Mun sydän ei kestä enää

et ole ainoa, on meitä muitakin.

Toivottasti pääset sellaisen kanssa perustamaan suhteen jolla on ollut sama tilanne kuin sulla joka arvostaa sinua.

Mut on petetty ja jätetty monet kerrat ja itsekkin olin jo luopunut toivosta jolloin tapasin nykyisen avomiheni. Hän on kokenut saman ja meillä on tämän takia helpompi ymmärtää toisiamme ja kumpikaan ei halua toiselle samaa kohtaloa..
Eli nyt ollaan surusteltu 2v ja asutaan yhdessä hän vielä kosi minua! Eli älä menetä toivoasi!
Toivottavasti tämä yhtään helpottaa oloasi.
(tosin pieni epäilys kaivaa aina ja minusta on tullut hirveän mustasukkainen, mutta tuota luottamusta ja olen yrittänyt parantaa.Enkä enää ole niin sairaan mustis kuin alussa:)

Tosin olen mies. Hyvin pitkä, vuosia kestänyt, parisuhde kariutui tuossa aika kauan sitten jo. Olin tehnyt ja laskenut elämäni liiaksi sen naisen varaan. Se, että sä annat mennä ja uskallat heittäytyi siihen tunteeseen ja mennä sen mukana pitäis varmaan olla hyvä juttu, mut sit jos tipahtaa, niin tippuu korkeelta ja kovaa. Mulle kävi näin. Matto lähti jalkojen alta ja lensin pitkässä kaaressa suoraan pää edellä betoniseinään.

3 vuotta on nyt kulunut tuosta. Kovetin tuon jälkeen itteni sellaiseksi, ettei yksikään nainen ole päässyt tunteisiini käsiksi. Olen harrastanut yhden yön juttuja varmaan 50 kappaletta näiden kolmen vuoden aikana. Yli 3:a viikkoa en ole ketään tapaillut. Tuon muutaman viikon jälkeen tulee vaan olo, et pakko päästä pois. Pakko juosta karkuun jos vähänkään huomaa ajattelevansa tunteella asioita.

Ei tämä ole mun valinta. Mutta minkä sitä ihminen itelleen voi. Kyllä mä haluaisin käydä nukkuun naisen vieressä jota kohtaan tunnen jotain, koska se voittaa jokaisen yhden yön panon 100-0. Miten ihmeessä mä pääseen siihen kun tuo olo tulee aina? Mä muutin aikoinaan toiselle paikkakunnalle, sen jälkeen ulkomaille, kahdessa eri maassa asuin, sitten takaisin suomeen kun lopulta tajus, ettei itseään voi karkuun juosta vaikka kuinka yrittäis.

Mä en ole epätoivoinen, mulla on harrastuksia, naisia riittää baareissa, mutta silti se pieni kipinä ei suostu sammuun, et josko joku päivä vielä pystyis uudelleen rakastamaan. Ja ehkä vielä enemmän, et ehkä joku päivä vielä pystyis ottaan sitä rakkautta vastaan.

Hei!
Uskon, että Suomesta löytyy ihan älyttömästi ihania, rehellisiä ja vapaita miehiä ja naisia, mutta miksi minäkin törmään aina niihin petollisiin, joten usko vaan, että olen pettynyt monet kerrat. Mulla on ikää vähän päälle 40, ero takana, 1 ihana murkkuikäinen poika. Olen jo monta vuotta kaivannut suhdetta, joka jatkuisi pidempään kuin muutama kuukausi. En vaadi elämältä loistoa ja suurta mammonaa vaan hyvää oloa, ihmissuhdetta, jossa on hyvä olla molemmilla. Tuntuu, että tänä päivänä on trendikästä pettää, juosta suhteesta toiseen ja iällä ei ole mitään merkitystä, kaikki on yhtä "kukasta kukkaan"-mielellä. Mistä johtuu? TV:sta tulee mitä mekillisempiä tosijuttuja, mikään ei enää hätkähdytä, kohta varmaan hässitään suorassa lähetyksessä keskellä päivää eikä väliä vaikka lapset näkee.
Ei enää naurata tuttujen kommentti mulle, että olen niin ronkeli kun mulle ei kukaan kelpaa. Muutamien naistuttavieni miehet tekevät erilaisia ehdotuksia, joka tuntuu uskomattomalta. Eikö millään ole enää mitään väliä???? Yritä siinä sitten luottaa miehiin...

Mua niin suruttaa kuinka helposti sitä kyynistyy.
Suru ja pettymys voi tuntua murskaavalta. Itse olen melkein tappanut itseni että pääsisin tuskasta.. matalalla on käyty.

Luottamus on kovin hauras asia.
Minäkin olen saanut siipeeni monta kertaa.. viimeisin tapahtui tuossa viikko sitten, kun mies petti.

Olimme eronneet neljä vuotta kestäneestä suhteesta, mutta tunteet vetivät takaisin puolen vuoden erossaolon jälkeen. Aloitimme uudestaan, kaikki oli molempien mielestä täysin oikein ja rakkaus kukoisti, kunnes mies petti minut kolmen viikon kuluttua.
Ei syytä, ei mitään selitystä. Kaikki vain romahti.

Täytyy silti paikata sydämensä uudelleen, ja säilyttää oma arvostuksensa. Niin kauan kun itse pitää omista arvoistaan kiinni ja toimii itse oikein, ei ole lopulta hätää.

Minä uskon että täällä maailmassa jokainen saa ansionsa mukaan, ja luotettavat, rehelliset ihmiset kohtaaavat lopulta toisensa.

Luota kunnes toisin todistetaan.
Kyseessä on kuitenkin uusi ihminen, ei ollenkaan sama petturi joka sinua kolhaisi. Et saa antaa kenenkään petturin viedä uskoasi ihmisiin! Mikä sinua muuten odottaa? Elät omien muuriesi sisällä, muurit kasvavat vuosi vuodelta korkeammiksi, ja pian kukaan ei jaksa kamppailla tietään niiden läpi luoksesi.

Hirvittävän paljon työtä se vaatii, rohkeutta ja uskalllusta, mutta tänne on tultu kasvamaan ja oppimaan, ja mistä niin paljon oppisi kuin näistä ikävistä jutuista.

Tarvitset omaa rauhaa, aikaa omille ajatuksillesi, omille haluillesi, harrastuksille, opiskeluille, ystäville, perheelle. Anna pahojen muistojen haalistua ja rakennna itsesi vahvaksi.

Silloin tiedät pärjääväsi vaikka joku satuttaisikin uudelleen.

"ihminen ei ole haavoittumaton, mut me parannutaan"

Ei se tuon ihmeempää ole. En minäkään siis ole ainut jolta pilvilinnat on kadonnu silmänräpäyksessä ympäriltä ja alas on pitkä matka. Pahahan siinä ei ole se vauhti, vaan se äkkipysäys.

Jotenki sitä siellä pohjalla potkii sitten sen perustuksen alas tasaiseksi ja sen kun on saanu hoidettua niin alkaa taas etsimään seuraavaa linnaa johon kiivetä ja taas sitä toivoo että toivottavasti tää kestää...

Vähän viisastuneena elämän opeista, jotka joskus on annettu aika kovalla kädellä.

Puuhun pitää aina kiivetä sen tyvestä.

Olen ollut vastaavassa tilanteessa muutaman kerran kuin mitä tässä ketjussa monet kertovat. Olen muuttunut; en ole enää pettymysteni vanki, en sääli itseäni, en pelkää heittäytyä suhteisiin. Muutokseen on vaikuttanut montakin asiaa.

1) Ehkä tärkein on se, että viimeisin mies, joka jätti minut, ei hylännyt minua totaalisesti. Hän suostui sen verran keskustelemaan ja ottamaan minusta vastuuta, että kykenin ajan kanssa palauttamaan luottamukseni elämään.

2) Ehkä vielä suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että otin itse päävastuun itsestäni. Harrastin intensiivistä itseanalysointia pari vuotta. Analyysi kierteli suureksi osaksi juuri suhteessani tähän mieheen. Vähitellen olen vapautunut täysin syytöksistäni häntä kohtaan. Nykyään painopiste on omassa syyllisyydessäni ja siinä, miten olen hienovaraisesti käyttänyt hyväkseni hänen vastuuntuntoisuuttaan.

3) Lisäksi muutokseeni on vaikuttanut se, että muutama vuosi sitten pääsin kosketuksiin hyvin syvällä itsessäni olevien lapsen tunteiden kanssa. Tulin ravisuttavalla tavalla hylätyksi eräässä ihmissuhteessani, ja jossain vaiheessa ahdistukseni purkautui pikkulapsen itkuun. Kokemus oli yllättävä, ja muutti minussa paljon. Osa minussa tuli pestyksi puhtaaksi. Myöhemmin on tullut muitakin vastaavanlaisia itkukokemuksia, mutta ei enää yhtä voimakkaita. Se on ollut parantavaa ja vapauttavaa itkua.

