No nyt se on selvitetty.Meidän tyttö on "hyvin aktiivinen ja hakee paljon erilaisia tuntemuksia"...kertookos teille jotain?minulle ei,enkä saanut vastausta psykiatrianpolilta kysymukseeni että miten olisi loppuelämä tarkoitus pärjätä?kohta 7 vuotta huutoa,raivoomista käsittämätöntä riehumista,tottelemattomuutta,kieppumista,riekkumista....ihmisten katseita kun tyttö huutaa ja raivoaa ihan ihme asioista...supinaa ja kuiskutusta kun "meidän likka on niin huonosti kasvatettu"
Isäänsä tyttö pelkää kun ruttoo ja minulle vaan nauraa ja jatkaa tekemisiään...tahtoisin rakastaa tuota pientä paholaistani mutta siihen en yksinkertaisesti pysty.apua olen pyytänyt jo vuosia sitä kuitenkaan saamatta.onko ketään keellä on samanlaisia tuntemuksia ja onko niihin jostain löytynyt apua viimein?
Isäänsä tyttö pelkää kun ruttoo ja minulle vaan nauraa ja jatkaa tekemisiään...tahtoisin rakastaa tuota pientä paholaistani mutta siihen en yksinkertaisesti pysty.apua olen pyytänyt jo vuosia sitä kuitenkaan saamatta.onko ketään keellä on samanlaisia tuntemuksia ja onko niihin jostain löytynyt apua viimein?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Et ole yksin tuntemuksinesi. Joku toinen poli olisi kenties tehnyt diagnoosin adhd. Aivan minun pojaltani tyttäresi kuulostaa.
Eipä tästä taida olla kuin päivä, kun viimeksi poikani sai hirveän kohtauksen ihmisten ilmoilla. Huusi kun kuolemantuomion saaneena... no kyseessä tosin oli vain se, että en lähtenyt kioskille tutkimaan jotain tiettyä karkkipussia. Kyllä taas mummot ja mammat ihmetteli. Poika viskas pipon päästään ja jämähti paikalleen huutamaan,kun totesin ettei selitykset auta jatkoin vaan matkaa. Poika huus kahta kauheammin, palosireenikin olisi jäänyt toiseksi. Ei siinä mitään, mutta olimme bussiasemalla ja ihmisiä oli enemmän kuin paljon...jossain vaiheessa (n. 15min) tilanne vain laukesi ja poika otti kädestäni kiinni ja lähti kävelemään kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
Nuo tilanteet on kyllä todella kuluttavia ja rasittavia, välillä saa sivullisilta kommenttia joko minä tai poika. Eikä se tilannetta yhtään helpota. Poikakaan ei siitä hiljene vaan hiiltyy entisestään.
Kotona jotenkin sen huudon kestää, silloinkin miettii, että mitäköhän naapurit luulevat meillä tapahtuvan. Ja niille, jotka sanovat, että lapsella ei ole ollut rajoja, niin voin kertoa, että meillä on kaikenmaailman rangaistukset, rikkomis, potkimiskiellot käytössä. Mutta kun se kohtaus tulee ja tahtoa ei saada läpi, niin sille ei sitten kukaan kasvatusguru mahda mitään. Ei voi kun pitää kiinni, ettei lapsi potki seiniä/tavaroita ja vaella kiljumassa palosireenin lailla pitkin kämppää.
Moni meistä miettii samaa...Miksi minun lapsi? Tiedän, että huonoina hetkinä se oman lapsen rakastaminen on vaikeaa ja aika pahastikkin on tullut sanottua, mutta sitten taas toisaalta hyvinä päivinä tuntuu ettei omaa lastaan voisi enempää rakastaa.
Mistä olet apua pyytänyt kun et ole sitä saanut? Minä en ole sitä pyytänytkään, sillä meillä on onneksi sukulaisia (esim. isovanhemmat)lähellä jotka paljon auttavat lastenhoidossa.
Otappa yhteyttä vaikka adhd-liittoon, sillä uskoisin, että sieltä voisi saada jotain apua/vinkkiä vaikkei lapsellannne olekkaan sitä diagnoosia. Käytös on kuitenkin aivan samanlaista. Ainakin minulle päiväkodista annettiin sinne yhteystietoja vaikkei pojallamme ollut silloin diagnoosia adhd.sta. He järjestävät tapaamisia/kursseja, joihin vanhemmat ja lapset voivat osallistua. Siellä tapaa muitakin samassa tilanteessa olevia, eikä tarvitse tuneta olevansa yksin ongelman kanssa.
Jutusta ei selvinnyt miten lapsesi tulee juttuun muitten ihmisten kanssa esim. koulussa/päiväkodissa, kavereitten kanssa..
Vai onko käytös vain äitiin kohdistuvaa. Ja miten lapsesi on oppinut ikäisensä asiat/opit?
Joskushan lapsilla on se äiti mihin puretaan kaikki mahdollinen.
