Toivo, jota ei voi riistää

Anonyymi kirjoitti:

Mitä tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan? Tämä ky­sy­mys on ih­mi­sen mie­les­sä eri muo­dois­saan joka päi­vä. Mie­les­sä on suun­ni­tel­mia ja ta­voit­tei­ta mut­ta myös epäi­lyk­siä ja uh­ka­ku­via. On pal­jon asi­oi­ta, joi­ta ih­mi­nen ei voi it­se rat­kais­ta.

Toi­vo on asen­ne, joka luot­taa hy­vän tu­le­vai­suu­den mah­dol­li­suu­teen. Yh­des­sä roh­keu­den kans­sa se aset­tuu pel­koa ja epä­toi­voa vas­taan. Toi­vo saa ih­mi­sen toi­mi­maan hy­vän puo­les­ta. Se an­taa elä­mäl­le suun­nan koh­ti va­loa.

Us­ko an­taa toi­vol­le poh­jan. Elä­mään­sä voi toi­voa sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta pi­tää to­del­li­si­na ja mah­dol­li­si­na. ”Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä” (Hepr. 11:1).

Us­ko ja toi­vo ovat ih­mi­sen hen­ki­siä omi­nai­suuk­sia, mut­ta myös Ju­ma­lan lah­jo­ja. Sy­vim­mäs­sä mer­ki­tyk­ses­sään ne suun­tau­tu­vat koh­ti Ju­ma­laa, ikui­sen elä­män an­ta­jaa. Il­man hän­tä elä­mä, on­ni ja toi­vo rau­ke­a­vat lo­pul­ta tyh­jiin (Ef. 2:12).

Ju­ma­lan lap­sen toi­vo ank­ku­roi­tuu ikui­suu­teen (Hepr. 6:19). Sik­si mi­kään tai ku­kaan ei voi teh­dä sitä tyh­jäk­si (Room. 8:24–39). Paa­va­li roh­kai­si roo­ma­lai­sia: ”Kun nyt Ju­ma­la on teh­nyt mei­dät, jot­ka us­kom­me, van­hurs­kaik­si, meil­lä on Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen an­si­os­ta rau­ha Ju­ma­lan kans­sa” (Room. 5:1).

Paa­va­li jat­kaa: ”Kris­tus on avan­nut meil­le pää­syn tä­hän ar­moon, jos­sa nyt lu­jas­ti py­sym­me. Me rie­muit­sem­me sii­tä toi­vos­ta, et­tä pää­sem­me Ju­ma­lan kirk­kau­teen. Me rie­muit­sem­me jopa ah­din­gos­ta, sil­lä tie­däm­me, et­tä ah­din­ko saa ai­kaan kes­tä­vyyt­tä, kes­tä­vyys aut­taa sel­viy­ty­mään ko­e­tuk­ses­ta ja ko­e­tuk­ses­ta sel­viy­ty­mi­nen an­taa toi­voa. Ei­kä toi­vo ole tur­ha, sil­lä Ju­ma­la on vuo­dat­ta­nut rak­kau­ten­sa mei­dän sy­dä­miim­me an­ta­mal­la meil­le Py­hän Hen­gen.” (Room. 5:2–5.) Jee­sus opet­ti: ”Äl­kää pe­lät­kö nii­tä, jot­ka tap­pa­vat ruu­miin mut­ta ei­vät ky­ke­ne tap­pa­maan sie­lua” (Matt. 10:28).

Evan­ke­liu­min kaut­ta ih­mi­nen saa toi­von. Apos­to­li kir­joit­taa ko­los­sa­lais­kir­jees­sään: ”Tei­dän on vain py­syt­tä­vä lu­ji­na us­kon pe­rus­tal­la, hor­jah­ta­mat­ta pois sii­tä toi­vos­ta, jon­ka tei­dän kuu­le­man­ne evan­ke­liu­mi an­taa. Tämä evan­ke­liu­mi on ju­lis­tet­tu kai­kil­le luo­duil­le tai­vaan al­la, ja mi­nus­ta, Paa­va­lis­ta, on tul­lut sen pal­ve­li­ja. Nyt iloit­sen saa­des­sa­ni kär­siä tei­dän hy­väk­sen­ne.” (Kol. 1:23–24.)

Paa­va­li ker­too, et­tä sen, mitä Kris­tuk­sen ah­dis­tuk­sis­ta vie­lä puut­tuu, hän täyt­tää omas­sa ruu­miis­saan Kris­tuk­sen ruu­miin hy­väk­si, joka on seu­ra­kun­ta.

”Mi­nus­ta on tul­lut sen pal­ve­li­ja, kun Ju­ma­la suun­ni­tel­man­sa mu­kai­ses­ti us­koi mi­nun teh­tä­väk­se­ni il­moit­taa teil­le täy­del­li­ses­ti sa­nan­sa – – Hän on tah­to­nut an­taa heil­le tie­dok­si, mi­ten häi­käi­se­vän kir­kas on tämä kai­kil­le kan­soil­le il­mais­ta­va sa­lai­suus: Kris­tus tei­dän kes­kel­län­ne, kirk­kau­den toi­vo” (Kol. 1:25–27)

Kun toi­vo täyt­tyy, al­kaa kii­tos. Job on an­net­tu us­ko­vai­sil­le esi­ku­vak­si kär­si­väl­li­syy­des­tä ja toi­vos­ta (Jaak. 5:11). Kär­si­mys­ten­sä kes­kel­lä hän jak­soi an­taa Ju­ma­lal­le kun­ni­an. Hä­nen toi­von­sa ylet­tyi Ju­ma­lan is­tui­men eteen: ”Minä tie­dän, et­tä Lu­nas­ta­ja­ni elää. Hän sa­noo vii­mei­sen sa­nan maan pääl­lä. Ja sit­ten, kun mi­nun nah­ka­ni on rie­ka­lei­na ja li­ha­ni on riis­tet­ty ir­ti, minä saan näh­dä Ju­ma­lan, saan kat­sel­la hän­tä omin sil­min, ja sil­mä­ni nä­ke­vät: hän ei ole mi­nul­le ou­to! Tätä mi­nun sy­dä­me­ni kai­paa.” (Job. 19:25–27.)

Mikko Pisilä

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä