Yhdeksässätoista vuodessa

yhdeksässätoista vuodessa olen
oppinut, että elämä on piikkimatto,
palavia hiiliä
kuristusventtiili ja teräviä kiviä.

Elämä on vaniljatanko ja
mantelirouhetta.
Helppoa, leutoa, pehmeää, pientä,
suurta
ja kaikkea läpäisevää lattialle asti vievää
vatsan pohjan ympäri kääntävää kipua.

Elämä on sata jääpiikkiä
ja höyhenen hento kosketus
vapaapudotus
ja kaiken kantava, kestävä, kiinni ottava
maa,
kun putoaa.

Olen oppinut, etten pysy paikallani edes
ihossani;
tiedän kuka olen tänään,
mutta kuva haalenee huomiseksi.

Mutta hän on minä.
Minä olen hän.
Ja minä, tiedäthän
olet niin paljon enemmän,
kuin ihmisen kuori, joksi
olet luullut kasvaneesi.

Hyvää syntymäpäivää siis itsellesi //