Kuka aloitti tämän Intifadan ?

Jos katsotaan historiassa taaksepäin, niin juuret löytyvät niiltä ajoilta kun Mooses johti Egyptin lihapatojen äärissä kasvaneen paimentolaiskansan takaisin niille maille, josta Joosef ja hänen veljensä olivat lähteneet Egyptiin. No, nyt ei tarvitse ehken koko historiaa käydä läpi vaan lähteä liikkeelle sionismista. 1947 Palestiinassa oli jo miljoona juutalaista ja ahkerana väkenä olivat tuolla porukalla rakentaneet paljon infrastruktuuria ja alkaneet pärjätä. 2. maailmansodan seuraksena maailma koki tarpeelliseksi antaa taas juutalisille oman maan, tosin kuten sanoit siihen liittyi myös terrorismia tai vapautustaistelua juutalaistenkin puolelta. Eroa palestiinalaisiin, tai eihän silloin vielä palestiinan kansaa ollut vaan Palestiinassa asuva arabikansa, oli se, että juutalaiset lähtivät rakentamaan yhteistä hyvää. Uutta maata yhteiseksi hyväksi, poiketen arabeista joilla oli ja on edelleen vaikeutta erottaa yhteistyön merkitystä. Pääpaino kun arabikulttuurissa on yksilön ahneudella ja hyvän keräämisessä vain omaan taskuun. EI kyetä näkemään, että yhdessä toimimalla kaikki hyötyvät enemmän. Tämä on selkeä ero, joka erottaa näitä kahta paikallista kulttuuria. Ja on varmasti merkittävä syy jatkuvaan kahinointiin. Israelin itsenäisyyttähän seurasi välitön hyökkäys arabitaholta ja silloin ei juutalaiset olleet vielä mitään nykyistä soturikansaa. Kaukana siitä. Silloin vain päättäväisyys ja olo selkä seinää vasten vailla tietä ulos, saivat aikaan sen puristuksen, jota voisi verrata Suomen talvisotaan. Tämä on varmaan syynä, että monet suomalaiset tuntevat sympatiaa tuota Israelin kansaa kohtaan. Tuon epätoivoisen taistelun mutta voittoon päättyneeseen taisteluun kulminoituu Israelin ajattelu myöhempinä vuosina. EI ikinä voida sallia sitä, että vihollinen voisi olla voimakkaammpi kuin he. Mutta arabien ymmärrys tuosta ajttelutavasta Israelin suunnalta ei ole mennyt perille, ei sitten millään. 1956, 1967, 1973, 1983, 1989, 2002 on tarvinnut taas lyödä päätä Israelin kallioon itse liikkeelle lähteneenä. On vaikea suomalaisena ymmärtää kertayrityksen jälkeen Karjalan petäjään päätä lyöneenä, kuinka voi arabiosapuolet olla niin lyhytnäköisiä, ettei voida ymmärtää vastapuolen ajattelua. Tästä asioita pohtineena olen tullut tuohon edellä esittämääni tulokseen. Kansalle täytyy osoittaa vihollinen naapurista, kun jonkun kädet ovat syvällä omien taskuissa. Siinäpä se. Tuomioja olisi järkevä, jos jättäisi heikkoon tiedontasoonsa perustuvan polemisointinsa vähemmälle ja kävisi kertomassa arabikavereilleen asian, jonka suomalaiset karvaasti oppivat Karjalan petäjikössä 1944 - vahvempaansa ei voi voittaa voimalla - vaan keinot löytyvät muualta. Miksiköhän nykyään SUomen kansantalous on melkein yhtä suuri kuin koko suuren Venäjän. Hoidettiin homma kotiin huutelematta - viisas pääsee vähemmällä. Tähän juttuun ei siis tarvitse kiinnittää siis edes jenkkien öljyintressejä. Helpommallakin pääsee ja jenkithän saavat kohta öljynsä Keski-Aasiasta. Saa heidänkin puolesta Lähi-Itä jäädä omaan rauhaansa. Oli muuten melkoisen hyvä artikkeli joku viikko siitten Hesarissa Putinin ymmärryksestä,miten Venäjä saadaa taloudellisesti jaloilleen ja sitä kautta vahvaksi maaksi. Silloin on parempi jättää turha kohkaaminen vähemmälle ja keskittyä oleelliseen. Jos haluat olla suuri, pitää talouden myös olla suuri. Sitä ennen on turha jatkaa joka asiasta kohkaamista. Meni siinä Venäläisillä yli 80 vuotta asian ymmärtämiseen.

