Kaipaus vapauteen

Anonyymi kirjoitti:

Oli kyl­män­kal­sea ke­vä­taa­mu. Lap­set juok­si­vat käy­tä­vään kes­ken vä­li­tun­nin.

– Ope, me löy­vet­tiin lin­tu! Se hen­git­tää!

Etum­mai­nen kan­toi kä­sis­sään pik­ku­lin­tua. Lin­tu oli ruh­jou­tu­nut ja koh­mees­sa, elot­to­man oloi­nen, mut­ta sy­dän syk­ki vaa­ti­mat­to­man höy­hen­peit­teen al­la.

Otin lin­nun ja me­nin as­kar­te­lu­tar­vi­ke­va­ras­toon tut­ki­ak­se­ni sitä. Lap­set ryn­tä­si­vät pe­räs­sä­ni ah­tai­den hyl­ly­jen vä­liin toi­si­aan tuup­pien. Pi­din lin­tua kä­sie­ni vä­lis­sä ja pu­hal­te­lin sitä koh­ti läm­min­tä höy­ryä.

Yh­täk­kiä ta­pah­tui ih­me. Lin­tu al­koi py­ris­tel­lä käm­me­nie­ni vä­lis­sä. Se ko­hot­ti sii­pen­sä, ojen­si kau­lan­sa ja pääs­ti suus­taan ää­ret­tö­män kau­niin lau­lun. Ja vain sil­män­rä­päys: se oli kuol­lut!

Sil­lä het­kel­lä meil­lä ei ol­lut sa­no­ja, ei lap­sil­la ei­kä mi­nul­la. Las­ten kat­seet oli­vat täyn­nä suur­ta ky­sy­mys­tä, ja niin oli oma mie­le­ni­kin. It­kin. Lin­nun rie­mul­li­seen lau­luun kuo­le­man het­kel­lä tun­tui liit­ty­vän va­vah­dut­ta­vaa sym­bo­liik­kaa.

Lu­kies­sa­ni äs­ket­täin vuo­den 1948 ka­te­kis­mus­ta, tun­nis­tin sen sa­nois­sa ikään kuin häi­väh­dyk­sen tuos­ta vuo­sien ta­kai­ses­ta ti­lan­tees­ta: ”Syn­nin mu­ka­na on ih­mis­kun­taan tun­keu­tu­nut kuo­le­ma, joka sii­nä lak­kaa­mat­ta tu­ho­aa elä­mää. Ih­mi­sen syn­nin täh­den on luo­ma­kun­ta­kin jou­tu­nut ka­to­a­vai­suu­den or­juu­teen, jos­ta se ikä­vöi va­pau­teen.”

Tä­män ke­vään pää­si­äi­nen on ol­lut eri­lai­nen: yk­si­näi­sel­lä eh­kä en­tis­tä yk­si­näi­sem­pi. On­nek­si net­ti­ra­dio on ol­lut seu­ra­na. Ju­ma­lan sa­nan valo on lois­ta­nut kirk­kaas­ti.

Ras­kai­ta epäi­lyk­si­ä­kin on pää­si­äi­seen mah­tu­nut. Olo on ol­lut lä­hes epä­toi­voi­nen, kun kat­se on kään­ty­nyt omiin te­ke­mi­siin ja te­ke­mät­tä jät­tä­mi­siin.

Yk­si­näi­syys on tuol­lai­sel­la het­kel­lä tun­tu­nut rii­pai­se­val­ta. Kun­pa ko­to­na oli­si evan­ke­liu­min tar­jo­a­ja, jot­ta voi­si tuo­reel­taan ker­toa, mikä ah­dis­taa. Mon­ta ker­taa sie­lun­vi­hol­li­nen tu­lee vä­liin, kun ajat­te­lee tart­tua pu­he­li­meen. Se ei an­tai­si ko­kea sitä, kuin­ka toi­sen us­ko­vai­sen seu­ras­sa ylös­nous­sut Kris­tus on elä­vä­nä ja ar­mah­ta­va­na läs­nä.

Erääs­tä pää­si­äi­sa­jan seu­ra­pu­hees­ta jäi mie­lee­ni efe­so­lais­kir­jeen koh­ta, jos­sa Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä sama vä­ke­vä voi­ma, jota Ju­ma­la osoit­ti he­rät­tä­es­sään Kris­tuk­sen kuol­leis­ta, vai­kut­taa us­ko­vai­sis­sa ih­mi­sis­sä. Ei ole to­del­la­kaan kyse vä­häi­ses­tä voi­mas­ta. Maa­kin va­vah­te­li ja jä­ri­si ylös­nou­se­mu­saa­mu­na en­ke­lin las­keu­dut­tua vie­rit­tä­mään ki­ven hau­dan suul­ta. Ei­kö sel­lai­sen voi­man kan­ta­ma­na hei­koin­kin pää­se pe­ril­le!

”Kuo­le­man kah­leet mur­ta­nut on Kris­tus voi­tol­lan­sa, elä­män por­tit au­kais­sut hau­das­ta nous­tes­san­sa.” Vuo­si vuo­del­ta yhä rak­kaam­mak­si käy­vä pää­si­äis­vir­si on soi­nut mie­les­sä­ni usein tänä häm­men­tä­vä­nä va­lon ja var­jon ke­vää­nä.

Tuula Stång

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä