Olen koko ikäni ollut suht' hiljainen ja ujohko. Itsetuntoni on alhainen johtuen isäpuolen tyranniudesta => ilmeisesti hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Sen voin kertoa, etten ole ikinä oikein seurustellut ja olen aika yksin, vaikka joitain kavereita kyllä on. Koska lapsuuteni oli ahdistavaa, niin ehkä jotenkin lapsenmielisesti
pelkään sitoutumista, koska ajattelen alitajunnassa, että jotain pahaa tapahtuu. En tiedä. Yksin on helppo olla, koska ei voi niin helposti haavoittua tai loukkaantua. Toki haluaisin alkaa seurustella, mutten pysty. Se ahdistaa.
Enoni on minua "hiplannut", kun olen ollut noin 5-vuotias eli ei mitään tunkeutumista mihinkään, vaan hän yritti laittaa kännissä penistään suuhuni. Ajatelkaa miltä lapsesta se tuntuu. Olin nukkuvinani ja käänsin päätäni aina pois. Kaksi vuotta nuorempi siskonikin muistaa enon yrittäneen tehdä jotain hänelle. Isäpuolemme oli kai jostain saanut asian selville ja enomme oli jonkin aikaa "vierailukiellossa". No, silloin isäpuoli sentään toimi oikein! Tuohon aikaan ei niistä ilmoitettu mihinkään viranomaisille, vaan “lakaistiin” asia pois. Itse olin jotenkin unohtanut tuon enomme tekosen, mutta siskoni alkoi siitä puhua 3 vuotta sitten, kun olimme kaksistaan. Ehkä lapsi itsessäni halusi sen unohtaa.
Sosiaaliset tilanteet menevät tutussa seurassa, mutta vieraammassa seurassa olen aika hiljaa. Nyt olen vajaan kahden vuoden ajan alkanut punastelemaan tutussakin (esim. työkaveri, sisko tai veli) seurassa aivan ilman syytä. Syytä en osaa siihen sanoa ja tilanne tuntuu alkavan rasittamaan. On todella noloa punastua ja ajatukset menevät sekaisin. Jo se, että kahvitauolla olen kollegojen kanssa, tuntuu ahdistavalta. Kahvikuppineuroosia ei minulla ole. Paha tilanne on se, kun joku kysyy minulta jotain ja muut ehkä alkavat tuijottaa minua ja siitä tulee puna kasvoihin. Ennen en sentään noin helposti punastunut. Työpaikallani ei ole siis mitään kiusaamista, kollegani ovat mukavia ihmisiä. Satavarmasti ovat huomanneet punasteluni, mutteivät sitä niin noteeraa. Tämä punasteluasteeni vaihtelee niin päivittäin, että joskus en punastele jonkun seurassa, mutta joskus taas punastelen. Ei mitään logiikkaa!
Miksi sitten punastun? Häpeänkö itseäni? No, mitä häpeämistä minussa on? Pelkäänkö sanovani omia mielipiteitä? Kyllä. Pelkäänkö mitä muut minusta ajattelevat? Kyllä. Herkkyyteni on jotenkin lisääntynyt. Aikaisemmin mut sai punastumaan vain aggressiiviset ihmiset (huutajat) tai jos mua pidettiin pilkkana tai jos tein jotain hoopoa. Onkohan tämä herkkyys jotain takaumaa lapsuudesta eli jokin tekijä on sen nyt laukaissut? Jotenkin tunnen itseni huonoksi, mutta eihän tällaiset tunteet ole pahoja.
En usko, että mulla on kilpirauhasessa jotain häikkää, koska paino ei ole laskenut tai noussut huomattavasti. En usko myöskään paniikkihäiriöön, koska nehän eivät kai katso aikaa eikä paikkaa.
Olen jo alkanut miettimään psykologilla käyntiä ja lääkitystä. Lääkitystä en mielellään haluaisi sivuvaikutusten takia. Olen lukenut, että jotkin mielialalääkkeet aiheuttavat esim. suun kuivumista, lihomista, kömpelyyttä, käsien tärinää tai jotain. Onko hankalaa myöntää olevansa “heikko” ihminen, mutta toisaalta vahva ihminen kuitenkin hakee apua ongelmaansa.
Olen odottanut, että tämä herkkyys häviäisi pikkuhiljaa, mutta ei. Tämä tuntuu invalidisoivan minut ja kohta vältän kaikenlaisia tapahtumia.
Mitä te “normaalit“ ihmiset ajattelette punastuvista ihmisistä? Ei se ole vaarallista, mutta kantajalle se on iso rasite.
Sen voin kertoa, etten ole ikinä oikein seurustellut ja olen aika yksin, vaikka joitain kavereita kyllä on. Koska lapsuuteni oli ahdistavaa, niin ehkä jotenkin lapsenmielisesti
pelkään sitoutumista, koska ajattelen alitajunnassa, että jotain pahaa tapahtuu. En tiedä. Yksin on helppo olla, koska ei voi niin helposti haavoittua tai loukkaantua. Toki haluaisin alkaa seurustella, mutten pysty. Se ahdistaa.
Enoni on minua "hiplannut", kun olen ollut noin 5-vuotias eli ei mitään tunkeutumista mihinkään, vaan hän yritti laittaa kännissä penistään suuhuni. Ajatelkaa miltä lapsesta se tuntuu. Olin nukkuvinani ja käänsin päätäni aina pois. Kaksi vuotta nuorempi siskonikin muistaa enon yrittäneen tehdä jotain hänelle. Isäpuolemme oli kai jostain saanut asian selville ja enomme oli jonkin aikaa "vierailukiellossa". No, silloin isäpuoli sentään toimi oikein! Tuohon aikaan ei niistä ilmoitettu mihinkään viranomaisille, vaan “lakaistiin” asia pois. Itse olin jotenkin unohtanut tuon enomme tekosen, mutta siskoni alkoi siitä puhua 3 vuotta sitten, kun olimme kaksistaan. Ehkä lapsi itsessäni halusi sen unohtaa.
Sosiaaliset tilanteet menevät tutussa seurassa, mutta vieraammassa seurassa olen aika hiljaa. Nyt olen vajaan kahden vuoden ajan alkanut punastelemaan tutussakin (esim. työkaveri, sisko tai veli) seurassa aivan ilman syytä. Syytä en osaa siihen sanoa ja tilanne tuntuu alkavan rasittamaan. On todella noloa punastua ja ajatukset menevät sekaisin. Jo se, että kahvitauolla olen kollegojen kanssa, tuntuu ahdistavalta. Kahvikuppineuroosia ei minulla ole. Paha tilanne on se, kun joku kysyy minulta jotain ja muut ehkä alkavat tuijottaa minua ja siitä tulee puna kasvoihin. Ennen en sentään noin helposti punastunut. Työpaikallani ei ole siis mitään kiusaamista, kollegani ovat mukavia ihmisiä. Satavarmasti ovat huomanneet punasteluni, mutteivät sitä niin noteeraa. Tämä punasteluasteeni vaihtelee niin päivittäin, että joskus en punastele jonkun seurassa, mutta joskus taas punastelen. Ei mitään logiikkaa!
Miksi sitten punastun? Häpeänkö itseäni? No, mitä häpeämistä minussa on? Pelkäänkö sanovani omia mielipiteitä? Kyllä. Pelkäänkö mitä muut minusta ajattelevat? Kyllä. Herkkyyteni on jotenkin lisääntynyt. Aikaisemmin mut sai punastumaan vain aggressiiviset ihmiset (huutajat) tai jos mua pidettiin pilkkana tai jos tein jotain hoopoa. Onkohan tämä herkkyys jotain takaumaa lapsuudesta eli jokin tekijä on sen nyt laukaissut? Jotenkin tunnen itseni huonoksi, mutta eihän tällaiset tunteet ole pahoja.
En usko, että mulla on kilpirauhasessa jotain häikkää, koska paino ei ole laskenut tai noussut huomattavasti. En usko myöskään paniikkihäiriöön, koska nehän eivät kai katso aikaa eikä paikkaa.
Olen jo alkanut miettimään psykologilla käyntiä ja lääkitystä. Lääkitystä en mielellään haluaisi sivuvaikutusten takia. Olen lukenut, että jotkin mielialalääkkeet aiheuttavat esim. suun kuivumista, lihomista, kömpelyyttä, käsien tärinää tai jotain. Onko hankalaa myöntää olevansa “heikko” ihminen, mutta toisaalta vahva ihminen kuitenkin hakee apua ongelmaansa.
Olen odottanut, että tämä herkkyys häviäisi pikkuhiljaa, mutta ei. Tämä tuntuu invalidisoivan minut ja kohta vältän kaikenlaisia tapahtumia.
Mitä te “normaalit“ ihmiset ajattelette punastuvista ihmisistä? Ei se ole vaarallista, mutta kantajalle se on iso rasite.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Jos vaan mitenkään uskallat, niin kyllä sun varmasti kannattaisi mennä juttelemaan asioista mielenterveystoimistolle tai vaikka aluksi tavalliselle terveyskeskuslääkärille.
Lapsuus jättää kyllä syvät jäljet jokaisen ihmisen sieluun, tuntuu hirveän pahalta tuo enosi käytös. Vieläkö enosi on elossa? Olisiko mahdollista selvittää asioita enosi kanssa? Anteeksiantaminen on varmasti mahdotonta, mutta jotenkin asioita pitäisi pystyä käsittelemään, vaikkapa sitten terapiassa. Myös isäsi tyranniutta ja koko lapsuutta olisi varmaan hyvä miettiä ammattilaisen avustuksella.
Anteeksi, että en osaa neuvoa tai auttaa paremmin, mutta onneksi olet ottanut jo ensimmäisen askelen kirjoittamalla tänne.
Itsekin kärsin kovasti jännitämisestä, et siis ole ainoa. Minäkin yhdistän omat pelkoni ja huonon itsetuntoni lapsuuteen, mutta minulla oli silti "helpompi" lapsuus kuin sinulla, jos näin voi edes sanoa. Minun lapsuudessani kuri oli kova ja aina esim. kylässä joutui pelkäämään, että uskallanko ottaa kahvipöydässä toisen keksin, vai tuleeko sitten kotona sanomista. Piti istua hiljaa ja kiltisti, "käyttäytyä hyvin", hirveää oli kun ei saanut vapaasti ilmaista mielipidettään.
Kaikkea hyvää sinulle.
pitäisi mennä ammattiauttajalle, mutta kun kynnys tuntuu olevan korkea.
Olen ollut mielenterveystoimistossa reilu 20 vuotta sitten ja kävin siellä ehkä 10 käyntikertaa. Ensin siellä oli miespuolinen psykologi ja hän ei oikein osannut asennoitua oikein. Sitten sain jonkun naishenkilön, joka käsittääkseni ei ollut psykologi...hän kuunteli tarinaani ja tapasin hänet varmaan 2-3 kertaa ennen kuin lopetin. Yhdellä tapaamiskerralla hänelle tuli kyyneleet silmiin kertoessani elämästäni. Inhimillistä, mutta tuntui jotenkin oudolta...
Enoni on kuollut. Hän tappoi itsensä vajaa 20 vuotta sitten. Niin kuin sanoin, lapsi sisässäni oli unohtanut tuon enoni tekosen. Hän oli usein vierailulla kodissamme tekosensa jälkeenkin. Tosin ei enää ahdistellut meitä eli ilmeisesti isäpuoleni saarna auttoi.
Vanhempiamme emme voi valita, mutta kunoa edesmennyt äitimme olisi aikanaan ymmärtänyt kuinka ahdistavassa ilmapiirissä asuimme ja kunpa hän olisi uskaltanut erota.
Onneksi pystyimme (siis me lapset) äitimme kanssa keskustelemaan isäpuolemme ihmeellisestä käytöksestä. No, äitimme joskus yritti kysyä isäpuoleltamme, miksi hän on tehnyt niin ja niin, mutta isäpuolemme kiisti kaiken "Te vain yritätte jotain, ei hän ole mitään tehnyt".
Kerron tapauksen, jolloin olin noin 10-vuotias. Oli varmaan perjantai-ilta ja kotona oli minä, isäpuoli (hivenen maistissa) ja hänen 4-vuotias poikansa. Olimme keittiössä ja isäpuoli keitti nakkeja illalliseksi. Sanoin syöväni 5 nakkia, koska hän sitä kysyi. Nakit keitettyään hän kysyi: "Otatko 5 vai 6 nakkia?" Sanoin: "Viisi". Tätä jatkui jonkin aikaa ja hän jankkasi ja jankkasi samaa asiaa" Otatko 5 vai 6 nakkia". Vastasin edelleen, että viisi. Hän tuli taakseni ja kysyi taas samaa asiaa. Vastasin edelleen syöväni 5 nakkia. Hän otti otteen kaulani ympäriltä ja kysyi samaa asiaa ja vastasin edelleen (hyvin peloissani), että viisi. Kun ote kurkulla oli puristava, niin sanoin ottavani 6 nakkia. Ei normaalia aikuinen toimi noin! Kerroin tuonkin tapauksen äidillemme ja äitimme keskusteli isäpuolemme kanssa siitä. Taas isäpuoli kiisti asian: "Te valehtelette, yritätte vaan jotain...ei hän ole mitään tehnyt!"
