onnellisin hetki? Milloin tunsit että sydämesi räjähtää onnesta?
Mikä on ollut elämäsi
Anonyymi
64<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 64
Vanhimmat
Niitä hetkiä ei voi tänne laittaa, ovat liian hauraita ja intiimejä.
Nautin pienistäkin onnen sirpaleista - tänään onnekkaana nauroin ystävien kanssa lausetta "yllätin mieheni poron katselusta".
Kun hän seisoi siinä metrin päässä ja tuijotti mua. Mä tuijotin takaisin. Seistiin vaan.
Sama♡
Hän on mies ketä mä tuijotin.
Miksi tuijotit, kun et kumminkaan halunnut mitään?
elämäni ainoa onni oli huomata jotain aitoa, mihin eksyneenä lopetin itse elämäni, tällainen on Suomi, elävä painajainen, hyvästi, ikuisesti.fi
https://www.youtube.com/watch?v=o3eAusebg94
terveisin.Suomen Poliisi
Ei oo semmosta. Olen aina ollut murheellinen poika.
Hmmm.. Surullista
Niin. Olen minä ollut iloinen ja välillä olen. Eikä minusta ole ollenkaan huono asia, että en ole ollut onnellinen. Ei ole mitään luuloja itsestä tai toisista, vain totuus on jäljellä.
Toivon että se hetki vielä tulee kohdalle ❣️
Jaaaaa, a
.. Se yksi katse, yksi risteys, en unohda ikinä.
Se kun sai oman lapsen syliin kaikki hänessä herättää rakkautta
Ikää lapsella ei vissiin vielä
Paljoa?
Noi vanhemmat on niin rakastavia vielä 0-10 vuotiaille, mutta sitten alkaakin kova lapsensa moittiminen kun murrosiästä lähtee nousu kohti aikuisuutta. Persoonallisuus ja valinnat mitä elämässä tekee ei enää mielitykkään
Kyllä pieni on vielä. Rakastan lastani aina oli hän minkä ikäinen tahansa. Kyllähän se muuttuu erilaiseksi kun ikää tulee. Kyllä se on normaalia että jossain vaiheessa " napanuora" katkeaa ja lapset lähtevät omia siipiä kokeilemaan ja vanhempien pitää hellittää. Mutta en usko että huoli omasta lapsesta koskaan häviää.
Toivottavasti et oo läheisriippuvainen
Lapsestas. Annat sen itsenäistyä. Saada kavereita ja alkaa seurustelemaan. Ei se kuitenkaan haluu leikkiä ja seukkaa vaan ikuisesti
Äitylinsä kanssa
Ja olen sitä mieltä että jokaisen täytyy omat virheet tehdä. Lapsia voi opastaa ja neuvoa mutta jokaisen täytyy tehdä omat päätöksensä. Kenenkään puolesta ei voi elää. Mutta hyvät lähtökohdat voi tarjota ja sen turvan että kotiin voi aina tulla .
Miksi en antaisi? Oletko vähän pimeä. Ei taida omia olla.
Ja mistä sen tietää kuinka kauan täällä kukaan on. Ei kukaan elä ikuisesti.
Kun hän soitti minulle ja kysyi onko kutsu vielä voimassa.
Kun katselin vastasyntynyttä lastani, kuinka täydellinen voi pieni ihminen olla.
Noi taitaa olla legendaa. Kattellu noit tuksun esikoisen syntymä realityä ja muita teiniäidit sarjoja.
Ja synnytyksen jälkeen ei äidit olleet onnensa kukkuloilla. Pimppa riekaleina jonkun pehmusteen päällä istumista. Alapää tulessa ekat kerrat pissille ja kakille. Rinnoista ei erity maitoa. Hermostuttaa ja ahdistaa. Vauva vaan itkee ja olo on neuvoton kun rinnoista ei maitoa tuu. Väsyttää ja kipeä olo.
Kukaan ei neuvo. Ei neuvolassa kerrottu.
Eka kakilla käynti synnytyksen jälkeen. Tikit on revetä alapäästä ja sattuu kakkia ponnistaa
Varmaan tapauskohtaista. Endorfiinit ainakin itsellä jylläsi siihen malliin, että vaikka tilattuna kävi pussailla ei se tuntunut missään. Sitä vaan katseli sitä pientä ihmettä haltioissaan.
Rinnat oli täynnä maitoa, ja oli sen lähemmäs 2-vuotta.
Väsynyt olin muiden silmissä, mutta äiti hormoonitkaan auttoi jaksamaan. Vaikka lapsi nukkui aina yönsä hyvin, itse ei vaan malttanut onnellisuudeltaan. Kuulostaa utopialta, mutta minulla oli noin.
*tikattuna *pissalla
Kyllä minä ainakin olin. Taustalla oli pitkä ja raskas odotus lapsen ennustettiin syntyvän keskosena ja siihen liittyvä jatkuva menettämisen pelko. Synnytyksessä vielä vauvan sydänäänet romahtivat yhtäkkiä. Ja tuli kiire. Niin kyllä sen jälkeen kun sai terveen lapsen syliin tunne oli uskomaton. ♥️
Tuo lapsen menettämisen pelko oli kyllä hirveintä, keskustelin neuvolassa monesti siitä kuinka uniin tulee, että vauvalle sattuu jotain, se osittain piti hereillä koska seurasin tuntitolkulla että vauva hengittää... Irrationaalista, mutta en voinut sille mitään.
Se on yksi pahimmista tunteista mitä on. Käytiin vauvojen teholla tutustumassa silloin kun jouduin sairaalaan se oli jotenkin sellainen hetki mitä en tule ikinä unohtamaan.
Vauvojen teholla tutustumassa? Ei kai sinne kauheasti tutustumisreissuja ole..
Oman lapsen syntymä on äidille hyvin ainutlaatuista, mikään muu ei vaikuta yhtä voimakkaasti ja tunteellisesti. Maitoa riitti, eikä juuri hermostuttanut eikä ahdistanut. Yksikään lapsistani eivät ole olleet kovia itkemään.
Mutta, ei sitä miehet pysty ymmärtämään mitä se on. Ikinä. Niin ohjelmoitu naisen biologiaan. Nainen on itseasiassa vahvempikin silloin kun nuo hormoonit jyllää, monta kaappia ja hyllykköä kannellut kotiin ja nykyään ne tuntuu ihan mahdottoman painavilta. 😀
Jotenkin toikin vaikee uskoo. En ole yhtäkään lasta synnyttänyt, mutta raskaana oon ollut.
Kyllä mun päässä oli satoja ajatuksia ja tunteet veti moneen suuntaan. Onnesta pelkoon, mietti osaako, onko musta siihen, jos en osaa, onko suhde sellanen et lapsella on hyvä.
Mulla oli tolkuton väsymys, huimaus ja oksettava olo raskausaikana ja kaikki kehoni erilaiset tuntemukset pelotti. Miks huimaa ja miks aamulla oksettaa. Mitä mulle tapahtuu? Onko kaikki ok?
Miten asiat tästä etenee? Mitä tulevaisuus? Onko musta tähän? Jne jne
Se on ns. evoluutiota, eikä vaikea uskoa ollenkaan. Äidit on luotu siihen että tehdään kaikkemme lasten eteen, ja sitten on he, joidenka ei pitäisi sikistä ollenkaan, mutta noin päällisin puolin äidillä mekanismi mikä siirtää vuoria kun kyse omasta lapsesta. Sitä ei kannata vähätellä.
En usko. Mielestäni sitä kiintymyssuhdetta elinkumppaneihin jotenkin koristellaan myytiksi
Mä tunnen samaa ”siirrän vaikka vuoria” kaikkia samassa taloudessa asuvia kohtaan. Olin sitten niiden lapsi, sisko tai kumppani. Lähisuhde aiheuttaa sen. Lapsesta ei kokemusta mutta kun tunnen tota ”ei lapsiinikin” niin uskallan väittää
Koristelluksi myytiksi
Eli ilmeisesti sinulla ei ole omia lapsia.. Noin minäkin kuvittelin kunnes sen sain.
Abortoituani kaksoset vuosia aiemmin, ajattelin ettei mitään toivoa enää.
Kyllä sinne keskolaan ja huoneisiin ja laitteisiin vanhemmat ovat siellä mukana pääsee tutustumaan jos on odotettavissa että lapsi syntyy keskosena ja nähtiin myös ne laitteet missä vauvat ovat tehohoidossa. Ei siellä tietenkään ketään lasta silloin ollut . Tarkoitus lievittää pelkoa ja antaa tietoa mitä tapahtuu sitten kun vauva syntyy. Ainakin täällä päin missä minä asun.
Sanoin ettei
Ole mutta mulla on kaks syytä uskoo näin kun uskon
1. Mut oma äitini pani alulle, synnytti ja sitten hylkäsi. Oli osallisena vain etäisesti välttämättömän verran. Ei tuntenut äidillisiä
Tunteita minuun. Olin enemmänkin vieras nuori nainen, hänelle kilpailija. Hän halusi epäonnistumistani ja ilmaisi sen monesti suoraan.
Synnyttäminen ei siis tee maagisia äidillisiä
Tunteita.
Mikä
Siis tekee? No se sama kuin kaikissa lähisuhteissa: elämän yhdessä jakaminen, kiintyminen eli kiintymyssuhde ihmisiin jotka ihan lähisuhteissa siinä kodin sisällä päivittäin on. Se on se maaginen äitisuhde-side
Jos äiti synnyttää mutta tapaa oman lapsensa synnytyssalin jälkeen seuraavan kerran kun oma laps on 40 vuotias niin
Ei ole sidettä olemassakaan. Siinä kaks toisilleen vierasta aikuista tapittaa toisiaan silmiin eikä tietäis olevansa sukua jos ei kerrottais
Tunne ei sitä maagisesti kertois
Smh
Aivan varmasti ei pääse.
Kyllä pääsee. Olen siellä käynyt mieheni on siellä käynyt. Niin kävi muutkin jotka olivat saman kaltaisessa tilanteessa. Ole onnellinen että et tiedä asiasta mitään. Ei varmasti kaikkialle pääse mutta osasto esitellään ja ym. Huoneiden ovilta katsottiin mitä siellä on. Minut vielä vietiin sängyllä sinne kun en saanut kävellä. Voit vaikka tulla mieheltäni kysymään jos et usko !!
Kerrottiin että mitä hoitajat tekevät siellä ja että kuinka lastamme tullaan hoitamaan. Ja miltä minkälaista hoitoa tietyn ikäinen Keskoinen saa ja tarvitsee. Ja kuinka pitkään siellä yleensä ollaan. Että näin.
Kyllä se minullekin yksi elämän ihanimmista hetkistä oli. Oikeastaan varmaan se ihanin. En vaan ole ihminen, jonka sydän räjähtäis tai vastaavaa.
Ja tosiaan vielä se, kun lapsi syntyi sektiolla sydänäänten heikettyä. Kun kaiken sen jälkeen kuuli lapsen itkevän ja useamman tunnin tarkkailun jälkeen sai syliinsä ... ei sitä tunnetta voi oikein edes kuvata.
Onhan niitä. Tuorein häneen liittyvä on sellainen, kun nähtiin hänen kanssaan ja vaikka välimatkaa oli paljon, molemmat hymyili kuin hangon keksit. Siitä hetkestä saan voimaa ja sitä ajatellessa uskon, että en ole yksin tunteineni.
Ei ole ollut onnellisia hetkiä.
Mennään pintapuolisella kuvauksella, osa jääköön vain itselle, talteen.
Se oli melkein kymmennen vuotta sitten, uudenvuoden aaton aattona. Kylmä, joskin niukkaluminen alkuilta, juna-asema, avointa, viima repii lihat naamasta. Tulee juna, SE juna, ovet aukeavat, etsin väkijoukosta, katse hakee ihmisestä toiseen kuin punapistetähtäin kunnes löytää kohteen. Hän. Viimeinkin Hän on täällä, tässä ja nyt, menen ripeästi vastaan, leveä hymy kasvoillani. Hän katselee arasti ympärilleen, eteensä, etsii jotain, kunnes huomaa minut ja silmät syttyvät loistamaan.
Siitä on aikaa.
Jos hänet kohtaisin, niin se luultavasti olisi elämäni onnellisin hetki. 🍀
Toivottavasti se tulee joskus!
Looking into my eyes
https://youtu.be/RDeyLqxervA
En mä tiedä olenko koskaan oikein puhtaasti pelkästään tuntenut onnellisuutta.
Elämässä on tapahtunut monia onnellisia asioita, mutta kun oon pohdiskeluun taipuvainen niin samalla aina ajatuksissa myös huolta siitä että miten tulevaisuus sujuu.
Eräitä suuria hetkiä oli mm. Kun mua on kosittu tai kun valmistuin ammattiin, sain työpaikan tai kun paranin depressiosta jne jne
Mutta jokaisessa hetkessä kulkenut rinnalla sata ja yksi huolta. Mitä jos jokin meneekin pieleen? Jos en osaa? Jos epäonnistun? Jos käykin huonosti?
Paineet myös suoriutumisesta nousee. Stressikertoin moninkertaistuu. Asia on merkityksellinen. Siinä haluu onnistua. Se ei ole ihan sama joten siitä ottaa paineita että osaako hoitaa asiat hyvin. Toisaalta se on hyvä koska silloin panostan kaikella taidollani ja vastuuntunnollani asiaan enkä vedä niin kuin pahimmillaan voisin eli aivan sama ja satasella pöpelikköön eikä kiiinnosta yhtään miten lujaa rysähtää! Toisaalta huono koska silloin onnenhetketkin jää vaisummiksi
Mut näin ne hommat etenee mulla
Se kun tulin palstalle.
Odotapa kun lähdet.
Kun löysin totuuden, Jeesuksen, joka on tie totuus ja elämä.
Harjottelepa sitä totuutta sitten.
Se kun kuolen.
Varmaan olis se jos päästäisiin hänen kanssaan vällyjen alle.
Tulen olemaan onnellinen jos Trump voittaa:
https://www.youtube.com/watch?v=WdbRDopglFM
Hyvä aloitus.
Onnellisin tunne oli kun vaistosin muiden rakkauden tunteita.
Nyt niitä ei enää ole, olo on tyhjä kuin tynnyrillä:(
Kyllä niitä muutamia on ollut, mutta en halua jakaa tässä. On kuitenkin kiva lukea muiden kertomuksia, toisia kunnioittaen tietenkin.
Hankalaa olla onnellinen kun tietää että on pidetty pilkkana ja tullaan jatkossakin pitämään. Kuolema on se onnen hetki jota odotellaan.
Kyllähän se pakahduttaa, kun toinen sanoo rakastavansa.
Kyllä se lapsen syntymä oli. Ei sitä pysty mikään ylittämään.
Kun erosin exästä ja istuin muuttorekan kyydissä matkalla uuteen kotiin satojen kilometrien päähän. Vapaus, onni, ilo, helpotus, turva.
Kun makasimme vierekkäin, hän piti minusta syleilyssä ja sanoi ne 7 sanaa. Hetki oli täydellinen, ei mikään tai kukaan häiritsemässä. Vaan me kaksi.
Yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.
Kevättalvella joskus. Talvi oli ollut luminen ja kylmä ja jäät oli vihdoin lähtenyt sulamaan. Rikoin pienistä lätäköistä jäätä kengilläni minkä kerkesin. Sydän oli pakahtua onnesta.
Eipä ole onnellinen olo vaan pettynyt ja suruinen