Totuuskomissio kirjoitti:

Jos katsotaan historiassa taaksepäin, niin juuret löytyvät niiltä ajoilta kun Mooses johti Egyptin lihapatojen äärissä kasvaneen paimentolaiskansan takaisin niille maille, josta Joosef ja hänen veljensä olivat lähteneet Egyptiin. No, nyt ei tarvitse ehken koko historiaa käydä läpi vaan lähteä liikkeelle sionismista. 1947 Palestiinassa oli jo miljoona juutalaista ja ahkerana väkenä olivat tuolla porukalla rakentaneet paljon infrastruktuuria ja alkaneet pärjätä. 2. maailmansodan seuraksena maailma koki tarpeelliseksi antaa taas juutalisille oman maan, tosin kuten sanoit siihen liittyi myös terrorismia tai vapautustaistelua juutalaistenkin puolelta. Eroa palestiinalaisiin, tai eihän silloin vielä palestiinan kansaa ollut vaan Palestiinassa asuva arabikansa, oli se, että juutalaiset lähtivät rakentamaan yhteistä hyvää. Uutta maata yhteiseksi hyväksi, poiketen arabeista joilla oli ja on edelleen vaikeutta erottaa yhteistyön merkitystä. Pääpaino kun arabikulttuurissa on yksilön ahneudella ja hyvän keräämisessä vain omaan taskuun. EI kyetä näkemään, että yhdessä toimimalla kaikki hyötyvät enemmän. Tämä on selkeä ero, joka erottaa näitä kahta paikallista kulttuuria. Ja on varmasti merkittävä syy jatkuvaan kahinointiin. Israelin itsenäisyyttähän seurasi välitön hyökkäys arabitaholta ja silloin ei juutalaiset olleet vielä mitään nykyistä soturikansaa. Kaukana siitä. Silloin vain päättäväisyys ja olo selkä seinää vasten vailla tietä ulos, saivat aikaan sen puristuksen, jota voisi verrata Suomen talvisotaan. Tämä on varmaan syynä, että monet suomalaiset tuntevat sympatiaa tuota Israelin kansaa kohtaan. Tuon epätoivoisen taistelun mutta voittoon päättyneeseen taisteluun kulminoituu Israelin ajattelu myöhempinä vuosina. EI ikinä voida sallia sitä, että vihollinen voisi olla voimakkaammpi kuin he. Mutta arabien ymmärrys tuosta ajttelutavasta Israelin suunnalta ei ole mennyt perille, ei sitten millään. 1956, 1967, 1973, 1983, 1989, 2002 on tarvinnut taas lyödä päätä Israelin kallioon itse liikkeelle lähteneenä. On vaikea suomalaisena ymmärtää kertayrityksen jälkeen Karjalan petäjään päätä lyöneenä, kuinka voi arabiosapuolet olla niin lyhytnäköisiä, ettei voida ymmärtää vastapuolen ajattelua. Tästä asioita pohtineena olen tullut tuohon edellä esittämääni tulokseen. Kansalle täytyy osoittaa vihollinen naapurista, kun jonkun kädet ovat syvällä omien taskuissa. Siinäpä se. Tuomioja olisi järkevä, jos jättäisi heikkoon tiedontasoonsa perustuvan polemisointinsa vähemmälle ja kävisi kertomassa arabikavereilleen asian, jonka suomalaiset karvaasti oppivat Karjalan petäjikössä 1944 - vahvempaansa ei voi voittaa voimalla - vaan keinot löytyvät muualta. Miksiköhän nykyään SUomen kansantalous on melkein yhtä suuri kuin koko suuren Venäjän. Hoidettiin homma kotiin huutelematta - viisas pääsee vähemmällä. Tähän juttuun ei siis tarvitse kiinnittää siis edes jenkkien öljyintressejä. Helpommallakin pääsee ja jenkithän saavat kohta öljynsä Keski-Aasiasta. Saa heidänkin puolesta Lähi-Itä jäädä omaan rauhaansa. Oli muuten melkoisen hyvä artikkeli joku viikko siitten Hesarissa Putinin ymmärryksestä,miten Venäjä saadaa taloudellisesti jaloilleen ja sitä kautta vahvaksi maaksi. Silloin on parempi jättää turha kohkaaminen vähemmälle ja keskittyä oleelliseen. Jos haluat olla suuri, pitää talouden myös olla suuri. Sitä ennen on turha jatkaa joka asiasta kohkaamista. Meni siinä Venäläisillä yli 80 vuotta asian ymmärtämiseen.

eivät oikein vakuuta.

