Olen kärsinyt masennuksesta lähes koko nuoren aikuisikäni eli noin kymmenen vuoden verran. Nyt käyn kolmatta vuotta psykoterapiassa ja olen vihdoin saanut hoitoa sairauteen. Olen ollut vuoden verran nykyisessä hoitoalan työpaikassani ja jouduin nyt ensimmäistä kertaa jäämään sieltä sairauteni vuoksi pidemmälle saikulle. Työhön paluu ahdistaa jonkun verran ja olenkin etukäteen miettinyt, haluanko jatkaa samalla linjalla eli salata sairauteni työpaikalla vai haluanko kertoa siitä avoimesti työkavereille, jos he kysyvät syytä poissaolooni. Olen enemmän kallistunut avoimuuden puolelle. Haluaisin kuulla, millaisia kokemuksia muilla on omilla työpaikoilla ja miten tietoon on suhtauduttu
🙂
🙂
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä on sen avoimuuden puolella.Koska sä voit saada tukea sun työkavereilta ja jos et saa niin sulla on kuitenkin se hoitotaho. Mutta mun mielestä sä et menetä mitään jos kerrot.Itse olin kotipalvelussa 20 vuotta sitten. Mä sain kolmen kuukauden jälkeen potkut koska mun psyyke oli kuormittunut niin masennuksen ja paniikkihäiriön takia kuin salailun takia.Mä tajusin vasta potkujen jälkeen että mun olis pitänyt työhaastattelussa kertoa psyykesairauksistani.Joten jos omaa tilaneteeseen vertaan niin suosittelen avoimuutta.
Mie kanssa kannatan avoimmuutta. Ihan pelkästään senkin vuoksi, että yksi kerrallaan muutetaan työkulttuuriä juuri tähän avoimmuuteen niin vähemmän on väärinkäsityksiä, kiukutteluja ja mahdollisesti sitä kiusaamista. Mutta voi olla pitkä prosessi ja vanhan kansan tekijät ei tahdo ottaa aina tullaista avoimmuuta hyvällä vastaan. Ole siis valmis erilaisiin reaktioihin ja käytösmuutoksiin sinua kohtaan, koska niitä saattaa tapahtua.
Silti rehellisyys ja avoimmuus tässä helpottaa omaa elämääsi ja stressiäsi. Ja saattaa helpottaa muiden oloa siten, että jos heillä oli kynnys uskaltaa sanoa tai hakea apua, he vihdoin ehkä uskaltavat lähestyä asiaa, koska toimit esimerkkinä.
Älä tietenkään jokaista yksityiskohtaa omasta elämästäsi kerro, se ei kuulu työpaikalle, koska olette ammattilaisia, mutta se kuuluu, että esim. työntekijät rehellisesti kertoo toisilleen, että tänään on nyt vähän huonompi päivä. Ettei just tule näitä hetkiä kun joku luulee, että toinen on vihainen hänelle ja ottaa henkilökohtaisesti.
Sosiaali-alalla yleensä suhtaudutaan tälläiseen paljon rennommin ja avoimemmin kuin muilla aloilla, mutta sosiaali-allallekin eksyy niitä myrkkykäärmeitä, jotka ei yhtään tykkää tällaisesta rehellisyydestä. Nämä samat käärmeet usein juoruaa muista ja jopa joskus potilaistaan/asiakkaistaan toisten hoitajien kanssa sekä pahimmillaan työpaikan ulkopuolella. Varo niitä.
Minä puhun tässä potilaan asemassa olevana ihmisenä. En osaa sanoa, mitä työyhteisön jäsenenä kannattaisi menetellä, koska en ole itse ollut noissa paikoissa töissä. Potilaana minusta olisi kuitenkin paljon mukavampaa ja turvallisempaa olla hoidettavana sellaisessa paikassa, oli kyse sitten somaattisista tai psykiatrisista ongelmista, jossa hoitohenkilökunta voisi olla avoin toisilleen vaikeuksistaan. Etteivät joutuisi häpeämään niitä. Sellainen nimittäin luo epäluottamusta ja huonoa työilmapiiriä, mikä jossain vaiheessa ihan varmasti kostautuu potilaille. Ainakin, jos kyse on psykiatrian hoitopaikoista.
Tuntuisi kauhealta olla hoidossa elämänongelmiensa vuoksi paikassa, jossa hoitajat, jotka aivan varmasti hekin joskus kokevat samanlaista kuin minä joskus elämässään, eivät voisi puhua siitä toisilleen. Se kertoo jotain siitä, mitä he ajattelevat meistä, joita hoitavat.
Minulla on skitsofreniadiagnoosi, mutten ole juuri koskaan poissa töistä, joten avoimuuteen ei ole tarvetta. Teen massiivisesti ylitöitä, teen muidenkin työt ja lisäksi vielä ekstratyötä iltaisin. Pitäisikö mun oikeesti avautua mun työkamuille, että mulla on tämmönen kauhee psykensairaus? Mitä mieltä ootte hei? Edistäiskö se niinku suvaitsvaisuutta mun työympäristössä, kun ne tajuis et tämmönen hassu friikki joka tekee niittenkin työt, niin on niitten keskuudessa eikä jossain hoitolaitoksessa kuolaamassa rinnuksilleen?
Ei varmaan kannata avautua diagnooseistaan. Aloittajankin viestissä pisti silmään se, että hän kysyy, pitäisikö kertoa "sairaudestaan." Ja että hän on nyt viimeinkin saanut hoitoa "sairauteensa." En itse ainakaan ajattele, että masennus (tai skitsofrenia) olisi mikään sairaus. Nehän ovat vain elämänongelmia.
Ihmisten pitäisi voida tuntea olonsa niin turvalliseksi koko yhteiskunnassa ja työyhteisössään, että voisi kertoa työkavereille työstä poissaolojensa todellisen syyn. Että nyt on sellaisia kriisejä elämässä, että voimavarat eivät riitä tavanomaiseen työsuoritukseen, vaan tarvitaan lepoa ja ammattiapua (kuten aloittajan mainitsema psykoterapia). Mutta kun stigma on mikä on, ja ihmisten ymmärrys niin vähäistä kuin se usein on, niin kannattaa olla hiljaa.
Niin kauan kun näitä yhteiskunnan, perheyhteisöjen ja yksilöiden keskinäisiä vuorovaikutusongelmia pidetään jonkun tietyn yksilön "mielen sairauksina", stigma on ja pysyy.
On kuitenkin työpaikkoja ja yhteisöjä, joissa osataan katsoa virallisten termien taakse, ja ymmärretään, mitä diagnoosien takana on.