestä seuraavalle tuttavalleen. Kuin Inarin ajatusten päätteeksi Kirsi astahtikin keittiöön suuri laukku käsissään alkaen vuolaasti ihastelemaan mökkiä.
– Siis kyllä on tosi kaunis mökki, vai mitä Inari? Just tällaset järvenrantamökit on mun mielestä ihania. Antti on varmaan tuonu sut monta kertaa tänne, vai? Sillon ku me oltiin yhessä, me ei keritty ollenkaan käymään täällä, mutta varmasti oisin kyllä pakottanu Antin tuomaan mut tänne, jos oisin tienny kuin upeaa täällä on. Antti on kyllä niin ihana, et sehän keksii varmaan vaikka mitä muita yllätyksiä sulle? Ainaki sillon ku me oltiin yhessä, Antilla oli tapana keksiä jotain huippua joka päivä…
”Sillon ku ME oltiin yhessä… Kerran ku Antti ja mä… Antti kyllä… Ku Antti oli mun kans… Antilla ja mulla…” Hemmetti! Antti ja Kirsi olivat muutaman viikon yhdessä ja se puhuu hänelle, kuin he olisivat olleet vuosia yhdessä. Inaria ärsytti Kirsin tapa matkankin aikana selostaa mitä kaikkea hän ja Antti silloin kerrankin tekivät ja piiloaliarvioida Inarin ja Antin suhdetta. Antin ja Kirsin suhde oli ollutta ja mennyttä, ei hän sitä, mutta oli lähes sietämätöntä katsella, miten Kirsi jatkuvasti muka leikillään käpälöi Anttia ja teki itseään näkyväksi. Olisi se voinut osoittaa huomiota muillekin, kuin vain Antille. Ja Antti-typerys ei edes tajunnut, mitä Kirsi teki, tai sitten antoi sen tapahtua. Mitähän Antti olisi tehnyt, jos Inari olisi tuonut mökille mukanaan vaikka entisen poikaystävänsä Eeron ja antanut Eeron käpälöidä häntä ja selostaa juurta jaksain, kuinka mukavaa hänellä ja Inarilla oli ollut. Kyllä hyytyisi Rajamaan pojan hymy, se oli varma.
Inari piristyi kuvitelmastaan niin paljon, että keskeytti Kirsin selostuksen ja kehotti tätä ystävällisesti viemään tavaransa ylös. Inari sulki kaapin ovet ja kiiruhti pihalle, missä Jani, Pirjo ja Antti tarkastelivat virvelien kuntoa ja päättivät lähteä myöhemmin kalastamaan. Kolmikko keskusteli täysin luontevasti, vaikka Pirjo oli molemmille pojille täysin outo, eivätkä Jani ja Anttikaan yhdessä muulloin olleet, kuin silloin, jos he olivat yhdessä Kristalla ja Janilla tai toisinpäin. Janin pitkä tumma tukka valui vapaina olkapäille, joiden korkeudella lyhyen Pirjon valppaat ruskeanvihertävät silmät liikkuivat. Pirjo vaikutti veikeältä tyypiltä ja Inari tavallaan ihmetteli, miten rauhallisella Luukkaalla saattoi olla niinkin riehakkaita kavereita kuin Pirjo ja Jussi, joka oli oikea hauskuutuksen ihme pelkällä olemassaolollaan. Pirjo ei ollut samalla tavalla riehakas, hän oli melko rauhallinen päällepäin, mutta hänen nokkelat sutkautuksensa ja itsenäisyytensä olivat vailla vertaa. Inari ei tiennyt seurusteliko Pirjo, mutta jos, niin poikaystävä ei kyllä taatusti mikään ihan hissukka ollut. Antti huomasi portailla seisovan Inarin ja viittasi tämän ilme kirkastuen luokseen.
– Inari rakas, joko sä oot tutustunu kunnolla Pirjoon? Tässä on kuule sellanen nainen, joka tietää kalastuksestaki jotain, sietäis sunki ottaa oppia!
Pirjo ja Inari katsoivat naurahtaen toisiaan ja Inari hämmästyi, kuinka ujosti Pirjo kohtasi hänen katseensa. Suoraan ja rehellisesti, mutta jotenkin ujosti. Inari myönteli Antin sanoille ja jotenkin hänen mieleensä tuli, että Pirjon elämä ei ollut tainnut sujua ihan kuin tanssi. Hänen silmiensä vihreissä renkaissa näkyi jälkiä surusta, vaikkei Inari asiasta varma ollutkaan. Jotenkin Pirjosta vain aisti, että hän oli juuri pääsemässä yli jostain kipeästä. Antti veti Inarin kainaloonsa ja Inari haistoi tervashampoon hänen hiuksistaan. Antti katseli keskustelukumppaneitaan hyväntuulisen rennosti ja naureskeli. Inari tunsi hänen keuhkojensa hengitysliikkeet siinä ihan ihossa kiinni ja mietti sitä lahjaa, jonka ihminen sai siitä, että oli niin rakastettu, että pääsi niin lähelle jotain ihmistä, että tunsi tämän sydämen lyönnit tai hengityksen aiheuttamat liikkeet. Se oli jotain, mitä Inari ei uskonut Kirsin koskaan kokeneen Antin kanssa. Sitä yhteenkuuluvuudentunnetta, joka valtaa ihmisen niin yksinkertaisina hetkinä, mutta joka ei synny lyhyen ajan kuluessa. Inari nauroi yhdessä Pirjon ja Janin kanssa Antin kertomalle jutulle ja tunsi olevansa onnellinen.
Pirjo katsoi Inariin, joka nauroi Antin kyljessä iloista, vapautunutta naurua. Inari näytti niin ihanan tavalliselta ja suoralta. Äskenkin heidän katseidensa kohdatessa Pirjosta tuntui siltä, kuin Inari olisi nähnyt suoraan hänen silmistään sieluun asti, ymmärtänyt sen kivun, joka sieltä oli häviämässä. Ihan kuin hänen ei tarvitsisi salata Inarilta mitään, peittää tuskaa sen iloisen puolen alle, vaikka järkikin sanoi, ettei yksikään ihminen voinut olla koko aikaa hyvällä tuulella. Satu tiesi sen, ja Luukas, Heikki ja Jussikin, mutta Inari vain katsoi häneen ja näytti ymmärtävän heti. Kuin hän antaisi luvan kertoa kun sattui, ilman että piti tuntea kuormittavansa kuulijaa, jolla oli omiakin murheita. Inarin täytyi olla hyvin onnellinen, että pystyi katsomaan sillä tavalla.
Krista ja Annika nojasivat laiturin kaiteeseen ja katsoivat järvelle, jonka laineilla tuhannet valonsäteet kilpaa leikkivät ajaen toisiaan takaa ja juosten karkuun, kasvaen ja kutistuen, kimaltaen ja kadoten. Tuuli leikki heidän hiuksillaan nostaen ne välillä ilmaan ja laskien taas, laittaen Annikan valkoisen hameen helman lepattamaan ja taas pysähtymään. Tuuli ei ollut kylmä tai kova, vaan lämmin ja lempeän leikkisä. Krista sulki silmänsä tuntien, kuinka hänen mustat farkkunsa imivät lämpöä. Annika kääntyi Kristaan päin ja hymyili.
– Kauanko te ootte ollu Janin kans yhessä? Se on tosi kivan olonen tyyppi.
Krista avasi silmänsä ja veti ilmaa sisäänsä hymyillen.
– Jani on. Et uskokaan, miten paljon meillä oli vaikeuksia, ennen ku me mentiin yhteen! Ensin Janilla oli yks toinen, mutta mä olin jo sillon Janiin hirveän ihastunu, sitte mulla oli yks toinen, ku mä aattelin, etten mä ikinä saa Jania. Sitte Jani ja se tyttö eros, sen tytön nimi muuten oli Noora, ja mä mietin, että jätänkö mä sen, jonka kans mä sillon olin, että saisinko mä Janin, mutta sitte Jani muutti vähäks aikaa pois. No, sitte Jani tuli takasin ja olis halunnu olla mun kans, mut mä olin sillon vielä Jaakon kans. Jani petty, ku se ei saanu mua, ja oli mulle vihanen ja alko seurustella tavallaan kostoks yhen Millan kans, mutta sitte me Jaakon kans erottiin, mutta mä olin Janille jotenki mystisesti vihanen siitä, että se oli Millan kans, vaikka mä halusin olla sen kans. Se oli kaikki niin sekavaa, mutta sitte se jätti Millan ja me alettiin vähän ajan päästä seurustella. Kyllä siinä meni kauan! Mutta nyt me ollaan oltu suunnilleen puolitoista vuotta yhessä ja aika pian varmaan muutetaan yhteen. En mä tiedä, miksei me olla vielä muutettu, mutta ei vaan olla.
Krista naurahti selityksensä päätteeksi ja Annika nyökytteli. Hänestä oli jollain tapaa mahdottoman romanttista, että Krista ja Jani olivat kokeneet tahoillaan niin paljon ennen kuin saivat toisensa. Hän ja Luukas vain tapasivat, rakastuivat, seurustelivat, muuttivat muutama kuukausi sitten yhteen ja olivat nyt kihloissa. Ihan kuin Luukkaalla olisi hirveä kiire, vaikka kyllä hänkin halusi sitoutua ja rakasti Luukasta, mutta silti. He olivat molemmat niin nuoria, mutta Luukas oli halunnut jo vuoden tiiviin seurustelun päästä muuttaa yhteen ja sitten hän olikin jo pian polvistunut Annikan eteen ehdottaen kihlausta. Mutta onneksi ei ollut ruvennut vielä puhumaan mitään hääpäivästä, se päivä nimittäin oli kaukana tulevaisuudessa, sen Annika oli päättänyt. Luukas oli ihana, mutta hän ei takuulla aikonut kiirehtiä liian nopeasti naimisiin, ties mitä vielä tapahtuisi. Annikan ajatukset harhailivat grillikatoksessa Jussin ja Heikin kanssa istuskelevaan Stefaniin, jonka matala nauru kantautui välillä laiturille Jussin vilkkaan puheen keskeltä. Stefan veti häntä oudosti puoleensa, vaikka Luukas oli niin lähellä ja niin ihana. Luukas tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän vain tahtoi, mutta silti. Stefan oli mukava ja hyvännäköinen, hän oli puhelias ja seurallinen ja heillä oli ollut monta mukavaa keskustelua. Stefan oli niin älykäs ja kiinnostunut paljon teatterista ja elokuvista niin kuin hänkin ja välillä oikein vilkkaasti keskustellessaan he huomasivat täydentävänsä toistensa lauseita. Ja Stefan oli ilmeisen kiinnostunut hänestä. Nytkin hän käänsi päätään laiturin suuntaan ja hymyili säteilevästi Annikalle. Annika vilkutti hänelle ja Stefan nosti kättään. Annikan poskille nousi kevyt puna, kun heidän katseensa kohtasivat. Kristan huokaus havahdutti Annikan ja hän ehdotti pikaisesti, että lähdettäisiin katsomaan mitä muut tekivät. Tytöt lähtivät perätysten polkua pitkin mökille, jonka terassin tuolilla Kirsi istui jalat nostettuna kaiteelle.
Stefan kuunteli Jussin ja Heikin juttelua puolella korvalla ja mietti Annikaa. Hän oli varma, että Annikakin tunsi jotain häntä kohtaan, muu ei tullut kysymykseen. Hän oli lukevinaan Annikan katseesta muutakin kuin ystävyyttä, kun he juttelivat. Ja monesti hän yhtäkkiä vain vetäytyi, hiljeni täysin tai lähti paikalta. Miksi muuten hän olisi niin tehnyt, ellei olisi pelännyt tilanteen karkaavan käsistä? Annika seurusteli vakavasti Luukkaan kanssa, eikä halunnut vaarantaa mitään, mutta selvästi jotain olisi tapahtunut, jos Luukasta ei olisi. Stefan ei voinut sanoa muistavansa Luukasta puhuessaan Annikan kanssa, tai tuntevansa syyllisyyttä siitä, että yllytti tämän tyttöystävää rakastumaan itseensä. Kai hänen olisi pitänyt, mutta kun Annika katsoi häneen taivaansinisillä silmillään ja antoi naurunsa helistä kirkkaana täyttäen huoneen, Stefan ei tajunnut mitään muuta. Annika oli ainoa asia, jonka hänen tajuntansa silloin käsitti, silloin hänen mieleensä ei mahtunut Luukas, vain halu saada Annika itselleen ja syliinsä, tuntea, että Annika oli hänen. Stefan ei voinut olla miettimättä mitä tapahtuisi, jos Annika olisi vapaa. Muisto Annikasta nojaamassa laituriin koko ympäristön kalvetessa hänen kauneudestaan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Stefanin selkää. Silloin hänen teki niin mieli juosta Annikan perään, tarttua vyötäröltä ja katsella järvelle tämän pään ylitse. Hän oli hirvittävän ihastunut Annikaan, sitä ei voinut kieltää.
– Pitäisköhän tästä lähteä johonki päin, eiköhän nuoki jo kaipaile meiän ylevää seuraa, vai mitä?
Heikin ääni kantautui Stefanin korviin jostain kaukaa, eikä hän heti tajunnut mistä oli kyse. Vasta Jussin myöntelevät vastaukset saivat hänetkin nousemaan nyökytellen ylös. He nousivat loivasti rantaan laskevaa maata pitkin kohti mökkiä, jonka terassilla Annika teki tuttavuutta Kirsin kanssa. Kirsin kimakka nauru kaikui kaikkien korviin ja Stefan huomasi katseet, joita Kirsi heitteli Antin suuntaan, joka piteli kättään Inarin harteilla.
– Meiän pitäs kyllä ruveta tekemään jotain ruokaa ja kattelemaan noita nukkumapaikkojaki pikkuhiljaa, vai mitä?
Annika kysyi katsahtaen mökkiin päin. Antti irrotti otteensa Inarista ja koko joukkio käveli hänen perässään sisään. Antti istui sohvalle viittoen muitakin istumaan ja nojasi päänsä käsiensä varaan taaksepäin.
– Noh, miltäs paikka näyttää?
Antti kysyi hymyillen. Kirsi alkoi jälleen runsassanaisen ihastelun ja Pirjo huomasi Inarin kiristyvän ilmeen. Se ei kyllä ollut mikään ihme, Pirjokin oli huomannut Kirsin lähentely-yritykset Anttia kohtaan. Ainoa, joka niitä ei näyttänyt tajuavan, oli Antti itse. Kirsi istui nytkin Antin vieressä ja kehui mökkiä käyttäen välillä kättään Antin reidellä tai olalla. Kirsi nauroi kuuluvasti kaikelle, mitä Antti sanoi ja suuteli Anttia poskelle. Jos se oli pelkkää ystävyyttä, niin aika hemmetin läheistä ystävyyttä olikin, Pirjo ajatteli, samoin kuin moni muu huoneessa olija. Kirsin hiljettyä huoneessa vallitsi vaivaantunut hiljaisuus, jonka Jussi viimein rikkoi kysymällä, missä kaikkialla mökillä saattoi nukkua. Annika hymyili helpottuneena, mutta katsahti paheksuvasti Kirsiin. Vai pelkkiä ystäviä, se ei voinut pitää paikkaansa. Annika ei tajunnut, miten hänen veljensä saattoi olla näkemättä, mitä oli tekeillä, Kirsihän oli niin tyrkyllä kuin vain saattoi kuvitella, vaikka Inari oli paikalla!
– Niin, no yläkerrassa on kaks huonetta, nii että siellä voi nukkua kuus ihmistä, täällä alhaalla kolme ja saunakamarissa kaks. Ketkä haluaa nukkua yläkerrassa?
Annikan katse kiersi huoneessa, kunnes se pysähtyi Janin sylissä istuvaan Kristaan.
– Haluatteko te? Siellä on ihan hyvä nukkua, vaikka lämpö nouseeki ylös.
Krista katsoi Janiin ja nyökkäsi. He lähtivät viemään tavaroitaan keskimmäiseen huoneeseen, josta lähti ovi parvekkeelle, mutta josta joutui kulkemaan muualle mökkiin jommankumman yläkerran huoneen kautta. Pirjo näki oikeastaan ainoaksi vaihtoehdokseen tarjoutua nukkumaan Kirsin kanssa yhdessä yläkerran huoneista ja Kirsi suostuikin tähän iloisesti hymyillen. Ehkä Kirsin kanssa olisi ihan hauskaakin, kunhan se vain lopettaisi Antin jahtaamisen.
– Me voitais varmaan Heikin ja Stefanin kans nukkua täällä alhaalla. Vai mitä, Stefu?
Jussi tarttui Stefania hartioista, joka irvisti nimitykselle. Jussi nauroi remakasti Stefanin ilmeelle ja pörrötti tämän hiuksia.
– Joo, taidetaanki ruveta sanomaan sitä Stefuks tästä lähtien! Siinä on nätti nimi nätille pojalle, vai mitä Heikki?
Heikki ja muut nauroivat ja nyökyttelivät Stefanin vain tuhahtaessa mielenosoituksellisesti, mutta ei auttanut. Jussi ei perunut puheitaan, vaikka Stefan huitaisi tätä olkavarteen. Annika pudisteli päätään ja katsoi Stefania säälivästi. Hän oli niin söpö yrittäessään saada pilkkaavaa Jussia turhaan lopettamaan, hiukset sekaisin ja puoliksi pystyssä. Annika havahtui, kun Luukas tarttui hymyillen hänen käteensä ja Annika hymyili väkinäisesti takaisin.
– Me varmaan voidaan ottaa Annikan kans se yläkerran viiminen huone, jos Antti ja Inari menee saunakamariin. Vai?
Luukas kysyi ja katsoi Inariin. Hän ei voinut olla ajattelematta, että ilman Anttia, hän olisi ehkä Inarin kanssa eikä Annikan. Annikan käsi tuntui tuttuna ja rakkaana hänen kädessään, mutta hänen teki valtavasti mieli mennä ja viedä Inarin sotkuun menneet suortuvat tämän pienen korvan taakse. Annika oli niin pieni hänen sylissään, niin nuori ja viaton. Hän tunsi välillä syyllisyyttä siitä, että vei Annikan vapaata nuoruutta sitomalla tätä koko ajan enemmän kiinni itseensä vain, koska yritti sillä luoda enemmän esteitä itsensä ja Inarin välille. Ehkei Annika olisi halunnut sitoutua näin nuorena niin pysyvästi, jos hän ei olisi sitä ehdottanut. Hän halusi olla Annikan kanssa, mutta ilman Inaria hänelle olisi riittänyt pelkkä yhdessäolo.
– Joo, kyllä se käy. Te voitte ihan hyvin ottaa sen yläkerran huoneen, se sopii varmaan Annikalleki?
Antti sanoi vilkaisten Annikaan. Annika nyökkäsi ja puristi Luukasta kädestä, mutta katsoi Stefaniin. Stefan väisti hänen katsettaan ja huokaisi. Jos vain Luukasta ei olisi, se olisi hän, joka Annikan kanssa nukkuisi yläkerrassa…
– Mikäs Stefun noin vakavaks veti?
Jussi kysyi valmiina keksimään jotain leikkimielisen pilkkaavaa. Stefan irvisti piloillaan ja selitti, että kyllä siinä menee iloisempikin mies vakavaksi, jos joutuu Jussin kanssa samaan huoneeseen nukkumaan. Jussi nauroi railakkaasti Stefanin sanoille ja hakkasi tätä selkään. Oli Stefanissa sentään jotain potkuakin ja siitä Jussi oli mielissään. Ei täällä ihan kuollutta tulisi, oli oikea onnenpotku, että Annika oli pyytänyt Stefanin tänne, niin pysyi hänkin vireänä, kun ei Heikistä, Luukkaasta tai aina Pirjostakaan ollut hänen leikinlaskuunsa mukaan. Stefan katsoi vieressään istuvaa Jussia, joka näytti mieltyneen hänen kiusaamiseensa, mutta mikäpä siinä, tuskin hän toiseksi
Mökillä
4
1205
Vastaukset
- Jailbreak
ylitsepursuava kohteliaisuus ja rakastettavuus olivat kaikonneet täysin hänen olemuksestaan jättäen paikalle vain tylsistyneen ilmeen. Kirsi ei näyttänyt lainkaan halukkaalta edes tutustumaan muihin, mikä vahvisti Kristan käsitystä siitä, että Kirsi oli mökillä pelkästään Antin takia.
– Kirsi, haittaisko sua, jos sä kuorisit nää perunat mun kans? Krista ja Inari vois varmaan pilkkoa nuo kurkut ja tomaatit ja huuhtoa jäävuorisalaatin, vai?
Inari ja Krista hymyilivät helpottuneina. Siunattu Annika! Hän yritti luontevasti pelastaa kireän tunnelman, joka oli vaarassa latistua tyttöjen keskuudessa kokonaan. Kirsi nousi sohvalta leveästi hymyillen.
– Ei, ei tietenkään haittaa! Kuoritaanko me ne siinä tiskialtaan päällä?
Kirsi kysyi ja käveli tiskialtaan luo, johon Annika oli nostanut punaisen ämpärin, joka oli täynnä perunoita. Annika nyökkäsi ja alkoi kaivella kaappia etsien kuorimaveitsiä Kirsille ja itselleen ja pienempiä veitsiä Inarille ja Kristalle, jotka kantoivat kurkkuja ja tomaatteja pusseissa leivinlaudan päällä ulos terassille, jonka pöydällä mahtuisi hyvin pilkkomaan kasvikset ja sai samalla olla hienoisella etäisyydellä Kirsistä. Inaria hävetti suunnattomasti. Kaikki näkivät, mitä Kirsi teki. Tämä asetti Inaria koko ajan alemmalle tasolle itsestään ja nolasi häntä kiehnätessään sillä tavalla Antin kanssa muka ilman mitään sen kummempia. Kaikki Anttia lukuun ottamatta näkivät Kirsin tavan puhua tasavertaisesti ainoastaan Antille ja kohdella heitä muita alentuvasti ylitsevuotavan ystävällisyytensä alla. Ihan kuin he olisivat niin tyhmiä, etteivät tajuaisi, mitä Kirsi teennäisillä kehuillaan ja säteilevällä, mutta silmiin ulottumattomalla hymyllä tarkoitti. Inari kuuli Kirsin lakkaamattoman puheen sisältä ja irvisti. Annikan kestokyky oli kyllä yliluonnollinen, jos hän kesti koko perunankuorinta-ajan raivostumatta!
– Kerro mulle, Krista, miten helvetissä Antti voi pitää tuota ihmistä hauskana seurana?! Sehän on ihan kamala! Mitä hauskaa siinä on, että saa kuunnella toisen loputonta kälätystä itsestään ja kavereistaan niin, ettei puhettakaan puheenvuoron antamisesta välillä toiselle?
Krista pudisti päätään.
– Ei aavistustakaan. Vaikka aika tehokkaasti Kirsi kyllä Antille antaa puheenvuoron…
Krista sanoi katsoen grillikatoksessa istuvaan Anttiin, joka jutteli vedenhakureissulle unohtuneen Pirjon kanssa. Inarikin suuntasi katseensa Anttiin ja ihmetteli, miten oli mahdollista, että Antti ei tajunnut mitä Kirsi teki. Joko Antti oli typerä tai niin imarreltu, ettei tehnyt mitään. Tai sitten Antti vain yksinkertaisesti oli niin tottunut Kirsiin, ettei huomannut siinä mitään outoa. Inari seurasi Antin luontevaa esiintymistä muiden keskellä ja ajatteli jälleen, kuinka onnekas oli, kun sai viettää elämäänsä Antin kanssa. Ei Kirsi heidän välejään pystynyt horjuttamaan, se oli varma. Mitä Kirsi mahtaisi, jos Antti kerran välitti Inarista niin paljon kuin antoi ymmärtää? Inari pilkkoi kurkut kuutioiksi ja huusi Pirjon sisälle. Keitäpäs siinä perunoita, kun keitinvedenhakija unohtuu matkan varrelle! Pirjo kipitti reippaasti polun ylös ja naurahti anteeksipyytävästi.
– Sori, tais vähän kestää…
Krista heilautti kättään ja Pirjo meni ämpäreineen sisälle. Inari ja Krista pitivät Pirjosta, hän oli välitön ja hauska, eikä esittänyt mitään, vaan oli oma itsensä. Inari olisi halunnut jutella Pirjon kanssa enemmän, mutta päätti siirtää sen myöhemmäksi, kyllä hän ehtisi.
Antti vahti valkean syttymistä grillin pesään käärien hihansa ylös noetakseen vain kätensä, niin kuin aina kävi. Heikki istuskeli joutilaana penkillä katsellen kinastelevaa Jussia ja Stefania, jotka olivat hämmästyttävän samannäköisiä. He olivat suunnilleen samanpituisia ja heidän ruumiinrakenteensa oli samantapainen Jussin ollessa hieman raskastekoisempi. Jussin hiukset olivat astetta tummemmat, mutta heillä oli molemmilla pähkinänruskeat silmät ja kohtalaisen vahva leuka. Heitä olisi voinut luulla veljeksiksi, tai ainaki serkuksiksi, mikä huvitti Heikkiä suuresti. Häntä ja Jussia nimittäin ei ulkonäön puolesta yhdistänyt kovinkaan moni seikka, hän oli perinyt äidiltään maantienväriset hiukset ja sinivihreät silmät, sekä solakan vartalon, joka oli Jussia kymmenen senttiä pitempi. Jussi oli Heikin äidin Ritvan vanhemman siskon, Annelin, ainoa lapsi, mutta Heikkiä vuoden nuorempi. Jussi ja Anneli olivat muutaman kerran poikien ollessa nuoria käyneet Sundsvallissa, mutta Heikki muisti käyneensä Suomessa vain kerran perheensä kanssa. Äiti ei halunnut Suomeen, Heikki ei tiennyt miksi. Ja lopulta Annelin ja Jussinkin käynnit harvenivat ja sisarukset pitivät enää vain vähän yhteyttä toisiinsa, ainoastaan merkkipäivinä oikeastaan, kuten jouluna tai lasten rippi- tai ylioppilaspäivinä. Ruotsissa asuvia serkkuja Heikki tapasi useammin, mutta Jussia hän tuskin tuntisi kovinkaan hyvin ellei hän olisi muuttanut Suomeen. Opiskelemaan ja luomaan läheisempiä siteitä suomalaisiin sukulaisiinsa, mutta sitä hän ei perheelleen sanonut. Heikki ei koskaan ollut tuntenut oloaan kotoisaksi ruotsalaisten sukulaistensa seurassa, jotka tuntuivat olevan kireissä väleissä Ritvan kanssa. Heikkiä vaivasi äitinsä sulkeutuneisuus asian suhteen. Kukaan ei kertonut, miksi suhteet olivat tulehtuneet, tai miten asian voisi korjata. Heikkiä kummastutti myös, miksei äiti pitänyt suhteitaan sisaruksiinsa kunnossa, jos kerran häntä ei toivotettu tervetulleeksi sukuun Ruotsissakaan. Heti Heikin tultua Suomeen Anneli oli häntä vastassa ja toivottamassa siskonpojan tervetulleeksi, vaikka he tuskin edes tunsivat enää toisiaan ulkonäöltä. Jollain tapaa Heikki oli katkera äidilleen, joka oli estänyt häntäkin pitämästä yhteyttä Jussiin torjuvalla käytöksellään. Heikin isä Karl ei myöskään ollut mielissään, kun kuuli Heikin suunnitelmista muuttaa Suomeen, vaikkei poikaansa yrittänyt liiemmin estellä. Heikistä oli käsittämätöntä, että Karl harvemmin puolusti Ritvaa teräväkielisiä sukulaisiaan vastaan, kun nämä äityivät keskenään Ritvan selän takana, tai jopa suoraan päin naamaa, piikittelemään Ritvan tapaa hoitaa kotia, työtään tai ylipäätään mitään. Karlin siskojen ja äidin mukaan Heikin äiti ei osannut tehdä mitään oikein. Kun lapset menestyivät, se oli Karlin hyvän kasvatuksen ansiota, mutta jos lapset erehtyivät käyttäytymään huonosti, oli se yksin Ritvan syytä ja aikaansaamaa. Eikä Ritva pitänyt puoliaan mitenkään, oli vain, eikä halunnut puhua koko asiasta.
Antti sai viimein iloisen valkean roihuamaan pesässä ja sulki luukun pyyhkäisten muutaman hikipisaran otsaltaan. Hän nousi penkille Janin viereen, joka veti makkaroihin viiltoja terävällä pikkuveitsellä, jonka varresta oli irronnut palasia. Jani työnsi pitkät silmiensä eteen karkaavat suortuvat korvansa taakse ja vihelteli hiljaista sävelmää. Luukas istui hiljaa paikallaan ja tuijotti järvelle. Hänestä oli äärimmäisen turhauttavaa katsella Anttia sytyttämässä valkeaa, kun muisti Kirsin käytöksen, jota Antti ei millään lailla estellyt, vaikka se selkeästi nolasi Inaria kaikkien edessä. Antti vain myhäili tyytyväisenä, oli Kirsi missä hyvänsä hänen ympärillään lähes seuraamassa häntä joka paikkaan. Kyllähän Antinkin täytyi nähdä, millaista huomiota Kirsi kiinnitti yksin häneen. Olisi vain pysynyt Kirsinsä kanssa, jos ei kerta halunnut edes estellä tätä loukkaamasta Inaria, Luukas ajatteli vihaisena. Sen ei luullut olevan liikaa vaadittu.
– Mitäs Luukas noin äkäisenä miettii? Varo vaan, tai sun naama jää tollaseks.
Jussin hyväntuulinen kysymys havahdutti Luukkaan ja hän hätisteli karvaat ajatukset mielestään virittäen pientä hymyä kasvoilleen.
– Enpä juuri mitään. Jokos siinä on kohta sen verran lämmintä, että saadaan nuo makkarat ritilälle?
Luukas vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. Antti nyökytteli lämmintä olevan ja asetteli Janin valmiiksi käsittelemät makkarat ritilälle paistumaan. Luukas katsoi Anttiin katkerana, kun havahtui omaan katseeseensa. Mikä häntä oikein vaivasi? Kai se nyt oli Antin ja Inarin oma asia, miten suhteensa hoitivat, hän oli Annikan kanssa ja se riitti. Samantekevää, kuinka paljon hän oli joskus Inarista välittänyt, Inari oli viimein rakastamansa miehen kanssa ja hänellä oli Annika, jota rakasti enemmän, kuin Inaria koskaan. Niin, että vaikene, Luukas sanoi itselleen ja nojasi päätään katoksen kaiteeseen.
– Et sä kaunis poika, mulle pärjää, mutta sittepä se nähään. Ootas vaan, niin mä nolaan sut koko naisväen eessä ja sitte hävettää, sitte tosiaan hävettää!
Jussi nauroi ja yritti läimäyttää hänet kädenvääntöön haastanutta Stefania selkään, joka väisti liikkeen nopeasti tönäisten puolestaan Jussia olkapäähän, joka keinahti liikkeen voimasta Heikkiä kohti, mutta palasi paikalleen ja yritti huitaista uudestaan Stefania, joka väisti jälleen liikkeen ja pinkaisi karkuun koko katoksesta Jussin lähtiessä seuraamaan häntä. Jussi ja Stefan juoksivat katosta ympäri monta kierrosta, kunnes Jussi saavutti Stefanin ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, mikä sai pojat painimaan sammalten päällä kohti metsää muutamien puiden välissä. Heikki, Jani, Luukas ja Antti kannustivat heitä taputtaen käsiään ja yllytyshuutoja huudellen. Sammal pöllysi Jussin ja Stefanin yrittäessä saada toista luovuttamaan ja heidän lian raidoittamat kasvonsa vääntyivät vähän väliä näyttäviin irvistyksiin riippuen siitä, kumpi oli häviöllä. Viimein Stefan sai vangittua Jussin molemmat kädet, jolloin tämä joutui ähkäisten antautumaan, mutta vannoi kostoa kädenväännön merkeissä, joka käytäisiin illalla kaikkien edessä. Stefan pörrötti Jussin hiuksia ja toivotti tälle onnea suurta häviötä varten saaden sillä melkein ottelun alkamaan uudestaan.
– No niin lapset, tulkaa syömään niin, että jaksatte leikkiä!
Taistoa portailta seurannut Annika huusi. Antti ja Jani kokosivat nostivat rasvaa tippuvat makkarat ritilältä lautasille ja lähtivät kohti pöytää, jonka tytöt olivat kantaneet pihalle. Terassin pikkupöydällä jatkettu pitkä pöytä oli katettu täyteen astioita ja ruokaa. Perunat höyrysivät kuumina keraamisessa astiassa ja nuoret istuivat pöytään. Antti istui toisella puolellaan Inari, joka yritti vältellä kaikin keinoin mitään kontaktia Antin toiselle puolelle istuneeseen Kirsiin, joka hymyillen jutteli Heikin kanssa. Inaria vastapäätä istuva Krista katsoi varoittavasti Inariin kehottaen tätä katseellaan olemaan välittämättä Kirsistä, tuli mitä tuli. Annika istui Stefanin ja Heikin välissä Luukkaan syödessä makkaraansa Pirjon vieressä pöydän toisessa päässä. Kello oli suunnilleen viisi iltapäivällä ja ilman halkaisi välillä lintujen laulu.
– Antti hei, annatko niitä perunoita sieltä tännepäin?
Kirsi pyysi ja Antti ojensi kätensä kohti perunakulhoa, jonka asetti sitten Kirsin eteen. Kirsi kiitti hymyillen ja hipaisi Antin kättä. Vallaton puheensorina hallitsi hetken kuluttua pöytää ja Annika vilkaisi Stefaniin, jonka hiuksien sekaan oli tarttunut roskia ja pieniä risuja. Annika kohotti nauraen kätensä poimiakseen ne pois ja Stefan yritti hillitä värähdystään Annikan käden koskettaessa hänen hiuksiaan. Heidän katseensa kohtasivat kasvattaen sähköistä latausta heidän välillään. He tuijottivat toisiaan silmiin ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan, kunnes Annika laski kätensä kääntäen katseensa alas. Stefankin katsoi lautaseensa ja nieleskeli. Annika katsoi hätääntyneenä ympärilleen, mutta kukaan ei ollut huomannut tapahtunutta, jonka tosin he kaksi vain saattoivat todistaa merkitykselliseksi. Stefan pyöritteli kurkunpalasia lautasellaan ja vältti katsomasta Annikaan. Hän olisi niin halunnut suudella Annikaa sillä hetkellä, mutta kuinka hän olisi voinut, kun koko muu seurue oli paikalla, Luukas, Annikan kihlattu mukaan lukien? Stefan tunsi itsensä rikolliseksi. Luukas oli niin ystävällinen häntä kohtaan ja miten hän sen palkitsi? Vikittelemällä tämän tyttöystävää. Mutta hän ei voinut sille mitään, kun Annika katsoi häneen ja oli siinä niin lähellä, että hän saattoi aavistaa tämän jokaisen liikkeen, hänen sydämensä tuntui puristuvan kokoon ja laajentuvan yhä uudestaan ja uudestaan pakottaen hänet haukkomaan henkeään. Annika tiskaamassa kahvilan sinisiä kuppeja, pyyhkimässä pöytää, asettelemassa leivoksia esille tai ihan mitä tahansa, aina hän sai Luukkaan hätkähtämään. Kun hän ensimmäisen kerran näki Annikan, hänen täytyi keskittyä esiintymään rauhallisesti, ettei Annika saisi hänestä väärää kuvaa. Ensimmäisen kerran hän näki Annikan, kun tämä oli ollut kaksi päivää Irmassa töissä ennen kuin Stefan edes tiesi uudesta kesätyöntekijästä, ja seisoi tiskillä juttelemassa Stefanin äidin kanssa. Tummansininen esiliina vyötäröllä, hiukset poninhännällä ja suupielet sokerissa niin kauniin ja viattoman näköisenä, että Stefanin teki mieli mennä ottamaan tyttö syliinsä, ennen kuin mitään pahaa tapahtuisi. Pian hän oli huomannut, että Annika oli valtavan älykäs ja tiesi paljon elokuvista ja teatterista, mikä oli aina kiinnostanut Stefania ja jonka parissa hän oli monesti harrastelijamielessä puuhastellut. Hänen täytyi keksiä jotain, ei hän voinut jatkaa näin.
Kirsi jutteli pöydän päässä istuvan Heikin kanssa ja seurasi sivusilmällään Anttia, joka oli nojautunut lautasensa yli ja jutteli Kristan kanssa, joka oli sitaissut mustan tukkansa niskaan sykkyrälle. Antin suupielet vetäytyivät ylöspäin tämän nauraessa ja Kirsi olisi halunnut tietää, mille hän nauroi. Kirsi naurahti hajamielisesti Heikin kertomalle tapaukselle ja mietti Anttia. Jos hän vain ikinä saisi Antin, hän ei enää tekisi mitään väärin. Antti oli niin erilainen, kuin muut hänen tapailemansa miehet, Antti oli hauska ja älykäs, ja huomioi seuralaistaan jatkuvasti. Ja Antti oli niin eläväinen, hänen kanssaan ei ollut koskaan tylsää, hän keksi aina uusia asioita kokeiltavaksi ja kertoi mielenkiintoisia juttuja kavereistaan ja perheestään. Siitä lähtien, kun Antti oli jättänyt hänet, Kirsi oli tehnyt kaikkensa saadakseen Antin takaisin. Hän oli seurannut Antin vaihtuvia tyttöystäviä ja esittänyt Antin ystävää luodakseen Antille mielikuvan, että hän ei roikkunut Antissa kiinni, hän oli vain ystävällinen. Ja Antti uskoi. Vähän liiankin hyvin, vaikka hän monesti oli yrittänyt hienovaraisesti ylittää ystävyyden rajaa, Antti ei ollut huomannut mitään. Kai se oli vain luullut, että se oli hänen tapansa osoittaa ystävyyttä. Kirsi vilkaisi uudelleen Anttiin, joka oli nyt vetäytynyt taaksepäin ja ujutti kättään Inarin reidelle. Kirsi tunsi mustasukkaisuuden kuohahduksen sisällään seuratessaan Antin kättä, joka pysähtyi Inarin jalalle siihen kohtaan, mihin oliivinvihreän hameen reuna oli noussut ja viheralueilla ruskettunut iho alkoi.
– No, mitenkäs Antti ja Inari, ette te oo innostunu kihloihin menemään?
Heikki kysyi, kun huomasi Kirsin oikeastaan aika toivottomaksi keskustelukumppaniksi. Sellaisen kanssa oli vaikea keskustella, joka katsoi jonnekin kaukaisuuteen ja nyökkäsi viiden minuutin välein, sanoi Heikki mitä tahansa. Antti jäykistyi ja veti kätensä Inarin reideltä pudistaen päätään. Hän oli hyvin rakastunut Inariin, mutta ei kestänyt kuulla mitään kihloihin menemisestä. Juuri nyt hän halusi olla Inarin kanssa ja rukoili joka ilta mielessään, että tuntisi niin myös seuraavana päivänä, mutta kun hän ei tiennyt. Entä jos hän heräisi seuraavana aamuna ja tahtoisi pakoon? Se ei ollut vieras tunne Antille. Mitä jos hän nyt kihlaisi Inarin, menisi jopa naimisiin ja heräisi jonakin aamuna ahdistukseen ja hänen olisi pakko jättää Inari. Hylätä tämä, rikkoa kaikki, minkä varaan tämä olisi laskenut elämänsä. Parempi oli olla lupaamatta mitään. Inari henkäisi ja hymyili hieman väkinäisesti Antin reaktion takia. Kyllä hän tiesi, että Antti ei halunnut sitoutua, mutta ei sen olisi tarvinnut tehdä noin, vetäytyä kokonaan, kuin sanoutua irti hänestä.
– Ei, ei me olla. Me viihytään ihan hyvin tällee näin, vai mitä Antti?
Inari katsoi Anttiin, joka hymyili helpottuneena ja tarttui Inaria kädestä. Hän oli jo hetken pelännyt jotain muuta, mutta olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Inari halunnut painostaa häntä mihinkään. Hän riitti Inarille ja Inari riitti hänelle ihan näinkin. Jussi nyökytteli ymmärtäväisesti ja julisti olevansa samaa mieltä, vaikka joutuikin korjailemaan heti puheitaan Luukkaan katsoessa häneen huvittuneesti.
– Niin, siis en mä sillä, kyllähän se joillekki sopii, mutta en mä ite vois vielä. Tai siis, ei sillä, että siinä ois jotai vikaa, mutta siis…
Kaikki nauroivat Jussin selityksille, joissa ei näyttänyt olevan loppua. Oli kummallista, miten yksi ihminen saattoi laukaista koko kiusaantuneen tilanteen vain olemalla oma itsensä tekemättä mitään kovin erikoista. Joukkio hiljeni syömään, kunnes kaikki astiat ammottivat tyhjyyttään ja kukaan ei jaksanut liikahtaakaan täyden vatsansa takia. Loppujen lopuksi ruokailun tunnelma oli rento ja iloinen, eikä kukaan katunut tuloaan. Ei edes Kirsi, joka saattoi hetkeksi keskittyä muuhunkin kuin Anttiin. Oikeastaan porukka oli ihan mukava, vaikkei se koko aikaa oikein hänestä tuntunutkaan välittävän. Annika alkoi keräillä astioita, kun Stefan veti hänet takaisin istumaan.
– Eiköhän se oo meiänki vuoro tehä välillä jotain, istu sä nyt vähän aikaa.
Stefan hymyili ja otti Annikan lautasen. Annika vilkaisi häneen, mutta nousi kuitenkin laittamaan muiden mukana astioita kasaan. Hän oli tottunut hääräämään, ei siinä ollut mitään erikoista, mutta Stefanin sanat saivat silti Annikan sisimmän läikähtämään iloisesti.
Aurinko paistoi lämpimän punaoranssina puiden lomitse kullaten sammaleet, hiekan ja järven, jonka laineet löivät hiljaisina rantaan liikuttaen venettä rauhallisesti. Oli jo enemmän ilta kuin iltapäivä ja toisensa jo paremmin tunteva joukko istui mökissä, jonka ainoa valo oli ikkunasta kajastava aurinko. Nuoret juttelivat vilkkaasti kaikesta mahdollisesta täyttäen alakerran jättämättä yhtäkään vapaata istumapaikkaa Antin, Inarin, Stefanin, Pirjon ja Heikin istuttaessa sohvaa, kun Kirsi, Luukas, Jussi ja Krista olivat vallanneet pöytää ympäröivät tuolit, joista oli jätetty alakertaan vain neljä, kun muut oli viety yläkertaan. Jani ja Annika istuivat lattialla nojaten takkaan molemmin puolin. Kaikki lähes nuokkuivat, vaikka ilta oli vasta nuori. Jussi haukotteli muiden puhuessa verkkaan päiden pysyessä vaivoin ylhäällä, kunnes hän huomasi olevansa nukahtamisen partaalla.
– Hei ihmiset, ylös nyt, keksitään jotain! Tässähän nukahtaa koko sakki, jos ei tänne saada jotain elämää.
Pirjo kohotti päätään. Minkäs teit, kun istuit pehmeällä sohvalla hämärässä valaistuksessa mukavien ihmisten keskellä luonnon ympäröidessä hiljaisena… Kymmenen minuuttia ja häntäkään ei olisi saanut enää hereille. Jussi katsoi tyytymättömänä ympärilleen, kunnes idea kirkasti hänen ilmeensä.
– Hei, mä tiiän, lämmitetään sauna! Ja mennään uimaan, tyhmiähän me ollaan, jos ei tajuta käyttää järveä hyväksemme. Sitä paitsi se kuulu alkuperäseen suunnitelmaan. Ylös kaikki, kuka lähtee hakemaan puita?
Ehdotus sai paljon kannatusta ja Annika nousi riemuissaan ylös.
– Mä voin hakea puita, lähteekö joku mukaan, ku niitä on kaksi saavia liiterissä, joilla me yleensä tuodaan puita?
Annika sanoi katsoen Luukkaaseen, joka nojasi pöytään silmät kiinni innostumatta ideasta. Stefan vilkaisi Luukkaaseen ja kun kukaan muukaan ei vaikuttanut innokkaalta lähtemään, hän nousi venytellen ylös ja tarjoutui lähtemään. Annika katsoi häneen hämmentyneenä, mutta muut työnsivät heidät ulos vajoten takaisin omille paikoilleen. Annika lähti portailta polkua pitkin ripein askelin kohti takimmaista liiteriä jättäen Stefanin jälkeensä. Polkua reunustavien pienten satunnaisesti kasvavien taimien oksat riipivät Annikan säärten ihoa punaisille juoville, mutta hän ei tahtonut hidastaa vauhtiaan, vaikka kuuli Stefanin harppovan silti jo aivan hänen kannoillaan. Annika pysähtyi punaisen liiterin eteen ja avasi riippulukon Antin hänelle heittämillä avaimilla. Annika kumartui matalasta oviaukosta sisään katsomatta Stefaniin, hän ei halunnut edes yrittää mitään tyhjänpäiväistä rupattelua todistaakseen, ettei heidän välillään mitään ollut. Hän työnsi Stefanin käteen valkoisen saavin ja alkoi itse täyttää punaista pienillä koivunhaloilla, joiden pinnasta olisi hyvä repiä tuohta sytykkeeksi. Puita oli kuitenkin vähän valmiiksi hakattuina ja ne loppuivat ennen, kuin kummankaan saavi oli edes puoliksi täynnä. Stefan nyökytteli ja lupasi hakata vähän lisää halkoja, jos Annika vain näyttäisi hänelle, missä kirves oli. Annika kohotti päänsä liiterin yläosassa olevaa hyllyä kohti, jossa isä piti kirvestä ja sahaa. Annika osoitti sinne yltämättä itse niin korkealle ja Stefan astui hänen viereensä kurottaen melkein hänen ylitseen kirvestä. Annika jäi pienessä liiterissä Stefanin ja seinän väliin loukkuun, josta olisi kyllä päässyt helposti pujahtamalla Stefanin käden alta pakoon, mutta hän oli kuin naulattu paikoilleen. Stefanin leuka hipoi hänen otsaansa pojan kurottaessa käsillään hyllyn takaosassa olevaa kirvestä kohti ja Annikan aivot käskivät juosta, mutta hän ei voinut liikahtaakaan, kuin korkeintaan lähemmäs Stefania. Annika haistoi pihkan hänen käsistään ja tunsi jännitteen heidän välillään voimakkaammaksi kuin koskaan. Stefan laskeutui takaisin varpailtaan ja hengähti yrittääkseen kohta uudestaan. Annika oli pudottanut puut käsistään ja katsoi Stefania silmiin huultaan purren. Stefan kuuli hänen hengityksensä kiihtyvän ja päätti jättää kirveen odottamaan myöhemmäksi kiertäen kätensä Annikan vyötärölle. Annika nosti kasvonsa Stefania kohti ja vei kätensä Stefanin hartioiden ympäri työntäen Luukkaan pois mielestään. Stefan katseli Annikan nenänpäällystä pitkin juoksevia pisamia ja veti Annikan nopeasti itseään vasten suudellen tätä liikkeeseen nähden varovasti. Annika vastasi suudelmaan painautuen lähemmäs Stefania ja he seisoivat niillä paikoillaan minkään rikkomatta heitä ympäröivää tunnelmaa. Annika tunsi Stefanin kiivaan hengityksen ja veti poikaa vielä lähemmäs itseään, kunnes riuhtaisi itseään taaksepäin ja irrotti Stefanin kädet vyötäröltään. Hän tarttui punaiseen saaviin ja kiskoi sen ulos liiteristä jättäen Stefanin seisomaan niille jalansijoilleen.
Annika marssi kiivaasti terassille pysähtyen sinne vetämään henkeä rauhoittuakseen. Hän ei voinut, voinut loukata Luukasta sillä tavalla, vaikka hän oli niin kovasti halunnut. Stefanin kädet hänen ympärillään tuntuivat liian hyvältä hänen ympärillään. Hän oli niin halunnut tyydyttää uteliaisuutensa, kun Stefan tuntui vielä jollain tapaa niin oikealta. Hän tuntui olevan kiinnostunut yksin Annikasta, toisin kuin Luukas, joka nytkin oli niin etäinen ja kuin muissa maailmoissa. Mutta Luukas oli hänen miehensä ja valittunsa ja sitä asiaa eivät pikku suukot tai muut muuttaneet. Annika henkäisi syvään kuullen Stefanin hakkaavan halkoja ja työnsi mökin oven auki. Mökkiin jääneet olivat hekin tahoillaan piristyneet ja istuivat jo paljon ryhdikkäämmin, kuin Annikan lähtiessä. Luukas istui edelleen pöydän ääressä silmät puoliksi kiinni, mutta nosti päänsä ja hymyili Annikalle. Annika pakotti hymyn kasvoilleen ja yritti tahdonvoimalla saada punaiset läikät poskiltaan katoamaan. Hänen ihonsa tuntui olevan kuin tulessa niiltä kohdin, joihin Stefan oli häntä koskettanut.
– Mihinkäs sä Stefun jätit? Ei se ressukka tainnu pysyä sun vauhissa, voi voi.
Jussi naureskeli katsoen Annikaan odottavasti. Annika naurahti ja pudisti päätään selittäen Stefanin jääneen hakkaamaan puita, mutta tulevan kohta. Antti makasi kahdenistuttavalla sohvalla pää Inarin sylissä Inarin käsien vaellellessa hänen hiuksissaan ja katsoi tutkivasti Annikaan. Nyt ei kaikki ollut kunnossa hänen yleensä niin luonnollisella siskollaan. Annika oli selvästi kiihtynyt jostain ja suhtautui kaiken lisäksi välttelevästi kysymyksiin ja puhui nopealla kireällä äänellä. Antti yritti saada katsekontaktia Annikaan, mutta tämä kääntyi saman tien kantapäillään ja astui terassille avainnippu kädessä helisten. Antti katsoi kummastuneena Inariin, joka tuijotti ulos ikkunasta ilmeisen huomaamattomana Annikan käytöksestä. Antti kohautti kulmiaan ja päätti kysyä Annikalta myöhemmin asiasta.
Stefan käveli terassilla seisovaa Annikaa kohti valkoinen puita täynnä oleva saavi kädessään, mutta Annika nykäisi saunanoven auki ja astui reippaasti kynnyksen yli kiskaisten oven perässään kiinni. Stefan pudisti surullisena päätään ja aikoi mennä Annikan perässä saunaan viedäkseen puusaavin sisään Jussin estäessä hänen aikeensa leväyttäessään oven selälleen.
– Stefu! En ois uskonu sun olevan niin heikko, että jäät noin paljon jälkeen pienestä tytöstä, mutta älä huoli, kyllä Jussi-setä tulee auttamaan niin kannetaan yhessä tuo saavi kynnyksen yli, ettei Stefun hennot kätöset rasitu!
Jussi nauroi kovaan ääneen ja Stefu yritti keksiä jotain nokkelaa sanottavaa, mutta hänen mielensä askarteli niin tiiviisti Annikassa, että hänen oli tyydyttävä vain irvistämään ja kantamaan saavi rivakasti terassille Jussin jalkojen juureen. Annika ei halunnut nähdä häntä juuri nyt, mutta hän puhuisi vielä Annikan kanssa. Ei sitä voinut jättää ilmaan roikkumaan pilaamaan koko viikonloppua. Miten he sitä paitsi voisivat työskennellä yhdessä, jos Annika ei halunnut edes nähdä häntä? Stefan astui sisään Jussin ohi, joka vieläkin naureskeli hänelle. Sisällä häntä tervehti Antin katse, joka tuntui aavistavan jotain tapahtuneen. Stefan harppasi sohvalle Pirjon viereen ja käänsi katseensa ikkunaan. Hän ei voinut katsoa Luukkaaseen, joka istui tuolilla pää haudattuna käsiin pöytää vasten ja hengitti syvään pitkin henkäyksin. Ei tässä ollut kyse pelkästään Stefanista ja Annikasta, tässä oli kyse myös Luukkaasta. Hänen edessään puolittain nukkuva pitkä mustatukkainen nuori mies liittyi tähän varsin vahvasti. Ei Annika voinut suudella Stefania pelkästään vetovoimasta, kyllä hänen suhteessaan Luukkaan kanssa täytyi olla jotain vialla. Tai sitten sinä vain olet niin julma ja kaksinaamainen, että keksit epätoivoisia tekosyitä teollesi, ääni hänen päässään kuiskasi. Stefan ei tiennyt, kumpaa tunsi enemmän, syyllisyyttä ja katumusta, vai halua suudella Annikaa uudestaan. Hänen ihastuksensa ei ollut yhtään laantunut syyllisyyden allakaan, päinvastoin. Annika viehätti häntä entistä enemmän, huolimatta tämän torjunnasta ja Stefanin rikoksesta Luukasta kohtaan. Stefan oli aina halveksinut niitä, jotka koskivat toisen tyttöystävään, maailma oli puolillaan naisia, joista valita. Ja silti piti yrittää jollekin muulle lupautunutta, loukata kaikkia, vaikka hyvin tiesi, että kärsisi itsekin. Mutta nyt Stefan tunsi ymmärtävänsä. Kyllähän hänelläkin olisi ollut valinnanvaraa, mutta hän halusi Annikan. Annikan, eikä ketään muuta.
Stefan havahtui sohvan narinaan, kun Pirjo kääntyi nojaamaan Heikkiä vasten, joka lepuutti kättään mustan nahkasohvan käsinojalla, kummankaan huomaamatta Stefanin olevan ihan toisissa ulottuvuuksissa sillä hetkellä. Jani nousi lattialta vallatakseen Jussin vapaaksi jättämän tuolin ja rojahti Kirsin viereen, joka seurasi Luukkaan nousevaa ja laskevaa selkää. Luukkaan paljaasta niskasta selkään lähtevät pinnasta selvästi erottuvat nikamat alkoivat siitä, mihin mustien hiusten latvat kevyesti kihartuivat. Jani tarttui Kristan oikeaan käteen ja leikitteli sen pienillä sormilla ja kiiltävillä kynsillä. Kämmenen pinnalla risteilivät uurteet kuin teitä muodostaen ja rikkoen vaaleaan pintaan pieniä ojia, joihin valo jätti varjoja. Käden selkämyksestä saattoi erottaa hennon sinertäviä vanoja verisuonten kulkiessa ihon alla. Janista oli hassua, että verisuonet olivat sinisiä, vaikka niissä virtaava veri oli syvänpunaista. Tai se, että Kristan silmissä oli niin montaa sinisen eri sävyä, että olisi kestänyt ikuisuus eritellä ja nimetä ne kaikki. Varsinkin, kun niihin joskus ilmestyi kristallin tavoin kimaltavia pisteitä, jotka liikkuivat valon mukana paikasta toiseen.
Jussi avasi mökin oven ja ilmoitti saunan olevan lämpiämässä. Nuoret nousivat kaivamaan pyyhkeitä ja uima-asuja laukuistaan, joista suurin osa oli kannettu yläkertaan. Tytöt päättivät yksimielisesti mennä ensin saunaan ja jättää pojat mökkiin, mikä sopi pienen suostuttelun jälkeen pojillekin. Pirjo kaivoi mustan uimapuvun laukustaan ja vilkaisi huvittuneena Kirsiin, jonka turkoosit bikinit olisivat sopineet enemmän rannalla makaamiseen kuin uimiseen. Ei Anttia noin kalastettaisi, vaikka yritys hyvä, ajatteli Pirjo ja työntyi pyyhettään etsivän Kirsin ohi alas portaita. Inari, jonka vaatteet olivat saunan ja pukuhuoneen vieressä saunakamarissa, ehti ensimmäisenä istumaan saunan ylälauteelle ja hengitti kostean kuumaa ilmaa sisäänsä. Sauna oli hämärä ja tuoksui tervalle. Hänen teki mieli maata selällään lauteella ja oikaista alaston ruumiinsa suoraksi, mutta hän joutuisi kumminkin siirtymään saman tien muiden tyttöjen tullessa. Annika avasi oven ja astui sisään hymyillen hoitoainepurkki kädessään Kristan seuratessa häntä. Inari kuuli Kirsin ja Pirjon äänet pukuhuoneesta ja teki tilaa Annikalle ja Kristalle, jotka valtasivat ylälauteen istuen Inarin seuraan jättäen Kirsille ja Pirjolle tilaa alemmalle lauteelle. Pirjon ja Kirsin nauru kuului vaimeana ennen kuin Pirjo nykäisi oven auki ja astui sisään Kirsi perässään. Inari kauhistui Kirsin luisevaa vartaloa, joka ei ollut vain laiha, se oli riutunut. Luut paistoivat nahan alta ja ilman kaikkea sitä meikkiä silmissään ja kasvoillaan Kirsi näytti niin säälittävältä, että Inarin sisintä riipaisi. Oli samantekevää, kuinka Kirsi Anttia vokotteli, hän näytti saunan hämärässä valaistuksessa kaikessa alastomuudessaan niin kuihtuneelta ja kärsivältä, että Inarin täytyi purra huultaan ollakseen sanomatta mitään. Kirsi hieroi kasvojaan niin, että niihin jäi punaiset jäljet ja istui kuin peitellen vartaloaan, vaikkei siihen ollut mitään syytä. Hän nosti reitensä toisen yli jännittäen niitä ja piteli käsiä mahansa päällä niin, kuin yleensä ihmiset, jotka ovat mielestään lihavia ja haluavat peitellä sitä. Ehkä Kirsin ylitsepursuava ego oli vain epävarmuuden peittelyä, Inari ajatteli. Inari huomasi muiden tyttöjen ajattelevan samaa heidän katsoessaan Kirsiin samalla tavalla kuin Inari äsken. Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauan Kirsin itsensä rikkoessa sen.
– Aika kuumaa täällä. Mä en oikeen oo mikään saunaihminen. Onko muuten sulla, Pirjo, ketään vakavaa?
Kirsi kysyi normaalilla äänellä kääntäen katseensa vieressään istuvaan Pirjoon, jonka punainen tukka oli suorana päätä myöten saaden hänen kasvonsa näyttämään pojan kasvoilta usean ohuen hopean korvarenkaan lävistäessä hänen korvalehtensä. Pirjo häkeltyi kysymyksestä. Ensinnäkin se oli Kirsin esittämä ja toisekseen, hän ei tiennyt miten vastata. Ei hänellä ketään ollut, se oli selvä, mutta kertoisiko hän Mikaelista? Eihän se siihen liittynyt oliko hänellä nyt ketään, mutta Pirjon teki silti mieli kertoa, vaikkei ollut varma olisiko se kannattavaa.
– Ei, ei mulla ketään. Mä oon ollu tässä jonku aikaa yksin, mä seurustelin sitä ennen aika kauan aika vakavasti. Tai ainaki mä luulin niin.
Pirjo vastasi ja katsoi polviinsa. Muut olivat hiljaa tietämättä mitä sanoa aavistaen, että Pirjon sanojen takana piili jotain, mistä puhuminen ei ollut helppoa.
– Mitä tapahtu?
Krista kysyi lopulta myötätuntoisella äänellä. Pirjo kohautti olkapäitään ja puhalsi ilman keuhkoistaan ulos.
– Ei mitään erikoista. Mikael pakkas tavaransa ja sano rakastuneensa johonki toiseen, jonka kans haluaa viettää elämänsä. Mitä siinä voi sanoa? Jos se on se, mitä toinen haluaa, niin ei kai siinä muuta voi ku nyökytellä.
Pirjo hiljeni ja tytöt katselivat kuka mihinkin. Ei varmasti ollut helppoa myöntää lähes tuntemattomille ihmisille, että oli tullut hylätyksi, vaikkei se Pirjon syy ollut, mutta silti. Kenen tahansa oli vaikea myöntää tulleensa vaihdetuksi parempaan, etenkin sellaisen ihmisen suunnalta, jota rakasti ja jonka kanssa luuli viettävänsä lopun elämänsä. Pirjon kasvoille nousi pieni hymy ja hän nosti polvensa ylös nojaten kätensä siihen.
– Mutta se on ollutta ja mennyttä. Kyllä mä voisin nyt jo jotain uuttaki aatella. Entä sulla, Kirsi? Sä oot sen näkönen nainen, että sulla varmaan on lähinnä runsaudenpulaa.
Kirsi naurahti ja katsoi käsiinsä. Olihan hänellä ollut montakin, mutta ei ketään vakavaa. Miten hän olisi voinut ketään muuta ajatella vakavasti, kun Antti kangasteli jatkuvasti hänen mielessään. Antti oli ainoa, johon hän oli luottanut niin paljon, että oli pystynyt olemaan ihan kuin muutkin, vahtimatta koko ajan syömistään. Hän vain ei ollut tajunnut, että Antti sai kaikki seurustelukumppaninsa tuntemaan, oli hän itse kuinka vakavissaan tai vähemmän vakavissaan tahansa. Sellaista miestä ei niin vain löytynytkään, eikä Kirsi aikonut potea tunnontuskia kaapatessaan Antin Inarilta.
– No, onhan mullaki joitaki tapauksia ollu, yleensä vähemmän vakavia. En tiiä miks, ei kait oo vaan osunu sopivaa kohdalle.
Paitsi Antti, Kirsi ja Inari jatkoivat molemmat mielessään. Kirsi saattoi olla epävarma ja vaikka mitä, mutta Inari ei erehtynyt epäilemään hänen tarkoitusperiään Antin suhteen. Hulluhan Kirsi olisi ollut, jos ei tahtoisi Anttia takaisin, kyllä Inari sen tiesi, jos joku. Annika heitti vettä kiukaalle, joka sihahti äkäisesti puhaltaen kuuman höyrypilven kohti kattoa. Sauna oli kuuma ja nostatti ihon pintaan hikipisaroita, jotka tekivät ihosta kiiltävän ja nihkeän. Inari väisti Kristaa, joka laskeutui alas ja nosti kannen vesisäiliöstä, jonka alle Jussi ja Annika olivat sytyttäneet tulen lämmittämään vettä. Krista nosti säiliöstä höyryävän kuumaa vettä vatiin, johon sekoitti saavista kylmää vettä. Krista huuhtoi hien iholtaan ja sanoi lähtevänsä uimaan. Sanat saivat tytöt juoksemaan lauteilta pukuhuoneeseen vaihtamaan uimapukuja päälleen. Inari ja Pirjo suoriutuivat mustien uimapukujensa sisään ennätysajassa ja juoksivat pitkin askelin polkua pitkin rantaan kiljuen ja toisiaan tönien. Lämmin kesäilta ja tyyni vedenpinta saivat tytöt pysähtymään laiturille ja odottamaan muita, joista Krista ja Annika kohta kävelivätkin Inaria ja Pirjoa huomattavasti rauhallisemmin laituria kohti. Annika ja Krista näyttivät suorastaan vastakohdilta kävellessään laituria kohti vieretysten, Annika sinisessä ja Krista punaisessa uimapuvussaan, Annikan vaaleat hiukset letillä ja Kristan musta tukka auki. Kuin yö ja päivä, Pirjo ajatteli mielessään naurahtaen. Kirsi seurasi tyttöjä muutaman askeleen päässä honteloin askelin turkoosit bikinit päällään, joiden yläosan niskalenkki kiersi laihaa niskaa. Hänen märkänäkin lähes valkoinen tukkansa valui hartioille sotkuisena kasana ja Inari ajatteli sen selvittämiseen menevän koko illan.
Luukas katsoi ikkunasta ulos laiturille, jolta tytöt kiljahdellen hyppivät vuorotellen veteen uimaan laajoja ympyröitä. Annika seisoi yksin laiturilla odottaen, että Kirsi uisi tarpeeksi kauas. Heikki ja Jani nauroivat Jussin ja Stefanin pitäessä harjoitusottelua kädenväännöstä. Antti istui Luukkaan viereen ja katsoi myös ulos ja näki Annikan, joka nousi kyyryssä laiturille Kirsin seuratessa häntä iho sinertäen.
– Annika on kaunis nainen, jos nyt veli voi näin kerskumatta sanoa.
Antti naurahti ja käänsi katseensa Luukkaaseen, joka nyökkäsi irrottamatta katsettaan nauravasta Annikasta, joka jännitti selkäänsä kaarelle ja teki enemmän tilaa Kirsille.
– Niinhän se on. Ei oo kyllä hullumpi tuo Kirsikään, jos sillee aattelee.
Antti siristi silmiään.
– Eipä niin. Jos sellasesta tykkää. Vaikka ei mun tarvi aikaa sen kans katua, en mä sitä sano.
Luukas nyökytteli ja avasi suunsa sanoakseen vielä jotain Heikin keskeyttäessä heidän juttelunsa kehottamalla heidät myös lattialle kannustamaan Stefania, joka näytti olevan häviöllä Jussin väkivahvan puristuksen alla. Antti ja Luukas istuivat yksissä tuumin lattialle ja alkoivat kovaan ääneen kannustaa Stefania, vaikka Jussi yritti hiljentää heidät vihaisilla katseillaan. Stefan ei tarvinnut yhtään lisää voimaa, oli nytkin hiuskarvan varassa, ettei hän hävinnyt tasaväkisessä ottelussa. Se oli vasta harjoittelua, oikea kisa käytäisiin myöhemmin, mutta silti. Jani makasi lattialla mahallaan ja nauroi katketakseen Jussille ja Stefanille, joiden päistä näytti katkeavan verisuoni hetkellä millä hyvänsä, niin tosissaan he olivat. Viimein Jussi painoi Stefanin käden maahan ilmeellä, joka vaihtui ankarasta irvistyksestä voitonriemuiseen hymyyn. Stefan kääntyi hengästyneenä lattialle selälleen ja nauroi hiljaa. Kova oli ottelu, mutta illalla hän voittaisi. Jussi kehuskeli omahyväisenä mahtavilla voimillaan saaden vain vitsailevan vähätteleviä kommentteja osakseen.
Pirjo ui pitkin vedoin kehää järvessä samaa tahtia Inarin kanssa, joka kaartoi juuri selällään kelluvan Kristan luo ja läiskytti vettä tämän kasvoille. Krista kiljahti ja kääntyi toisin päin kostaakseen roiskimalla vettä Inarin päälle. Tytöt uivat vettä räiskien lähemmäs rantaa ja alkoivat vesisodan, kun heidän jalkansa koskettivat maata veden alla. Annika hyppäsi laiturilta takaisin veteen yhtyäkseen vesisotaan. Kirsi heilautti Pirjolle kättään ja hekin osallistuivat polskimalla vettä toistensa päälle kiljuen ja nauraen. Vesi kantoi korkeat äänet toiselle puolelle järveä, eivätkä tytöt erottaneet käen alkanutta kukuntaa metelinsä seasta. Krista ja Kirsi alkoivat ankaran ryöpytyksen Annikan päälle pakottaen tämän antautumaan, kunnes Inari ja Pirjo syöksyivät apuun saaden Kirsin ja Kristan vetäytymään takaisin laiturille ja anomaan armoa. Kirsin huulet sinersivät jo violetteina ja tytöt päättivät lähteä takaisin saunaan. Kirsi hypähteli etummaisena terassin portaita ylös ja nousi suoraan lauteille vaivautumatta riisumaan bikineitään. Hän vapisi kylmästä ja heitti vettä kiukaalle saaden ihonsa kihelmöimään, kun kuuma vesihöyry törmäsi jäiseen pintaan. Vesi oli lämmintä, mutta alhaisen painonsa takia Kirsi oli tottunut olemaan useimmin kylmissään. 13-vuotiaana alkanut bulimia nosti rumaa päätään silloin tällöin vieläkin, vaikka Kirsi hallitsi syömisensä jo erinomaisesti ja oli saanut lihaa luittensa ympärille reippaasti sitten laihimpien aikojen. Oikeastaan hän oli nyt ihan tyytyväinen painoonsa, vaikka epävarmuudesta omaan kehoon nähden hän tuskin pääsisi koskaan eroon.
Annika ja Pirjo astelivat hengästyneenä lauteille nauraen väsyneinä äskeiselle taistolle ja Kirsi teki heille tilaa vierestään. Hänen mielipiteensä tytöistä vaihteli jatkuvasti. Toisinaan hän tahtoi kovasti olla osa porukkaa ja piti tytöistä paljonkin, mutta aina välillä hän tunsi itsensä niin paljon paremmaksi, kun muisti, miksi oli paikalla. Antin takia. Antin hän halusi ja Antista pitää kiinni, tapahtui mitä tapahtui. Krista ja Inari ripustivat märät uimapukunsa naulaan aikomatta enää mennä takaisin saunaan. He olivat saaneet löylyistä tarpeekseen ja puhuivat hiljaisella äänellä samalla, kun vaihtoivat kuivia vaatteita päälleen.
– Mikä mieltä sä oot Kirsistä?
Krista kysyi Inarilta, joka veti paitaa päänsä ylitse. Inari oli hetken hiljaa ja kääntyi sitten katsomaan Kristaa, joka veti sukkia jalkoihinsa.
– Mä en oikein tiedä. Musta vähän tuntuu, ettei Kirsi oikeesti oo niin räväkkä, mitä se esittää. Mutta se on varmaa, että Antin se haluaa takasin. Jotenki jännää, että välillä tuntuu, että se haluaa olla mun kaveri ja kuulua meiän porukkaan ja sillee, mut taas välillä se ei suunnilleen ees kato muihin ku Anttiin päin.
Krista nyökkäsi Inarin sanoille. Hänellä oli samanlainen tunne. Saunasta kuului naurua ja kiukaan tuimia sihahduksia tyttöjen heittäessä vielä vettä kiukaalle. Krista kyllä arveli poikien haluavan kohta saunaan, mutta ei viitsinyt vielä mennä hoputtamaan tyttöjä. Hän tunsi itsensä hieman väsyneeksi niin, kuin aina saunasta tullessa ja vilkaisi Inariin, joka harjasi hiuksiaan peilin edessä. Inari oli hänelle heti Janin jälkeen tärkein ihminen maailmassa ja häntä suututti Kirsi, joka luuli voivansa noin vain tulla ja viedä Antin. Se ei kyllä onnistuisi niin kauan, kun hän oli paikalla. Ovi aukesi ja Annika pujahti pukuhuoneeseen puhtaat hiukset kiiltäen ja kasvot punoittaen. Kirsi ja Pirjo pesivät vielä hiuksiaan ja Annika käski lisätä puita, että pojillekin riittäisi löylyjä. Tytöt pukeutuivat hitaasti ja sytyttivät ikkunattomaan pukuhuoneeseen kynttilän saadakseen sinne enemmän valoa, kuin oven verhojen peittämistä lasi-ikkunoista hiipi. Viimein he olivat valmiit ja avasivat mökin oven päästäen melkein kuoliaaksi tylsistyneet pojat saunaan.
Saunan jäljiltä väsyneet tytöt retkottivat mökissä kuka missäkin ja söivät keksipaketit tyhjiksi vain katsellen kattoon keskustelematta sanallakaan. Seinän läpi kuului poikien nauru ja kiukaan sähähdykset. Inari ei ymmärtänyt, miten pojilla riitti virtaa remuta saunassakin. Vasta, kun pojat lähtivät uimaan, oli hetken hiljaista. Tytöt kuulivat askeleita, kun Antti ja Stefan palasivat ennen muita terassille ja istuskelivat kaiteella. Sanoja ei erottanut, ennen kuin he siirtyivät saunaan puhumaan, josta äänet kuuluivat helpommin. Antti kuului kysyvän, oliko liiterissä tapahtunut jotain erikoista. Kaikki valpastuivat, vaikka yrittivät salata sen. Saunassa oli hiljaista ja Annika rukoili, ettei Stefan sanoisi mitään varsinkaan nyt, kun kaikki kuuntelivat seinän toisella puolella. Olisi ollut liian tökeröä ruveta juuri silloin tekemään jotain, minkä ääni peittäisi poikien äänet alleen. Pirjo ja Krista tuijottivat keksipakettien kylkiä yrittäen näyttää välinpitämättömiltä, kun saunasta kuului Stefanin rykäys.
– Ei siellä mitään erikoista, tai en mä ainakaan huomannu. Miten nii?
Annika laski hartiansa, jotka oli huomaamattaan jännittänyt korkealle. Taivaan kiitos, Stefan ei kertonut mitään. Se nyt vielä olisi puuttunut, että joku olisi möläyttänyt Luukkaalle ja soppa olisi valmis. Hän ei tosiaan tiennyt, mitä tekisi Stefanin kanssa. Ei hän tätä ikuisuuksiin voinut vältellä. Eikä olisi halunnutkaan. Mutta mitä hän saattoi tehdä? Osa hänestä toivoi, ettei hän olisi koskaan tavannutkaan Stefania, mutta osa tuntui työntävän häntä kohti Stefania, kauemmas Luukkaasta. Luukas oli välillä niin eri maailmoissa, aivan kuin unohti hänet, kun taas Stefanin kiinnostus oli jatkuvaa. Oli kai se ihan normaalia, ettei hänkään ollut koko ajan Luukkaassa kiinni, mutta Stefanin käytös imarteli niin paljon, että hän halusi sen jatkuvan. Antti ja Stefan kuuluivat puhuvan jo muista asioista ja Annika huokaisi helpotuksesta. Ainakin nyt hän välttelisi Stefania niin paljon kuin mahdollista.
Inarin mielestä Annikan ilme oli käynyt oudoksi, jotenkin jännittyneeksi, kun Antti kysyi Stefanilta puunhakureissusta. Annikan koko olemus oli kuin kiristynyt, kun hän odotti Stefanin vastausta, joka kaiken lisäksi viipyi kumman kauan. Ehkä liiterissä sittenkin tapahtui jotain, kun Annika tarkemmin ajatellen oli ollut vähän väkinäinen sieltä tultuaan ja se iloinen ja auttavainen normaali Annika olisi kyllä jäänyt auttamaan Stefania halkojen hakkaamisessa. Jokseenkin kummallista, mutta kai Annika kertoisi, jos jotain kerrottavaa olisi. Pirjo oli huomannut Annikan muutoksen myös, muttei viitsinyt udella. Etenkin, kun Stefan sanoi kaiken olevan kunnossa. Yleensä ulkopuolinen kuitenkin huomasi helpommin jonkun olevan vinossa, kuin asiaa lähellä oleva ja Pirjolla oli juuri nyt sellainen olo.
Heikki nousi laiturille hengästyneenä ja päätti lähteä Antin ja Stefanin perässä saunaan. Jussi ja Jani uivat kohti laiturin tikkaita, mutta Luukas ui selällään hitain vedoin ja tuijotteli taivaalle. Hän rakasti uimista ja olisi jaksanut uida vaikka koko päivän. Luukas katseli taivaalle, joka muuttui metsän takana hiljalleen vaaleanpunavioletiksi tuulen työntäessä pilviä järveä kohti. Taivas oli niin jännittävä, sitä saattoi tuijotella ikuisuuksiin, siihen kuin upposi pääsemättä irti, kun siinä ei ollut mitään, mihin kiinnittää katseensa, se vain jatkui ja jatkui… Ja ne kaikki värit, aivan kuin ilma olisi jossain korkealla muuttunut vaaleanpunaiseksi ja laskeutuisi häntä kohti. Kuin se vaaleanpunainen taikapilvi Muumeissa, Luukas ajatteli ja nauroi omille ajatuksilleen. Olikohan hän sekoamassa lopullisesti, kun mökki oli lähellä täynnä hauskanpitoa ja hän vain kellui järvessä ajatellen Muumeja. Hän nosti päätään ja näki Janin ja Jussin kiipeävän tikkaita ylös laiturille. Näköjään ne kelvottomat aikoivat hylätä hänet tänne. Luukas kääntyi mahalleen ja ui pitkin vedoin laiturille, jolta pojat jo lähtivät saunaa kohti. Luukas nousi ylös kävellen polkua ja näki ikkunassa Inarin, jonka pitkä tukka valui alas ulottuen pitkälle selkään vyötärölle asti. Luukkaan vatsanpohjassa värähti, kun hän katsoi Inaria. Jos hän ei olisi ollut ihastunut Inariin aiemmin, hän tuskin olisi nytkään, mutta kun oli vain. Annika ei enää tuntunut korvaavan Inaria sataprosenttisesti, hän oli ollut niin syvästi ihastunut, että jäljet tuntuivat vieläkin. Luukas tunsi saman tunteen palaavan katsoessaan Inariin, sen tunteen, kun tahtoo niin paljon, että happi tuntuu loppuvan, välittää niin syvästi, että voisi vaikka kuolla. Mutta silloin se oli ollut tavoittamattomissa, koska Inari rakasti Anttia, eikä hän olisi edes uskaltanut kilpailla siitä sijasta. Nyt se oli kiellettyä. Sen kielsi Annika, sen kielsi Antti ja Inari, sen kielsi myös Luukas itse. Olisi vain pitänyt uskaltaa silloin, kun se oli vielä mahdollista. Inari huomasi rannasta palaavan Luukkaan ja vilkutti hymyillen. Luukas hymyili vaisusti ja nosti kättään. Annikakin ilmestyi ikkunaan ja heilutti käsiään innokkaasti. Annika oli niin iloisen ja luottavaisen näköinen, miten hän oli saattanut edes harkita loukkaavansa tyttöä. Luukas heilautti kättään ja harppoi saunaan, josta pojat jo olivat lähdössä vain Antin ja Janin istuessa vielä lauteilla.
– Ootteko te Inarin kans aatellu lapsia hankkia? Vähän aikastahan se on, mutta kuitenki.
Jani kysyi Antilta Luukkaan istuessa alemmalle lauteelle. Antti vetäytyi seinää kohti lähes kauhistunut ilme silmissään.
– Ei, ei olla puhuttu mitään. Enhän mä oo, helkkari, vasta ku kakskytkaks, Inari ei sitäkään. Ei mistään sellasesta oo ollu puhettakaan.
Antti nieleskeli ja häntä kylmäsi. Kyllä hän lapsia halusi, paljonkin, ei hän sitä epäillyt, mutta vasta sitten kun hän saattoi olla varma. Varma mistä? Jos hän vain pystyisi selittämään jollekin, mikä häntä esti sitoutumasta mihinkään. Inaria hän ei halunnut loukata, koska varmasti hän loukkaantuisi, jos kuulisi, ettei Antti ollut varma, mitä huomenna tahtoisi. Inari oli hänelle tärkeä, oli, oli, oli, ja siksi juuri häntä pelottikin. Jos hänen olisi lähdettävä, hän loukkaisi Inaria niin pahasti. Hän ei halunnut satuttaa Inaria, joka tuntui välittävän hänestä enemmän kuin kukaan koskaan ennen. Inari jopa rakasti häntä. Niin hän oli sanonut, mutta Antti ei ollut kyennyt sanomaan samaa, hän oli saattanut vain suudella tätä heti peittääkseen sen, ettei voinut sanoa rakastavansa, vaikka rakastikin. Jani nyökkäsi kumartuen vähän alaspäin Luukkaan heittäessä löylyä kiukaalle. Kuuma ilma pakotti nahkaa ja pojat ähkäisivät painuen nopeasti kyyryyn. Janista Antti oli kuulostanut jopa pakokauhuiselta. Jani ei ymmärtänyt miksi hän tuntui kuin pelästyvän aina, kun puhe kääntyi tulevaisuuteen ja sitoutumiseen. Ihan kuin Antti ei voisi luvata mitään. Antti taisi pelätä tulevaa enemmän, kuin halusi ehkä myöntää itselleenkään. Polttava kuumuus kaikkosi pikkuhiljaa ja pojat harppoivat yksimielisesti pukuhuoneeseen. Antti ei ehkä tuntenut olevansa ehdottoman varma huomisesta, mutta siitä hän oli varma, että halusi nyt lähelle Inaria.
Aurinko kääntyi hitaasti laskuun ja nuoret oleilivat kaikki yhdessä sisällä. Mökissä oli hämärä valaistus muutaman kynttilän avittaessa laskevan ilta-auringon paistetta, mutta valaistus sopi tunnelmaan niin huonosti, kuin vain mahdollista. Lattia kopisi Annikan ja Heikin hakatessa sitä samalla, kun he kieriskelivät selältään mahalleen ja toisin päin nauraessaan niin kovasti. Muutkin olivat lähellä tukehtumista kuunnellessaan Jussin juttuja, joille hän nauroi itse kaikista eniten. Jopa Kirsi tärisi naurusta kuunnellessaan Jussin selostusta naurun läpi. Jutusta oli vaikea saada selvää Jussin hekottaessa sen päälle koko ajan, mutta sillä ei ollut paljoakaan väliä, sillä omalta osaltaan se sai kuulijat nauramaan vielä enemmän. Krista kikatti nojaten Janiin, jonka vatsalihakset tuntuivat pian kramppaavan. Pirjo peitti kasvonsa käsiinsä ja nauroi niin, ettei hänen kurkustaan lähtenyt enää ääntäkään. Hän yritti hengästyneenä lopettaa hetkeksi, mutta repesi uudestaan nähdessään lattialla istuvan Jussin, joka naama punaisena jatkoi juttuaan hohottaen ankarasti. Koko tilanne oli lähes kaoottinen, eikä Stefan muistanut milloin hänellä oli viimeksi ollut näin hauskaa. Hän katsoi Annikaan, joka hakkasi nyrkeillään puulattiaa käkättäessään armottomasti Heikin vieressä, joka hänkin ulvoi naurusta. Vaikka Jussi vaikeni, kukaan ei lopettanut, vaan kaikki alkoivat nyt nauraa toisilleen ja tilanteen hysteerisyydelle. Jos joku olisi sillä hetkellä astunut ovesta sisään, hän todennäköisesti olisi pitänyt heitä täysin kajahtaneina ja liuennut nopeasti paikalta, Antti ajatteli ja alkoi nauraa nyt ajatukselleen. Vähitellen he hiljenivät ja retkottivat lähes kaikki voimansa menettäneinä paikoillaan kuka missäkin. Edes Jussin sisällä ei enää kuplinut nauru, vaan hänkin istui takkaa vasten ja kannatteli väsyneenä käsillään päätään ylhäällä. Inari nousi jalat täristen lähteäkseen vessaan ja muut tekivät hänelle tilaa ovelle. Antti sanoi käyvänsä saunakamarissa purkaakseen tavaransa ennen, kuin he menisivät nukkumaan. Kirsi seurasi katseellaan Anttia, joka katosi ovesta. Tyttö selitti lähtevänsä ulos haukkaamaan vähän happea, mutta lähes kukaan ei edes kuullut häntä.
Kirsi kipitti nopeasti Antin perään, joka juuri avasi saunakamarin oven ja työntyi sisään kohti matkalaukkuja, jotka oli heitetty sängylle. Mökissä muut nousivat yläkertaan purkaakseen myös tavaransa, paitsi alakerrassa nukkuvat pojat, joiden oli viisaampaa pitää tavaransa laukuissaan säästääkseen tilaa alakerrassa, jossa kaikki aikoivat vielä kauan oleilla. Pojat lähtivät laiturille katsomaan järvelle ja hengittämään raitista ilmaa. Kirsi seurasi Anttia, joka alkoi nostella vaatteita sängyn vieressä seisovalle tuolille. Hän kääntyi huomatessaan Kirsin takanaan ja hymyili vähän.
– No, mitäs sä? Ei olla kauheesti juteltu täällä. Miten sä oot viihtyny?
Antti kysyi ja istahti sängylle. Kirsi veti ovea kiinni jättäen sen raolleen ja nojasi seinään. Hän hymyili vihjailevasti ja pyöritteli hieman kosteaa hiussuortuvaa käsissään.
– Hyvin, tää on tosi kaunis paikka. Sä et ehtiny tuomaan mua tänne, sillon ku me oltiin yhessä, vaikka kivaa täällä ois takuulla ollu… Vai mitä?
Kirsi kysyi ja katsoi Anttia silmiin. Antti naurahti kääntämättä katsettaan ja nyökkäsi. Olisihan täällä ollut, siitä ei ollut epäilystä. Kirsi astahti lähemmäs ja istui Antin kylkeen kiinni. Hän katsoi Anttia ripsiensä alta ja heilautti hiuksensa vasemman olkansa yli. Kirsi vei hoikat sormensa Antin paidan päälle ja alkoi kuljettaa niitä pitkin niskaa ja hartioita.
– Miten sä ite oot viihtyny? Sä näytät aika väsyneeltä. Onks sulla ollu stressiä tai jotain?
Kirsi kysyi hunajaisella äänellä virittäen huolestuneen ilmeen kasvoilleen ja mutristi vähän huuliaan.
– Ei mulla mitään, mä oon ihan ookoo. Tiesti sitä on aina vähän stressiä, mutta tännehän tultiin nimenomaan karkottamaan sitä. Eikös oo näin?
Antti katsahti Kirsiin, joka nyökkäsi ja painautui lähemmäs. Antti tuntui olevan ihan valmista kauraa ja Kirsi nousi nopealla liikkeellä puolittain pystyyn istuen hajareisin Antin syliin. Hän kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille ja suuteli Anttia voimakkaasti. Antti ei osannut tehdä hämmästykseltään mitään ja Kirsi pujotti kätensä hänen niskalleen työntäen kieltään Antin suuhun. Kirsi oli yllättänyt hänet täysin saaden hänet lamaantumaan, ja tuntui kuin hän ei olisi kyennyt liikkumaan tytön kaataessa häntä selälleen sängylle laukkujen keskelle irrottamatta otettaan hetkeksikään. Samaan aikaan Inari käveli terassia kohti päättäen mennä samalla reissulla purkamaan tavaransa, niin olisi vähemmän hommaa, sitten kun he menisivät nukkumaan, ettei tarvinnut alkaa enää yöllä levittämään sänkyyn lakanoita. Hän avasi pukuhuoneen oven, mutta pysähtyi kuin seinään saunakamariin vievän oven takana. Kamarista kuuluvat äänet saivat hänet vilkaisemaan raolleen jääneestä ovesta ja se vilkaisu riitti. Inari näki Kirsin kumartuneena miehen päälle, jota oli vaikea erottaa Kirsin hiusten ja kasvojen peittäessä tämän kasvot. Kirsi kohotti päätään ehkä puoleksi sekunniksi ja Inari tunsi sydämensä pysähtyvän tunnistaessaan Antin. Inari perääntyi nopeasti kykenemättä saamaan ilmaa keuhkoihinsa ja syöksyi ulos terassille. Luukas avasi samaan aikaan mökin oven ja törmäsi Inariin, joka oli kuin jähmettynyt.
– Hei, mikä sulla on?
Luukas kysyi ja kiersi kätensä Inarin harteiden ympärille. Inari ei saanut sanaa suustaan, vaan irtautui Luukkaan otteesta lähtien juoksemaan kohti liitereitä. Luukas seurasi häntä ja saavutti tytön, kun tämä pysähtyi puuliiterin taakse vetämään henkeä. Inari nojasi seinään ja Luukas juoksi hänen viereensä ja kohotti Inarin kasvot itseään kohti. Luukas katsoi Inarin vihreisiin silmiin osaamatta lukea niiden ilmettä. Hän yritti uudelleen kysyä, mitä oli tapahtunut, mutta Inari väisti hänen katsettaan sanomatta juuri mitään.
– Antti…
– Mitä Antista?
Luukas yritti kysyä. Inari kääntyi nyt häntä kohti ja pusertui Luukkaaseen kiinni. Hän puristi Luukkaan laihaa vartaloa kuin henkensä hädässä ja Luukas tunsi paitansa kastuvan, kun Inari viimein sai itkettyä. Tukahtuneella äänellä hän sopersi jotain, josta Luukas ymmärsi vain sanat Antti ja Kirsi, eikä hänen muuta tarvinnutkaan kuulla, kun hän jo hoksasi, mistä oli kysymys. Hän puristi Inarin syliinsä ja Inari painoi päänsä häntä vasten kykenemättä enää edes itkemään. Antti, voi Antti… Miten se oli mahdollista? Juuri, kun hän luuli kaiken olevan hyvin, miten Antti saattoi pettää hänet sillä tavalla? Hän ei voinut enää elää, kaikki minkä varaan hän oli laskenut, kaikki se oli rikottu, yhtä valhetta. Pelkkää kuvitelmaa hänen omassa päässään, miten Antti muka olisi saattanut välittää hänestä enemmän kuin muista? Kirsi ja Antti, pelkkiä ystäviä, miten hän oli saattanut niellä sen jutun? Kuinka Antti pystyi, kuinka hän pystyi, vaikka tiesi, kuinka paljon Inari häntä rakasti? Inari olisi tehnyt mitä tahansa Antin puolesta. Ihan mitä tahansa. Kuva Antista Kirsin alla sai hänet lähes voimaan pahoin. Ja hän oli säälinyt Kirsiä. Luukas piteli häntä lujasti ja Inari käänsi päänsä.
– Voi Luukas, miten paljon mä Anttia rakastan… Enemmän ku elämää, enemmän ku mitään. Jos sä tietäsit, miten paljon mä sitä rakastan, säkään et vois elää.
Luukkaaseen sattui katsoa Inaria, mutta vielä enemmän häntä satuttivat Inarin sanat. Jos vain Inari tietäisi, miten vaikeaa hänen oli elää, koska Inari rakasti Anttia. Se oli niin epäreilua ja niin väärin. Inari hiljeni ja he keinuivat hiljaa tuulen humisuttaessa puidenlatvoja heidän yllään. Luukas yritti pysytellä normaalina, ettei Inari huomaisi, kuinka kiihtynyt hän oli, vaikka se oli Inari, jota kuului lohduttaa. Häneen vain sattui niin paljon. Heihin molempiin sattui. Inari tunsi kivun halkaisevan hänet kokonaan, se lamautti hänen keuhkonsa ja teki sydämen lyömisen vaikeaksi. Tuska poltti hänen sisintään ja lävisti niin, että hän ei olisi jaksanut edes seistä ilman Luukasta. Hän näki vain Antin silmissään uudestaan ja uudestaan, Antin selällään Kirsi päälleen kumartuneena suutelemassa niin, että ääni täytti koko huoneen. Inari tunsi korviensa kuin sulkeutuvan kuullen vain Kirsin kiivaan hengityksen ja nähden Antin edessään. Antti suutelemassa Kirsiä huulillaan, jotka olivat niin monta kertaa suudelleet häntäkin. Inari nojasi Luukkaaseen pidättäen hengitystään. Kaikki oli vain murentunut hänen ympäriltään. Luukas silitti hänen selkäänsä nieleskellen, mutta Inari ei edes huomannut sitä. Maisema sumentui hänen silmissään, kun he vain keinuivat edestakaisin sanomatta sanaakaan.
Antti nosti kätensä Kirsin vyötärölle ja rajulla otteella työnsi tämän päältään. Kirsi lennähti nytkähtäen puolittain lattialle ja Antti nousi raivon valtaamana seisomaan. Mitä helvettiä Kirsi oikein teki? Hän ei voinut edes katsoa naiseen, joka valahti sängyltä lattialle. Anttia oksetti. Hän oli uskonut kaiken, mitä Kirsi sanoi ystävinä pysymisestä, luottanut siihen, että Kirsi ei enää ollut hänestä kiinnostunut, ja nyt se yritti rikkoa kaiken, mikä hänelle oli tärkeää. Antti olisi halunnut huutaa, raivota, rikkoa kaiken ympäriltään, mutta oli niin vihan lamaannuttama, ettei kyennyt tekemään mitään. Hän perääntyi muutamalla askeleella ja kompuroi ulos ovesta enää katsomatta Kirsiin, joka puri huultaan nojaten sänkyyn ja yritti olla itkemättä. Antti katosi pukuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni jättäen Kirsin yksin. Nainen puristi nyrkeillään sängyn päiväpeitoksi heitettyä huopaa ja tärisi turhautumistaan. Hän oli ollut sittenkin liian hätäinen, tulkinnut väärin Antin eleet ja menettänyt kaiken. Ei Antti häntä tahtonut. Hän oli ollut niin väärässä. Ja nyt Antti vihasi ja halveksi häntä.
Antti nojasi päätään mökin seinään ja puristi silmiään kiinni. Hän hakkasi hiljalleen otsaansa edestakaisella liikkeellä seinään ja kirosi. Helvetin helvetti. Antti ei voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Hän oli niin vihainen. Että Kirsi olikin ollut niin tyhmä, tyhmä. Valmis heittämään koko hänen elämänsä pois, tuhoamaan kaiken, vaikka oli ollut niin ystävää. Valhetta, valhetta kaikki, ja typerää itsekeskeisyyttä. Miten Kirsi saattoi välittää hänestä niin vähän, että oli vaarantanut kaiken mitä hänellä oli? Antti ei ollut vain vihainen, hän oli suunnattoman pettynyt. Eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä hän nyt tekisi. Hän ei voinut millään peittää tapahtunutta, eikä tiennyt halusiko edes. Varmaan kaikki olivat nähneet hänen ryntäyksensä saunalta, eikä hän sitä paitsi nähnyt mitään syytä salata asiaa. Kirsin syytähän kaikki oli, ei hänen. Mutta se loukkaisi silti Inaria ja oikeastaan kaikkia muitakin. Antti oli niin häkeltynyt, ettei tiennyt mitä ajatella, saati sitten tehdä. Kaikki oli niin sekavaa, yhtä sotkua hänen edessään. Hän kuuli Kirsin astuvan saunakamarista ulos ja kävelevän hänestä poispäin. Hiekka narisi Kirsin askeleiden mukana ja Antti päätti lähteä kävelemään metsään rauhoittuakseen, ei hän pystynyt tapaamaan nyt ketään.
Inari kuuli mökiltä päin askeleita tunnistaen tulijan Antiksi. Hän tunsi olonsa niin epätodelliseksi, kuin ei olisi edes paikalla. Kuin se ei olisi tapahtunut hänelle, vaan jollekin toiselle. Mutta hän halusi selityksen. Jonkun syyn, miksi Antti tahtoi loukata häntä niin. Inari vetäytyi irti Luukkaasta ja katsoi tätä silmiin. Luukas oli siinä niin lähellä ja niin kiltti. Kaiken tuskansa keskellä Inari tunsi kiitollisen ailahduksen.
– Luukas, se on Antti. Oo enkeli ja mee takasin mökkiin, mä haluan puhua Antin kans.
Inari anoi, mutta Luukas pudisti epäröiden päätään.
– Ootsä varma? Mä en tiiä, onks se viisasta.
– On se. Mee nyt.
Inari sanoi ja työnsi Luukkaan liikkeelle. Luukas katsoi häneen varoittavasti, mutta kiersi kuitenkin liiterin toiselta puolelta kohti mökkiä varoen Anttia, joka ehti juuri puuliiterille. Inari näki Antin kävelevän ohi huomaamatta häntä ja jatkavan matkaansa kohti metsää. Inari tunsi kuin kuristuvansa. Miten se saattoi kävellä noin, kävellä, vaikka oli juuri haavoittanut häntä niin syvästi?
– Antti…
Hänen äänensä oli kuin kuiskaus, vaikka hän oli yrittänyt huudahtaa, mutta jo kuiskaus sai Antin käännähtämään. Hän katsoi Inariin, joka nojasi liiterin seinään, eikä Antti käsittänyt, kuinka tämä saattoi olla siinä. Inari vapisi kauttaaltaan ja hänen silmänsä olivat punaiset ja kasvonsa kyynelistä märät. Antin ensimmäinen ajatus oli ottaa Inari syliin ja hän harppoi tämän viereen kietoen kätensä tämän ympärille. Inari alkoi uudestaan itkeä ja antoi Antin puristaa hänet syliinsä ymmärtämättä, miksi teki niin. Inari itki rajusti ja Antti piteli häntä sylissään ja silitti hänen hiuksiaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Inari itki, eikä hän sitä miettinyt. Hän vain halusi tehdä Inarin jälleen onnelliseksi.
– Miten? Miten sä pystyit tekemään mulle niin, vaikka mä rakastan sua niin paljon?
Antti hätkähti Inarin kysymystä, jonka tämä kysyi lähes toteavalla äänellä. Inari tiesi.
– Ei se ollu mitään, se oli vaan Kirsi… Tajuutsä, vaan Kirsi. Ei Kirsi oo mitään, se suuteli mua, mut mä työnsin sen pois. Miten mä voisin suudella jotain toista, ku mä rakastan sua?
Inari tunsi raivon räjähtävän sisällään ja työnsi Antin kauas pois itsestään. Antti horjahti taaksepäin katsoen Inariin, jonka silmät leimusivat raivosta ja kasvot vääristyivät vihasta.
– Luuletko sä, että mä oon noin tyhmä?! Jumalauta, mä näin omin silmin sut ja Kirsin! Tajuatsä, NÄIN! Sitä sä et pysty mitenkään selittämään. Mä näin SUT. Kirsi on mulle ihan saatanan samantekevä, mutta sua mä rakastan. Vittu, rakastan!
Inari huusi niin kovaa, kun hänen kurkustaan lähti. Häneen sattui niin paljon, se kipu levisi hänessä nyt vihana ja Inari tunsi veren kohisevan päässään. Antti ei osannut sanoa mitään, hän vain seisoi ja katsoi Inaria, jonka hiukset olivat sekaisin, ja joka näytti luhistuvan hetkenä minä hyvänsä. Hän ei tiennyt mitä tekisi, hän vain halusi niin saada Inarin uskomaan itseään. Ajatus Inarin menettämisestä sai hänet tolaltaan. Hän ei ikinä kestäisi sitä.
– Voi taivas, Antti, sano nyt jotain! Sano nyt kerranki jotain, jos sulla nyt mitään sanottavaa on. Ethän sä oo saanu aikasemminkaan mitään sanottua. Et sä voi sanoa, että mitä sä tunnet, tai mitä sä haluat. Et sä voi sitoutua, mutta ei se vika ookaan sussa, mussahan se on. Mä oon väärä nainen, mä oon se, joka ei sun elämässä merkitse mitään.
Antin hengitys salpautui. Inarin polvet pettivät ja hän vajosi maahan kyykkyyn selkä seinää vasten. Hän oli niin väsynyt. Antti nosti käden otsalleen ja sulki silmänsä.
– Miks mä Kirsin ottasin? Enhän mä sitä rakasta.
Antti kysyi voipuneella äänellä ja Inari nosti päänsä.
– No muako sä sitte rakastat?
– No niin. Mä en vaan oo saanu sanottua sitä, en tiiä miks. Mutta, Inari, sä oot mun kaikkeni ja mä rakastan sua ja mä..
Antti astui Inarin luo ja kyykistyi hänen viereensä jatkaen puhumistaan.
– Inari, mä en voi elää ilman sua. Tajuutsä, jos sä jätät mut, mulla e- Herranjestas...
Olipas pitkä, poikkeuksellisen pitkä tarina S24-termeissä. Pisteet siitä. Tosin en lukenut kuin vähän alkua. Ihmissuhdentarina aihealueena ei jostain syystä vain jaksanut kiinnostaa.
- Jailbreak
Herranjestas... kirjoitti:
Olipas pitkä, poikkeuksellisen pitkä tarina S24-termeissä. Pisteet siitä. Tosin en lukenut kuin vähän alkua. Ihmissuhdentarina aihealueena ei jostain syystä vain jaksanut kiinnostaa.
joups, ja itse asiassa henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tarinassa on noin neljä hyvää kohtaa ja muu onkin niiden ympärille kerääntynyttä paskaa...
- kiitoksia
Jailbreak kirjoitti:
joups, ja itse asiassa henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tarinassa on noin neljä hyvää kohtaa ja muu onkin niiden ympärille kerääntynyttä paskaa...
jailbreak, jatkoa kiitoksia... luin tarinan alusta loppuun ja hyyyvä oli.. jaksoi lukea... olisi kiva tietää miten loppuu... :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nykynuoret puhuu nolosti englantia suomen sekaan, hävetkää!
Kamalan kuuloista touhua. Oltiin ravintolassa ja viereen tuli 4 semmosta 20-25v lasta. Kaikki puhui samaan tyyliin. Nolo199470057-vuotiads muka liian vanha töihin?
On tämä sairas maailma. Mihin yli 55-vuotiaat sitten muka enää kelpaavat? Hidasta itsemurhaa tekemään, kun eläkkeelle ei2752777- 1341717
Luovutetaanko nainen?
En taida olla sinulle edes hyvän päivän tuttu. Nauratkin pilkallisesti jo selän takana.671411Haluatteko miellyttää kumppaninne silmää?
Entä muita aisteja? Mitä olette valmiita tekemään sen eteen että kumppani näkisi teissä kunnioitettavan yksilön? Olette2041380J-miehelle toivon
Hyvää yötä. Voisiko nykyistä tilannetta uhmaten vielä pienintäkään toivetta olla, päästä kainaloosi joskus lepääämään.841156Miten olette lähestyneet kiinnostuksen kohdettanne?
Keskusteluita seuranneena tilanne tuntuu usein olevan sellainen, että palstan anonyymit kaipaajat eivät ole koskaan suor641134By the way, olet
mielessäni. Olet minulle tärkeä, niin suunnattoman tärkeä. En kestäisi sitä jos sinulle tapahtuisi jotain. Surullani ei751089- 591067
Onko kaivattunne suosittu?
Onko teillä paljon kilpailijoita? Mies valitettavasti näyttää olevan paljonkin naisten suosiossa :(761061