4) Olen hankkinut kirjoista psykologista tietoa ja elämänviisautta. Kirjatiedon avulla olen rakentanut omaa elämänfilosofiaani, joka auttaa minua luottamaan itseeni ja elämään.

5) Loppusilauksen muutokselleni antoi viimeisin miessuhde, jossa minä olin hylkääjän roolissa. Kokemus oli terveellinen. Saatan nyt aavistaa jotain siitä ahdistuksesta, jota aiemmat miesystävät kenties tunsivat minun kanssani. Toisen riippuvuuden kohteena ei ole hyvä olla. Ei tunnu myöskään hyvältä hylätä. Teille, joiden sydän on särkynyt, voin kertoa, että on pahampaa hylätä kuin tulla hylätyksi. Hylätyn "etuna" on se, että voi antaa toiselle moraalisen tuomion.

Tiedän tunteen hyvin mistä kirjoitit,jokainen käsittelee tietty asiat omalla tavallaan.Sanotaan että jos se ei tapa se vahvistaa..niin no empä tiedä..,ainakin sattuu pirusti!!
Oon joskus miettinyt miten ihmiset voi tehdä toisilleen mitä vaan nyky maailmassa,miksi jotkut ihmiset ovat niin itsekkäitä ,että tappavat muiden tunteet kylmällä käytöksellään..en ole ymmärtänyt tuollaisia ihmisiä ..en koskaan
Lueppa semmoinen kirja kun paolo coelhon-> alkemisti se vois ehkä vähän jeesata sua..
Tunteeni on sun puolella vaikka hassulta se kuulostaakin koska ei tunneta ja tää maailma vaan on yleensä niin kylmä,mut eihän meidän silti tarvii olla.Toivon sulle tsemppii,kyllä sä vielä nouset..pidä huolta. ps: mulle saat kirjoittaa jos siltä tuntuu,oon avuksi jos vaan voin.siis todella vilpittömästi ystävänä.

...kestäkään tuollaista rhoreota. On kuitenkin helpompikin tie.

Mun elämäni mieskokemukset ovat olleet huomattavasti huonompia kuin aloittajalla. Ne eivät nimittäin ole koskaan edes johtaneet suhteisiin. Iskuyrityksiä satelee yöaikaan, joten periaatteessa olen kyllä kohdannut vastakkaisen sp:n edustajia. Ikävä kyllä. Osittain tämä voi johtua siitä etten nuorena tuntenut monia ihmisiä tai liikkunut juuri missään, en tavannut juuri ketään. On helpompi kiinnostua tuttavan ystävästä kuin ventovieraasta.

Peilistähän näen että pahemmaltakin voisin näyttää. Mutta kas kummaa, miehet haluavat itse loistaa! Minulta kerjätään miehisen egon imartelua ja tunnustusta, jotenkin olen pätevä siihen - mutta tyttöystäviksi otetaan naapurintyttöjä.

Olen sietänyt osana koulukiusaamista aivan hirvittävää kohtelua, myös pojilta. Se ehkä näkyi jälkeenpäin käytöksessäni ja heikossa itsetunnossani, häpesin aina itseäni! Monet alkavat pahuuttaan potkia heikkoa. Miesten naisihanne on se tyttö, joka koulussa nimenomaan kiusasi muita. Pelimimmit.Niiden hysteerisyys kai jotenkin on sähäkkää.Samalla kiusaaja vaikuttaa vahvalta valioyksilöltä.

En voi snaoa, että enää edes katselisin miehiä hirveän intensiivisellä silmällä.Olen 24 ja jotain pakollista avioliittoa on kai pakko yrittää säätää.Mutta keskityn IHMISEN löytämiseen, voi olla vaikka homo ja meillä voi olla avoin liitto ja omien lasten lisäksi adoptiolapsi.Olisi kivaa murtaa vanha ydinperhemalli.

Itsellänikin masentaa, kun halusin oikeasti seurustella mutta aina saan vain rukkasia. Olen tullut jostain syystä siihen tulokseen että naiset on hyviä ystävinä mutta en saa vain jostain syystä sitä vastakaikua jota haluaisin. Monena iltana on tyyny kosteana saanut mennä nukkumaan kun mietti sitä, kun monella kaverillakin on tyttöystävä ja minun ensimmäisen kanssa meni kaksi vuotta hyvin kunnes hän päättääkin että ollaan vaan kavereita. Jotenkin minua on kokoajan pelottanut se, että en ehkä koskaan tapaa sitä oikeaa ja en saa purkaa sisälläni jylläävää rakkautta häneen.

Voimia ja jaksamista sinulle!