Narsistinen ihminen ei osaa asennoitua toisen ihmisen asemaan. Hän nauttii pelottelusta. Hän ei ole omasta mielestään ikinä väärässä. Hän ei siedä häviöitä. Hän osaa toisten silmissä olla kuin "enkeli". Isäpuoleni elää vielä, mutta yhteytemme katkesi vajaa 3 vuotta sitten, koska äitimme kuoli ja he tätä ennen he olivat jo asumuserossa. Liian myöhään tuokin ero tuli!
Olin aika hijainen ja ujo lapsi. Isäpuoleni keino "kasvattaa" luonnettani oli tämä: hän oli pöydässä minua vastapäätä ja sanoi: "Katso mua silmiin". Äitimme yritti estää tuota hänen pelleilyä, muttei kuitenkaan pystynyt. En uskaltanut katsoa häntä silmiin ja hän jankkasi ja jankkasi ja oli tiukkana...lähdin huoneeseeni sängyn alle itkemään. Tuo oli hänen kasvatusmetodiaan. Hän sai mut punastumaan ja nolostumaan useasti, vailla mitään syytä. En oikein koskaan lapsuudessani tiennyt oliko hän tosissaan vai ei, joten otin hänet tosissaan.
Mä tiedän, ettei isäpuoleni voi sairaudelleen mitään ja voin sanoa, etten ole hänelle kovinkaan katkera. Jotenkin meidän välit olivat "paremmat" kasvaessani aikuiseksi. No, kun olin poislähtenyt kotoa, niin tuli etäisyyttä ja hän otti uudet "kiusattavat" eli omat 2 tytärtään. He ovat minua paljon nuorempia. Toinen heistä on joutunut käymään mielenterveystoimistossa ja toinen syö mielialalääkkeitä.
Paljon olisi vielä kerrottavaa, mutta tämä tällä kertaa.
Kiitos kommentistasi ja hyvää kevättä!
Moi!
Sympatiani.
Itsellä ollut vaikeuksia nuorempana isäpuolen ja isän kanssa. Satunnaista väkivaltaa, mutta ei sen kummempaa.
Minuakin alkoivat vaivata kummalliset sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät punastumiset. Tämä alkoi n.20v aloittaessani opiskelun uudestaan. Aikaisemmin ko oireita minulle ei ole ollut. Pikkuhiljaa oireet alkoivat koulun ulkopuolella ja alkoivat rajoittaa sosiaalista elämääni.
Kävin asiasta läälärillä ja nyttemmin syön beta-salpaajia tarpeen mukaan. Ovat käytännössä verenpainen lääkkeitä eivätkä vaikuta psyykkeeseen. Ovat toimineet ainakin minulla. Kannattaa kokeilla.
Pärjäile.
ikäisesi nainen ja kärsin vähän samasta tilanteesta kuin sinä. Itsekin kävin 20 v. sitten miel.t.toimistossa noin 10 kertaa, mutta ujouttani en osannut oikein jutella siellä, eikä muutenkaan ollut etäisyyttä lapsuuden tapahtumiin, joten en oikein itse tiennyt, mitä perheessämme oli vialla.
Minullakin on tullut nyt nelikymppisenä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, myös läheisten seurassa ja ruokailutilanteissa sekä tilanteissa, joissa koen, että minua tarkkaillaan. Beetasalpaajat tosiaan auttavat punastumiseen ja siihen, että syän ei lähde pelosta kovaan laukkaan.
Kirjoitin lääkärille asioistani ja aika on varattuna (soittoaika) ja aion hakeutua miel.t. hoitoihin, jos pääsen, sillä en jaksa enää yksin tätä lisääntyvää kauhua.
Minulla ei ole mitään seksuaalisuuteen liittyviä pelkoja, mutta tuo ankara kasvatus ja täydellinen huomion puute lapsuudessa on aiheuttanut heikon itsetunnon. Olen ollut näkymätön lapsi, helppo ja sovitteleva luonne.
Itse en halua totaalisesti syyttää vanhempiani menneistä, vaan uskon anteeksiantamuksen voimaan, mutta asioita olisi hyvä työstää jonkun ammattiauttajan kanssa, että saisi eri tilanteille nimet ja sanat. Minulla on kuolemien aiheuttamat traumat perhepiirissä, joten apua tarvitaan. Hae sinäkin apua, ennenkuin tilanne menee liian vaikeaksi.