Tuttava perheessä oli lapsi jota tutkittiin useampaankin otteeseen, ja ensin ei meinannut löytyä mitään, mutta äiti oli huolissaan ja alan ihmisenä varma ettei kaikki ollut kohdallaan, joten jatkoi "pommitusta" ja kolmannella kerralla aivoista löytyi poikkeavuutta (neurologisissa tutkimuksissa)ei kylläkään mitään ns. vaarallista, mutta lapsen käytös ja muut jutut selvisi ja saatiin lapselle ja vanhemmille helpotusta. Pienin erityis valmisteluin elämä jatkuu heillä ja ennenkaikkea on helpotus perheelle. Sillä tänäpäivänä lapsella pitää olla jonkinlainen diagnoosi/lappu joltain ennen kun esim, koulussa saa mahdollisesti jonkinlaista erityis kohtelua lapsen oppimaan helpottamiseksi.
Mutta älä hätäänny kummityttöni oli melkoinen vilperi pienenä (kuvaamasi lapsi täsmää juuri häneen) ajateltiin silloin että mitähän tuosta tytöstä tulee.. Nytten 17v, aivan ihana, erittäin sosiaalinen, pärjää hienosti...(eikä silloin aikoinaan tullut kenellekkään mieleen että lapsi pitäisi tutkia). Olisikohan että tänäpäivänä lasten pitäisi kaikkien olla samaan muottiin valettuja,voi kun tämä maailma ottaisi nämä meidän kullan-nuppumme juuri semmoisina kun ne on!!!
Koeta jaksaa, kyllä se aurinko paistaa viellä teillekkin.
...sanoit, että tyttö pelkää isäänsä. Oletan, että tyttäresi myös käyttäytyy temppuilematta hänen kanssaan. Mikä puolestaan johtaa siihen käsitykseen, että hän käyttää tilannetta hyväkseen sinun kanssasi. Ei siis voi olla kyse siitä, etteikö hän osaisi olla kauniisti, jos sitä häneltä odótetaan ja vaaditaan.
Uskon, että olet varmasti kieltänyt ja ohjannut häntä, mutta kuinka usein annat rangaistuksen hänen huonosta käytöksestään? En nyt tarkoita ruumiillista, vaan esim. namipäivä pois, lempiohjelma jää väliin tai jotakin muuta, mikä on hänelle tärkeää.
Pelkkä puhe ei hänelle riitä. Sinun pitää rankaista huonosta käytöksestä niin, että hän tajuaa, että peli ei voi jatkua ja niin, että hän todellakin kokee jäävänsä jostakin mukavasta paitsi.
Jos jatksat olla johdonmukainen ja TOTEUTAT UHKAUKSESI, etkä lipsu kertaakaan valitsemastasi tyylistä, tulet varmasti huomaaman parantuneen lopputuloksen. Älä anna 7-vuotiaan pompottaa itseäsi. Laita kova kovaa vasten!
kertaa, muistetaan kiittää lasta hänen hyvästä käytöksestään.
Rangaista kyllä osataan, mutta muistetaanko koskaan kiittää mistään?
Nalkutetaan vaan, mutta koskaan kiitoksen sanaa ei kuulu... Masentava totuus useimmista meistä.
kyllä sitä kiittelyä nykyään tulee tuutin täydeltä.
kiva kun et lyönyt kaveria. mukavaa kun et törmännyt mummoon kaupan ovella.
kuuntelepa joskus tuota ian kaikkista kissanhännännostelua. kiitetään ja kehutaan sitä, että lapsi tekee alkeellisimmatkin asiat jotenkuten oikein.
kohtuus kehumisessakin
en ole kuullutkaan. Hienoa, kun olet niin aidosti myötäelävä.
on myös samanlainen, täyttää 8 ja sai vuoden vaihteessa diagnoosin adhd-piirteet ja tunne-elämän kypsymättömyys, eli ei varsinaisesti adhd.
Psykologilta olen saanut neuvoksi kääriä poika vilttiin käsineen ja jalkoineen kohtauksen sattuessa kotona (tosin itselläni ei voimat siihen enää yksin riitä) ja antaa rauhoittua siinä. Ja puhella siinä rauhallisella äänellä että sulla ei ole mitään hätää yms. Kaupungilla "istua päälle" ja pidellä käsistä kiinni kunnes kohtaus on ohi. vaik siinä tilanteessa itsestäni kyl tuntuu et haluis olla siinä pussi päässä mutta lapsen turvallisuus tärkeintä, ohjeena ollu myös että mahdollisimman paljon käy kaupoissa yms. ilman lasta, lapsen olo helpottuu kun virikkeet vähenee.
Oletko puhunut perheneuvolassa kohtauksista? Oletan että lapsesi on esikoulussa? Hoitohenkilökuntakin osaa ohjata oikeeseen suuntaan, sekä voit varata lapsellesi ajan perheneuvolan psykologille, saat ainakin varmuuden onko syytä tarkemmille tutkimiksille.