Tässä linkissä yleistieotoa Israelin ekspansiivisesta valloitus ja miehityspolitiikasta.
Löytyy kartat ja selitykset siitä miten aluejako alunperin suunniteltiin ja kuinka Israel välittömästi ryhtyi väkivalloin valtaamaan palestiinalaisille aiottuja maa-alueita.
http://www.un.org/Depts/dpa/ngo/history.html

Mielikuvasi alueella -48 asuneiden juutalaisten määrästä poikkeaa hieman todellisuudesta.

Estimated Population of Palestine 1870-1946*
Arabs (%) Jews (%) Total

1870 367,224 (98%) 7,000 (2%) 375,000
1893 469,000 (98%) 10,000 (2%) 497,000
1912 525,000 (93%) 40,000 (6%) 565,000
1920 542,000 (90%) 61,000 (10%) 603,000
1925 598,000 (83%) 120,000 (17%) 719,000
1930 763,000 (82%) 165,000 (18%) 928,000
1935 886,000 (71%) 355,000 (29%) 1,241,000
1940 1,014,000 (69%) 463,000 (31%) 1,478,000
1946 1,237,000 (65%) 608,000 (35%) 1,845,000

* Figures are rounded.
Sources: The numbers in this table are estimates constructed from the following: Yehoshua Ben-Arieh, "The Population of the Large Towns in Palestine During the First Eighty Years of the Nineteenth Century, According to Western Sources" in Moshe Ma'oz, ed. Studies on Palestine during the Ottoman Period, Magnus, 1975; Alexander Scholch, "The Demographic Development of Palestine 1850-1882", International Journal of Middle East Studies, XII, 4, November 1985, pp. 485-505; "Palestine", Encyclopedia Britannica, 11th edn, 1911; "Palestine", Encyclopedia of Islam, 1964; UN Document A/AC 14/32, 11 November 1947, p.304; Justin McCarthy, "The Population of Ottoman Syria and Iraq, 1878-1914", Asian and African Studies, XV, 1 March 1981; Kemal Karpat, "Ottoman Population Records and the Census of 1881/82-1893", International Journal of Middle East Studies, XCI, 2, 1978; Bill Farell, "Review of Joan Peters", 'From Time Immemorial', Journal of Palestine Studies, 53, Fall 1984, pp. 126-34; Walid Khalidi, From Heaven to Conquest: Readings in Zionism and the Palestine Problem until 1948, Institute for Palestine Studies, 1971 appendix I; Janet L. Abu Lughod, "The Demographic Transformation of Palestine", in Ibrahim Abu Lughod, ed., The Transformation of Palestine: Essays on the Origin and Development of the Arab-Israeli Conflict, Northwestern University Press, 1971 pp. 139-63.

Jos lukaiset allaolevat kirjat, voit todeta Israelin johtohahmojen myöntävän Israelin aloittaneen sodan -48.

Ben-Gurion, Rebirth and Destiny of Israel (N.Y.: Philosophical Library, 1954

Menachem Begin, The Revolt, Nash, 1972

Benny Morris, "The Causes and Character of the Arab Exodus from Palestine: the Israel Defense Forces Intelligence Branch Analysis of June 1948", Middle Eastern Studies, XXII, January 1986

-56 Israelilla oli kovat halut hyökätä Egyptin kimppuun saadakseen haltuunsa Siinain ja Gazan alueet.

"not to miss any politically favorable opportunity to strike at Egypt" (Moshe Dayan, Diary of the Sinai Campaign, Weidenfeld and Nicolson, 1966, p. 37).
Dayan expressed the hopes of the Israeli leadership when he said in December 1955:
"One of these days a situation will be created which makes military action possible" (Kennet Love, Suez: The Twice Fought War, McGraw-Hill, 1969, p. 106).

The opportunity to make war against Egypt came in July 1956 when Nasser nationalised the Suez Canal, an act within the legal right of the Egyptian state. The Suez Canal was controlled by foreigners in 1956 and represented an important vestige of colonialism affronting the Arab people. Nasser's action was popular although, in hindsight, politically cataclysmic. France and Britain, in one of the last spasms of European colonialism, colluded in a secret alliance with Israel to invade the Sinai and destroy Nasser.

On 29 October 1956 Israel attacked Egypt and occupied the entire Sinai. French war equipment poured into Israel and French and British warships bombarded the Egyptian coast. French and British troops landed and helped the Israeli armed forces. Eisenhower, who had been in the dark about the invasion plans and the secret alliance, demanded that Israeli forces withdraw from Egyptian territory. Israel refused, leading Eisenhower to exclaim:

"Should a nation which attacks and occupies foreign territory in the face of U.N. disapproval be allowed to impose conditions on its own withdrawal? If we agree that armed attack can properly achieve the purpose of the assailant, then I fear we will have turned back the clock of international order..." (Address to the nation, 20 February 1957).

-67 sodan aloitti Israel, sen ovat myöntäneet useat Israelin korkeat johtohenkilöt mm. Begin ja Rabin

Yitzhak Rabin "I do not think Nasser wanted war. The two divisions he sent to the Sinai on 14 May would not have been sufficient to launch an offensive against Israel. He knew it and we knew it" (Le Monde, 29 February 1968).

Prime Minister Menachem Begin, in a speech delivered at the Israeli National Defense College, clearly stated that: "The Egyptian army concentrations in the Sinai approaches do not prove that Nasser was really about to attack us. We must be honest with ourselves. We decided to attack him" (Jerusalem Post, 20 August 1982).

-73 Egypti ja Syyria eivät hyökänneet Israeliin vaan omille alueilleen jotka olivat Israelin miehittämiä.

"In a final analysis, Arab action is justifiable, moral and valid under Article 51 of the Charter of the United Nations. There is no aggression, no attempt to acquire new territories. But to restore and liberate all the occupied territories is a duty for all able self-respecting peoples" (Sunday Times, 14 October 1973).

-82 Israel hyökkäsi Libanoniin tavoitteinaan tuhota PLO ja asettaakseen Libanoniin kristityn hallituksen joka toimisi yhteistyössä Israelin kanssa.

"The bigger the blow and the more we damage the PLO infrastructure, the more the Arabs in Judea and Samaria, [the Biblical name for the West Bank used for obvious political reasons by Israel] and Gaza will be ready to negotiate with us"
-- The Times, 5 August 1982 --

"[the] Israeli army will enter Lebanon, will occupy the neessary territory, and will create a Christian regime which will ally itself with Israel"
-- Livia Rokach, Israel's Sacred Terrorism, op.cit., pp. 24-30.
Also see, Laura Zittrain Eisenberg: My Enemy's Enemy: Zionist Intentions in Lebanon.

Kaikenkaikkiaan ... useat korkea-arvoiset israelilaiset poliitikot, sotilas- ja tiedusteluhenkilöt, ovat myöntäneet moneen otteeseen Israelin aloittaneen kaikki mainitut sodat.

Talvisotavertauksesi on täysin vailla mieltä, Suomeen kohdistui hyökkäys ulkopuolelta kun taas Israel hyökkäsi jokaisessa sodassaan rajanaapuriensa territoriolle.

Mitä tulee harhaisiin käsityksiisi infrastruktuurin rakentajista, voin viitata noihin samoihin israelilaisiin johtohahmoihin.

Moni heistä on myöntänyt ettei koko alueella ole ainoatakaan kylää, kaupunkia tai muuta senkaltaista asutusaluetta joka ei olisi alunperin ollut arabien rakentamaa ja nimeämä.
Jos haluat, voin kaivella arkistoistani kirjallisuusluettelon myös tästä aiheesta.

Vertaileva "analyysisi" juutalaisesta ja arabikultturista ja "kansanluonteista" on sen luokan limbo etten edes vaivaudu kommentoimaan sitä tämän enempää.

Ennenkuin lähtee keuhkoamaan älyvapaita mielipiteitään, kannattaa tarkistaa onko niillä edes jonkinlaista perustetta todellisuudessa.

Sharon kävi ihan laillisesti ihan laillisella istraelilaisella paikalla. Tämän hetkisen intifadan sytytti ns. sosiaalinen tilaisuus.

Tämä intifada on vain yksi lenkki pitkässä intifadojen ketjussa, joka on syntynyt joskus Mooseksen aikoina, jopa sitä ennen, ja jatkuu meidän jälkeenkin.

Arabimaissa eletään kulttuureissa, joissa neuvottelun päämäärä ei ole eri osapuolille yhteisesti hyväksyttävissä olevan neuvottelutuloksen saavuttaminen. Päämäärä on jo itse neuvottelu. Jos Suomessakin jokaisen, melkein minkälaisten neuvottelujen aloituslähteenä olisi esim. Ruotisin Erik Pyhän ristiretki Suomeen ja siihen liittyen olot silloin, sitä ennen ja sen jälkeen sekä mitä kukin rotu, suku ja perhe kulloinkin on missäkin joskus tehnyt, neuvottelemistä kyllä riittäisi eikä sopisen vaaraa synny.

Aika ajoin tapahtuu, että joudutaan elämään molempien osapuolen kulloistenkin saneluratkaisujen varassa eikä maailma jaksa olla enää asiasta oikein kiinnostuntu. Tämän vuoksi tarvitaan intifadaa ja itsemurhalaveteilta ammuttuja räjähteitä.