En ole kehopositiivisuuden kannattajia, koska olen muutenkin perusnegatiivinen ihminen. Nyt olen alkanut miettimään kehotyytyväisyyttä. Painonhallinnan palstoilla keskustelee yhtä hyvin oikeasti ylipainoisia, todellisuudessa alipainoisia ja normaalipainoisia, jotka ovat kaikki tyytymättömiä kehoonsa, ja haluavat siksi laihtua.
Itse olen alkanut miettimään, miten tyytyväisyys omaan kehoonsa ja omassa kehossa elämiseen syntyy. Itselleni on nyt vakiintunut tietty varsin kevyt liikuntarutiini, joka sisältää päivittäin kävelyä, harvemmin kevyttä jumppaa (lihaskunto/venyttely/tasapaino) ja kerran viikossa pidemmän suorituksen, joka on tällä hetkellä pyöräilyä.
Olen huomannut, että itselle sopivalla liikunnalla tietoisuus omasta kehosta ja tyytyväisyys omassa kehossa elämiseen lisääntyy. Hyvin liikutun päivän jälkeen herään seuraavana ja vielä sitäkin seuraavana aamulla tyytyväisenä, venyttelen kuin kissa kropan käyntiin. Kaikki kauneusvirheet ovat ja pysyvät, maha on pyöreä, on suonikohjuja ja huonot hampaat ja harvat hiukset, mutta silti tunnen, että oma paikkani on omassa kehossani. Ilman sopivaa liikuntaa tuskin siihen kykenisin, vieraantuisin kehostani. Tuntuu hyvältä, kun kunnossa huomaa pientäkin edistymistä.
Tästä juontuu mieleen, että onko rakastava teko omaa kehoa kohtaan rääkätä sitä jollain aivan järjettömällä dieetillä, jos ei kykene rakastamaan kehoaan tällä hetkellä? Jos oma ihannekuva on niin kaukana todellisuudesta, ettei sitä voi millään saavuttaa? Eli edistääkö tietynlainen väkivalta (=kidutusdieetti tai pakkoliikunta) millään lailla ihanteen saavuttamista, vai ennakoiko se vaan repsahdusta?
Itse olen alkanut miettimään, miten tyytyväisyys omaan kehoonsa ja omassa kehossa elämiseen syntyy. Itselleni on nyt vakiintunut tietty varsin kevyt liikuntarutiini, joka sisältää päivittäin kävelyä, harvemmin kevyttä jumppaa (lihaskunto/venyttely/tasapaino) ja kerran viikossa pidemmän suorituksen, joka on tällä hetkellä pyöräilyä.
Olen huomannut, että itselle sopivalla liikunnalla tietoisuus omasta kehosta ja tyytyväisyys omassa kehossa elämiseen lisääntyy. Hyvin liikutun päivän jälkeen herään seuraavana ja vielä sitäkin seuraavana aamulla tyytyväisenä, venyttelen kuin kissa kropan käyntiin. Kaikki kauneusvirheet ovat ja pysyvät, maha on pyöreä, on suonikohjuja ja huonot hampaat ja harvat hiukset, mutta silti tunnen, että oma paikkani on omassa kehossani. Ilman sopivaa liikuntaa tuskin siihen kykenisin, vieraantuisin kehostani. Tuntuu hyvältä, kun kunnossa huomaa pientäkin edistymistä.
Tästä juontuu mieleen, että onko rakastava teko omaa kehoa kohtaan rääkätä sitä jollain aivan järjettömällä dieetillä, jos ei kykene rakastamaan kehoaan tällä hetkellä? Jos oma ihannekuva on niin kaukana todellisuudesta, ettei sitä voi millään saavuttaa? Eli edistääkö tietynlainen väkivalta (=kidutusdieetti tai pakkoliikunta) millään lailla ihanteen saavuttamista, vai ennakoiko se vaan repsahdusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Helpommalla pääsee kun hyväksyy kehonsa ja itsensä, olivat ne millaisia tahansa.
Ei tule ylimääräisiä henkisiä " paineita ".
Ja jos haluaa keholleen jotain tehdä niin ei sitä kuitenkaan kannata stressata.
Kerronpa oman tarinani kehotyytymättömyydestä.
Sairastuin anoreksia-nimiseen psyykkiseen sairauteen ja hyvin varhain.
Jo lapsena, alle kouluikäisenä sain äidiltäni kuulla että olen lihava, pullea ja koin sen hyvin negatiivisena koska se sanottiin arvostelevassa mielessä.
Äidilläni itsellään oli jonkin sortin syömishäiriö, ei ihan anorekjsia vaan ennemminkin epätyypillinen syömishäiriö. Oli mm. hyvin tiukat säännöt mihin kellonaikaan sai syödä, sokeria ei olisi saanut käyttää ollenkaan. Hän väitti ettei syö kello kolmen jälkeen iltapäivällä mutta tiesin että salaa, tai niin hän luuli, kävi napsimassa mm. keksiä kaapilla.
Hän arvosteli kärkkäästi ihmisten painoa, oli itse normaalipainoinen. Kun tulin teini-ikään aloin laihduttaa vaikka syytä ei olisi ollut mutta koska "olin lihava" ja koin ja näin itseni sellaisena, minun oli pakko. Jotta olisin kelvannut äidilleni! En kuitenkaan kelvannut.
Toisaalta hän sitten vieraille ylpeili miten minä laihdutan, ja miten vähän syön. Minulle oli kriittinen ja arvosteleva. Siitäpä synyti sitten kuva itsestäni lihavana sotanorsuna joka uskoin olevani. En kelvannut kotona enkä uskonut kelpaavani myöhemmin seurusteluelämässäkään.
Aloin näännyttää itseäni oikein urakalla. Mikään ei riittänyt. Olin kaksi kertaa letkuissa sairaalassa kriittisessä tilassa. Sairaus niin voimakkaana päässä että mikään ei auttanut, ei pakko ei rukoukset. Olin valtaisa norsu ja minulla ei ollut lupaa syödä. Halusin hävittää itseni kokonaan, kuolema nälkiintymiseen olisi ollut voitto!
Olen vuosia juossut erinäisillä psykologeilla, ollut vapaaehtoisesti hoidossa syömishäiriöklinikalla, ja nyt tänä päivänä aikuisena naisena painan juuri ja juuri yli sairaalloisen alipainon. Tästä en uskalla antaa nousta grammaakaan. Jos sen teen, jotain kamalaa tapahtuu, niin sanoo ääni pääni sisällä. Kontroilloimalla syömistä kontrolloin elämää. Muuten lennän kappaleiksi avaruuteen.
Kehotyytymättömyys vai miksi sitä halutaankin kutsua voi kummuta jo varhaislapsuudesta. Se on ihmisen psyyken vamma. Joku voi myös (ja veikkaan että hyvin monet!) syödä tyydyttääkseen emotionaalisia tarpeitaan. Ruoka on joillekin turva ja lohtu, joillekin kadotus ja kaaos.
Siksi se miten lapselle osoitetaan jo alusta asti että hän on hyvä ja turvassa, miten apua saa ja pelätä ei tarvitse. Syli löytyy ja ehdoton hyväksyntä, on avain terveeseen psyykeen ja myös itsensä hyväksymiseen juuri sellaisena kuin on.
Omasta kokemuksesta puhun, sekä monen potilastoverini joita olen matkani varrella kohdannut.