Se rasti on pakko mennä muuten läpi..
https://youtu.be/36_3pRw7SE4
Joskus pitää lähteä... ootko miettinyt sitä?
https://youtu.be/36_3pRw7SE4
Joskus pitää lähteä... ootko miettinyt sitä?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 167
Vanhimmat
Nähty ja koettu. Ei tarvi pelätä.
No itse kanssa mietin, että hyväksynkö sen homman.
Mietin vaan sillä, että joskus voi tohtori sanoo pahasti, sit pitäis sanoo läheisille hyvästi. Mutta en sen takia oo käymättä tohtorilla... ajoissa sekin vois ehkä jotain.
Jokos Timppa dun porukat on lähteneet? 🤔
Isä on huonossa kunnossa. Mutta pelkää kuolemaa. Miten voin rauhoittaa häntä? Näen silmistä, että pelottaa niin pirusti ja se on tosi lähellä nyt...
Itsellä ei hätää. Minutkin voi viikatemies hakea milloin vaan. Mutta veikkaan, että ei tää kroppa anna periks helpolla. 🙄
Mutta isä pelkää pirusti. Vältteli lääkäriä, kunnes vein väkisin...eturauhassyöpä. Äijä on luu ja nahka enää. Tänään meni ambulanssilla sairaalaan. Mä taas maalle...huomenna meen katsoo ukkoo. Mitä mä sille sanon? Puhun joutavia? Mieli tekis sanoa, että elä pelkää... ei se satu. Se vapauttaa...
Mitä lie kokee? Ei varmasti sano...
Timo, tiedätkö, että muuten, että vituttaa. Toi isäukko on huikee äijä, mutta ei osaa välittää itsestään.🙁
Jos ette ole asiasta puhuneet, niin tää kirja vois olla aika mautan antaa..
https://www.nextory.fi/kirja/portilla-suomalaisia-kuolemanrajakokemuksia-10056651
Kerro isällesi kuinka paljon pidät hänestä, siis rakastat häntä ja mitä kivoja asioita elämässänne on ollut.
Kannattaa varmaan puhua, että kuolemaa ei kannata pelätä ja miten te tapaatte taivaassa sitten myöhemmin kun aika on.
Otan osaa vaikka ei tunnetakaan, vaikea tilanne teillä on.
Eturauhas syöpä ei nykyään ole mikään iso asia. Käytännössä lähes kaikki selviävät. Joten älä stressaa. Ja vaikka sinun oma kroppasi olisi titaanista tehty, niin voit aina joutua onnettomuuteen jossa käy, kuten itselleni.
Kannattaa siis elää hetkessä, vailla turhia murheita. Ei muuten kuoleman jälkeen näkynyt tunnelia, valoa, taivasta, helvettiä... Se on vain kuin olisi laittanut kytkimestä virrat pois, ei sen pelottavampaa. Tuskia ei ollut ja se johtuu aivojen erittämästä ylimääräisestä aineesta kuoleman hetkellä.
Ole siis ihan rauhallinen, jos kaipaat kuolleita olet mielestäni itsekäs. On minullakin kuollut ystäviä, sukulaisia ja jopa puoliso. Se nyt vain kuuluu elämään joka päättyy aina kuolemaan.
Ripä taida iskä tuota lukee enää..
Oliko pitkälle edennyt kun tauti löydettiin?
"Eturauhas syöpä ei nykyään ole mikään iso asia. Käytännössä lähes kaikki selviävät."
Koska isolla osalla se ei leviä minnekään eturauhasen sisältä. Mutta levinneeseenkin syöpään on hyvät hoidot ja kroonisen syövän kanssa voi elää vuosia.
No eipä tiedä miten hoidot auttaa?
Tottakai mä meen sinne tapaamaan positiivisen asenne päällä. Mutta ei se hänen pelkoaan pois vie...
Totta. Faijallakin oli..
Voimia teille kaikille, isällesi eritoten. 🤗
Sinäkin pidä mielessäsi se, että perimässä voi olla alttius syöville sullakin.
"Eturauhassyövän perinnöllisyys
Muutamaan prosenttiin eturauhassyövistä liittyy perinnöllinen alttius. Isällä tai veljellä todettu eturauhassyöpä kaksin- tai kolminkertaistaa sairastumisriskin. Riski on suurempi, jos lähisukulaisen syöpä on todettu alle 70-vuotiaana. Noin 20 prosenttia syövistä esiintyy perheittäin."
Että tarkkaile myös ikääntyessäsi omaa alakertaa siinä määrin, jos alkaa outoja oireita olemaan. Mielummin herkästi lekuriin, kun piiloon talliin tai töihin.
Pelkoa ei pois saa poppakonsteilla, mutta positiiviset asiat kannattaa minusta ottaa voimavaroiksi ja pitää niitä puheissa esillä. ☺️🤗
Mä en epäile mennä lääkäriin. Enkä pelkää..
Se viha maailmaa vastaa tulee siitä... syyttäsit kaikkea...
Mutta kun saisin tuon pelon vaan isukilta pois...🙁
Ei tiedä vielä? Nyt ei pysty syömään ja kunto kerkesi huononemaan paljon, ennenkuin kävin varaamassa yksityiseltä ajan..
Itse pelkään, että liian myöhään...😔
Hyvä. Terveyden kanssa tarkkana. ☺️
En tunne sun isukkia, mikä on hänellä paras tapa tukea. Omalta isältäni olen hänen sairastellessa suoraan kysynyt sopivan hetken tullen, että pelkäätkö sinä, kun on näyttänyt siltä että uskaltaa kysyä.
Ja se on hänen kanssa toiminut sen verran, että on uskaltanut vastata rehellisesti pelkäävänsä. Sitten sitä pelkoa on saanut purkaa ja kohdata sen. Sitten kun on purkanut tuntojaan olen nostanut esiin ne sairauden hoidon edut ja tavat, koittanut rohkaista ja somaan ne kortit lävitse.
Ja puhunut puhumasta päästyä, kun se tuntuu mun isää auttavan. Että joku huomaa hänet ja sen henkisen tuskan ja pelon.
Järkiperäistä faktaa, mutta myös välillä mukavia ihan muusta aiheestakin puhuen. Ja kiukkuaminen tulee mun isälläkin siitä avuttomuuden ja pettymyksen, pelon tunteesta.
Ikään kuin koko maailma olisi pettånyt hänet sairauksia niskaan langettamalla.
Pelko on ikävä kaveri, mutta luonnollista.
Jotkut ei halua puhua koko sairaudesta, kun toiset haluaa muttei tiedä miten. Saako teilläpäin jotain henkistä tukea sieltä sairaanhoidon puolesta? Jeesiä ukolle ja/tai omaisille myös? Miten lähestyä mörköä syöpä?
Kauanko pärjäsi levinneen syövän kanssa?
Se syöpä oli ihan hoidossa, mutta hän kuoli sitten muista syistä.. onnettomuus.
Jaa mutta tosiaan. Olisko musaketjun paikka? Tietenkin aiheeseen liittyen.
https://www.youtube.com/watch?v=zh0OoLBcT_U
Noh... ei tottele..
https://youtu.be/T3Sk9XsH3Wc
Tää on kaunis biisi...
Ai tommonen pintaa lipova kevytkyssä..
No en niinkään omaa.
No siihen kuuluu kaikki.
https://youtu.be/dXQIpHax8hM
Sekin on käytävä läpi ennen kuin niin käy... tai käy kun mun isälle...😟
Loppuivat seksit eli keksit, Dominatrixit eli domino-keksit, olisi pitänyt ostaa 3-paketti samalla noita, ostin yksiön eli yhden putkiopaketin vain, noitahan kuluu hyviä keksejä jos ammatikseen pureskelee.
Fazer Domina keksit, Domino-Dominatrix.
Njaa,+kohta+vuosi+syöpäleikkauksesta,+tiedossa+on+että+87%+leikatuista+kuolee+5+vuoden+sisällä.+
👍👍👍 Juuri näin!
Mutta miten jakaisit tuon?
Kuolemahan olisi vapautus kaikesta, jos voisi olla olematta ollenkaan, helpottaisi hieman elämää, kun ei olisi olemassa ollenkaan.
Simppeliä, mutta onko se sinun lähellä, kuolema?
En pelkää. Muistan, miten kuolin pikkupoikana vähän yli sata vuotta sitten. Omaa tyhmyyttäni ja hyväuskoisuuttani. Oli se vain mahtavan hieno tunne, kun huomasin kuolevani! Pois tästä maailmasta! Ja sitten kun tänne uudestaan oli pakko syntyä... En olisi halunnut, mutta ei siinä minun halujani kysytty. Olisin vielä halunnut levätä siellä jossakin, missä oli kullanväristä aurinkoa, lepoa ja muutapa juuri en muistakaan, koska sen muistaminen otettiin minulta pois. Samoin kuin sekin, minkä takia minulle kerrottiin kolme asiaa tulevasta elämästäni. Ja niin siinä sitten kävi. Yhtä onnistuin pitkän piinan jälkeen vähän väistämään, mutta erittäin pahoin seurauksin. Se yksi on yhä voimassa, ne kaksi muuta on jo olleet, menneet ja sovitetut. Toivottavsti tänne ei enää tarvitse tulla. Vaikka Jeesus sanoi, että "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja Maan päällä" niin miksi Jeesus sitten kuitenkin antoi ainakin maanpäällisen valtansa Saatanalle, kuten olemme kaikki nähneet?
En pelkää. En ainakaan näin asiaa ajatellen, tiedä sitten jos johku onnettomuuteen tai tilanteeseen joutuu missä avun saamista ehtii tuskissaan odotella ja miettiä jääkö henkiin vai kuoleeko. Näkeekö enää rakkaitaan tai jopa tilanne missä oma kuolema olisi paha vaihtoehto ja estäisi auttamasta heitä, rakkaitaan.
Sitten voi olla pelko läsnä, vaikkei tässä pohtien skenaarioita pelkoa ole. Toisaalta joku sairaus missä loppu häämöttää voi olla pelottavaa, mutta myös rauhoittavaa. Riippuu niin miten suhtautuu ja mikä on tilanne, kokonaiskuva
Jos on vakavassa onnettomuudessa, niin ei siinä hirveästi mietitä. Itse ainakin ennen tajunnan menetystä yritin toimia, kuten vaisto kertoi.
Edelleen aivomme (minulla puolikas) pitävät huolta, ettei vakavassa tilanteessa ole pelkoja eikä kipuja. https://tekniikanmaailma.fi/tutkijat-selvittivat-mita-ihmisen-aivoissa-tapahtuu-hetkea-ennen-kuolemaa-pimea-aalto-leviaa-nopeasti/
Lisäksi muistaakseni erittävät mielihyvähormonia.
Se voi olla, että ja hyvä oliskin että ei pääse pelkäämään. Tuli mieleen nuo järistysten rauniot, mistä pelastivat ihmisiä vielä neljäntenä päivänä sortumien alle jäämisestä, että ehtii siinä jo monta päivää miettimään löydetäänkö minua ikinä täältä raunioista. 😕
Sellainen tilanne onkin tosin aivan eri asia. Siinä, ainakin minä, varmasti sekoaisin.
Juu, luulen kanssa että itselläkin tulisi se pelko odotellessa. Jos itse en pystyisi itseäni edes mitenkään auttamaan.
Sama täällä. Olis vain niin mukava liikkua ja elää. Pelottaa se kyllä, jos joutuu odottamaan varmaa kuolemaa pitkään ts. kitumista. Menis pois vaikka nukkuessa, kun se aika tulee kohdalle.
Olin joskus joo nukutuksessakin leikkauksessa sairaalassa, sitten sairaanhoitaja huomaa: herään nukutuksesta... tulee kysymään vointia? Vastasin muistaakseni että: Masentaa, sitten se sairaanhoitaja sanoi että: mikäs nyt noin komeaa nuorta miestä voisi masentaa? Vastasin: tytöt... jotain tuollaista höperöä juttua kun leikkauksen jälkeen herää nukutuksesta :D
2 valtiota joita tarkkailin, olen kyllä jo päässyt kokonaan yli noista ku klux klan -jutuista, mutta siltikin tarkkailin kahta osavaltiota vaaleissa: texas sekä ohio, joiden kkk-johtajilta itselläni on jotain vanhoja käyntikortteja Ohio on sinänsä hauska juttu: 2nd in command in Ohio of klan lähetti kortteja joskus itselleni, by airmail, paljon noin 200kpl käyntikortteja. Second in command of Ohio state ku klux klan.
Joo ja en. Elämän surkein rasti, haluaisin elää ikuisesti 🤔 No, ehken sittenkään. Kukaan ei nuorene vanhetessaan... Kun tulee ikää tarpeeksi ja pahoja sairauksia, jotka vievät voimat, niin sellaisen elämän jatkaminen tunnu kovin mielekkäältä.
Tässä elämän varrella olen menettänyt mm. kaikki isovanhempani, isäni, sekä kaikki hänen kuusi sisarustaan. He kaikki olivat iäkkäitä, mutta kyllä kuolema kirpaisee aina pahasti, eikä siihen näköjään totu. Ainakaan vielä, näin hieman alle 60-vuotiaana.
Kävin kuolevaa isääni (aggressiivinen haimasyöpä) katsomassa sairaalassa. Puhelin niitä näitä, samoin isä. Kädestä kiinni pitäminen on herkin juttu mitä voin itse itkemättä tehdä, joten niillä mentiin.
Vanha äitini on nyt sairaalassa - tilanne ei ole kovin epätoivoinen - hoitajien mukaan, mutta kun ihminen lähentelee 100v niin ymmärtää sen, ettei elämää enää kovin paljon jäljellä ole.
Kun menet isääsi katsomaan sairaalaan, niin neuvoisin vain olemaan "normaali". Siis juuri sellainen Disse kuin yleensä isän kanssa olet. Vähän pehmoisia voit puhua, jos se sinulle on luontevaa. Olen isäni, tätini ym. muiden jo kuolleiden kanssa aikoinani, samoin äitini kanssa puhuneet kuolemasta paljonkin. Oikeastaan heiltä olen oppinut jo lapsena (jolloin pelkäsin kuolemaa todella paljon !) ettei kuolemaa tarvitse pelätä, se tulee aikanaan jokaiselle. Myöhemmin olen ajatellut, ettei kuolema ole sen kummempaa kuin aika ennen syntymää oli.
Tätini oli mielenkiintoisimpia ihmisiä mitä milloinkaan olen tavannut. Hän vaihtoi seurakuntaa kuin pipoa, ja lopulta ei kuulunut mihinkään eläkkeelle päästyään. Kerran puhuessamme kuolemasta, hautaamisesta ym. niin kehotin häntä liittymään takaisin ** kirkkoon, koska pääsen käymään sitten helposti hänen haudallaan ja järjestämään hautajaiset. Niin hän tekikin, joka oli ihme 😊. Yleensä piti kaikessa oman päänsä.
Ystäväni isä on sairastanut pahaa syöpää jo yli 2v vaikka hänen olisi pitänyt kuolla jo yli 1v sitten. Elämän ihme. Raskasta aikaa silti isälle kuin kaikille läheisille.
Minä oon saanut itse äiltäni terveet ajatukset kuoleman liittyen. Levollista harmoniaa.
Isäni otti omien vanhempiensa kuolemiset raskaaasti. Hänestä paistoi lohduttomuus. Varsinkin ukki reki tiukkaa hälle. Minullekin ukki oli tärkeä ihminen. Olin liki onnellinen että hän jäi puunhakureissulle. Koti-ihminen sai lähteä saappaat jalassa. Oli arvokas lähtö. 😊
Isäni vaan ei ole ikinä osannut käsitellä tunteitaan. Miten kauhuissaan hän onkaan nyt. Kuulin äänestä. Koitti ola urhea, kun soitin. Tuntuu pahalle...😞
Monet vanhat ihmiset eivät osaa käsitellä tunteitaan. Eikä oikeastaan monet nuoremmatkaan. Etenkään kuolemaan liittyen. Ehkei sillä kovasti väliäkään. Jos on vanhaksi asti pärjännyt ilman kummoisia tunteiden käsittelyitä, niin sen pitäisi riittää.
Isoäitini kuoli pihallaan talven pakkasessa (maaseudulla yksin) - olin jotain 13vuotias. Hänkin lähti ns. saappaat jalassa. Mutta itseäni hirvitti silloin (ja nyt yhä) ajatus, että kaatuu pihalla, kukaan ei tule auttamaan ja siihen jäätyy. "Onneksi" isoäidillä oli sydänkohtaus, ja lääkärit sanoivat hänen kuolleen heti. Se helpotti.
Niin ja vielä. Ehkä isäsikin pelkää eniten tuottavansa surua, huolestumista ym. läheisilleen sairastumalla ja joutumalla sairaalaan. Se on tietylle ihmistyypille kovin ominaista.
Anoppini kuoli aikoinaan myös syöpään - nuorena eli alle 60-vuotiaana. Oikeammin hän kuoli lääkärinpelkoon, koska oli vuosia kärsinyt kamalista vastakivuista, joiden vuoksi ei hakeutunut hoitoon. Jos olisi hakeutunut , niin kasvain olisi saatu leikattua eikä se olisi levinnyt. No joka tapauksessa hän joutui lopulta sairaalaan. Olin juuri tavannut hänet, ja nähnyt miten hän piteli vatsaansa, ei pystynyt vastaamaan kysymykseeni, ja oli tuskaisen oloinen. Silloinhan tietysti huolestuin. En ollut ennen nähnyt sellaista kipua kenenkään kasvoilla. Diagnoosi kuitenkin salattiin kaikilta lapsilta. Lastenlapsensa olivat silloin pieniä. Oma nuorin lapseni oli juuri syntynyt. Anoppi ei tullut häntä sairaalaan katsomaan, jolloin ajattelin anopin tilanteen olevan tosi vakava. Lopulta minä ja miehen veljen vaimo aloimme puhua, ettei asiat nyt anopin kohdalla hyvin ole. Ja vasta silloin appi myönsi, ettei olekaan. Eivät vain halunneet huolestuttaa.
Tiedän hyvin, ettei isäni osaa käsitellä tunteitaan. Hän pelkää ties mitä. Omien vanhempien kulemat veti hänet ihan alas.
Alkoholismia, ja kaiken romantisointi kuvaa häntä. Hänen piti olla niissä kuvitelmissa tärkeä.
Hänen äitinsä oli samanlainen. Ja en itse halua sinne... ja haluisin isän pois myös sieltä, että hän ei lähtis paha mieli päällä pois ikinä. Kuitenkin hän on antanut minun tuntea omiani... ei ole ehkä ymmärtänyt, mutta antanut mahkut...
Noh... poika ei kelaa toivottavasti samoja...
Tää muuten soi...
https://youtu.be/Zr-29xcTl9E
Ei liity tuumaukseen, mut nätti biisi. 🙂
No ukki on siellä sitte isääsi vastassa. Kuolema on yhtä normaali tapahtuma kun syntymä. Ja se on koettu ennenkin ja monesti. Itse en usko pelkääväni kuolemaa ehkä olen sen hetken tullessa ihan valmis lähtemään.💎
Tuollainen juttu kun olin tosiaan silmäleikkauksessa, nukutuksessa, sitten aloin heräilemään nukutuksesta, näin että ikkunoiden takana oli jotain hoitajia, heti kun huomasivat että herään nukutuksesta ja aloin liikkumaan, kysyivät mille tuntuu: Masentaa :D
Minäkin olin leikkauksessa. Ilahduin suunnattomasti herätessäni nukutuksesta.
Kokeile kiitollisuutta. Se auttaa masennukseen.
Kyllä se kuolemanhetki on mietityttänyt ja sen ajatteleminen pelottanutkin. Ei se kuolema sinänsä pelota, koska uskon Jeesukseen ja olen elämäni antanut Hänelle ja haluan valita Hänet joka päivä elämän loppuun asti. Ehkä Jumalan läsnäolo on kuolemanhetkellä vahvasti läsnä. Toivon ainakin niin, että tunnen Jeesuksen vahvan läsnäolon ja kirkkauden siinä hetkessä ja on tunne, että "Hän on tullut hakemaan kotiin".
Joskus nuorena, kun tulin uskoon, koin sellaisia kirkkaus pimeässä huoneessa-hetkiä, joita kaipaan. Niiden muistelu tuo aina turvallisen olon. Saisipa kokea sitä joka päivä. :)
Tuo on siis tarjolla kaikille, jotka haluaa. Kuolemanpelkoon ei tarvitse jäädä eikä pelkoon siitä, mitä kuoleman jälkeen on.
Sinä et tiedä, sinä vain uskot. Minä tiedän, ei ole mitään taivasta, helvettiä tai mitään muutakaan. On vain esi-isien uskomusten luoma selitys jollekkin pelottavalle.
Kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei edes tietoisuutta.
Et sinäkään tiedä.
Minä en pelkästään usko, minä myös uskoessani luotan. "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy."
Minä ainakin toivon, uskon ja haluan viettää Jeesuksen kanssa ikuisuuden ja haluan, että siellä tulee olemaan mahdollisemman monta ihmistä. Jeesuksen kanssa on turvallista ja silti mielenkiintoista.
No kyllä tiedän. Minä olen kuollut, sinä et. Lääketiede herätti minut henkiin, ei sinun taikaolentosi.
Aika synkät näkemykset sulla joo.
Jospa siellä ei sinulle ollutkaan mitään. Eikös sitä saa mitä tilaa..💎
No en kyllä haluaisikaan jos pitäisi elää kuten jo uskovainen ja ilman vapaata tahtoa vaikka Jumala kuulemma sitä kovasti antoi ihmisille.
Ai niin, mutta eihän Jumala kertonutkaan mitään lahkolaisista. He eivät siis kuulu Jumalan uskoon.
Vanheneminen on minua pelottanut ja stressannut aina kauhean paljon. Ei niinkään kuolema. Ainoa vain, että siitä olen huolissani, että jos minulla on lemmikkejä kun kuolen niin mitä niille käy. Yleisesti ottaen olen sillä kannalla, että jo koulussa voitaisiin opettaa teini-ikäisestä lähtien kuinka tehdään testamentti tai ainakin, että kertokaa perheelle ja kavereille ääneen mitä toivotte, jos kuolette tai vammaudutte pahasti onnettomuudessa.
Nuorenakin kuollaan ja kuolemasta sekä surusta pitäisi yhetöisöllisesti keskustella kunnolla eikä hyljeksiä asiaa esim. poistamalla "haamupyöriä" kun lapsia pelottaa.
Miksi sen sijaan ei puhuttaisi lasten kanssa ohjatusti asiasta ja mentäisi viemään kukkia pyörälle? Ne on muistomerkki jollekin tärkeälle ihmiselle ja olisi ihan reilua, että surijoita ei jätettäisi yhteiskunnassa yksin ja kuolemaan liittyvät asiat olisivat käytännön ja tunteiden suhteen mukana yhteisössä.
Me ollaan liikaa vieraannuttu kuolemasta, joka on tosi iso osa elämää. Sen ei tarvitse olla niin pelottava tai ahdistava asia, mutta me omilla toimillamme ja asioden välttelyllä pahennetaan sitä pelkoa. Tai tehdään asiasta liian pelottava lapsille, kun pelon sijaan pitäisi opettaa varovaisuutta eikä sitä ahdistumista.
Nuorille olisi mukava saada joku mahdollisuus ja apu missä tehdä testamentti tai edes miettiä valmiiksi mitä kertoo tutuilleen. Ilman, että heti luullaan itsetuhoiseksi tai täytyy mennä itsetuhoisuuteen asti, ennen kuin ns. saa näistä asioista puhua. Minä en olisi osannut varautua kuolemaan aiheena mitenkään ellen olisi lapsena kesät viettänyt maalla eläimien kanssa ja siellä oppinut kuolemasta. Siis isompienkin eläimien ja olentojen kuin kärpäsen, kalan tai hamsterin - vaikka nuo pienet otukset on sopiva alkuharjoitus aiheesta puhumiseen ja sen käsittelyyn.
Itse en ole vieraantunut kuolemasta, vaan se on ollut osa elämää lapsuudesta asti. Jokainen kuolee jossain vaiheessa. Kuolemasta puhutaan ja siihen suhtaudutaan eri tavalla eri suvuissa. Jos on pieni suku, tai ehkei sukulaisia ollenkaan, niin kenenkäs hautajaisissa sitä olisi edes käynyt?
Koulussakin meillä puhuttiin kuolemasta. Uskonnon/elämänkatsomustiedon ja yhteiskuntaopin tunneilla. Mitä siellä koulussa nykyisin opetetaan? Ehkä tämäkin menee paikkakunnan mukaan, koulukohtaisesti.
Testamentinteko nuorena, alle 18-vuotiaana ei oikein edes onnistu. Sen sijaan ohjeet omat kuoleman varalle voi tehdä koska haluaa. Paperille vaan kaikki pääkohdat, ja kirjekuori piirongin laatikkoon. Läheisille voi kertoa sellaisen olevan olemassa.
https://www.youtube.com/watch?v=vVl6Q0-HQyo
Ei meille ainakaan tarhassa, koulussa tai missään näistä jutuista puhuttu ollenkaan. Tavallaan jopa odotin aiheeksi ja sitten tajusinkin olevani jo aika pitkälle aikuinen ennen kuin aloin ääneen ihmettelemään, että minne ne tunnit jäi.. Etenkin kun omilleen muutti niin mietti enemmän käytännössä, että mitä jos sattuu jotain ja kuolen. Ei mitään käytännön havaintoa asiasta ja kuoleman hyväksymisetkin tulleet eläinten kautta. Että sinällään tunteellisesti asia ei järkyttänyt tai pelottanut, mutta oli silti tuo kuolema kaikin puoli yhä liian erillinen asia muusta elämästä.
Se on tietenkin vuosien aikana mennyt pikkuhiljaa enemmän siihen, että kuolema ja suru tapahtuu piilossa ovien takana. Täysin erillään muista ja joskus surua pidetään liian helposti mt-ongelmana, vaikka on vain siitä kiinni, ettei voi enää asiasta keskustella nykypäivänä osana elämää.
Tuollainen kyllä oli kun nukutuksesta leikkauksen jälkeen heräsin: mitä hittoa, missä olen;: näkyy sairaanhoitajia lasien takana ja olen sairaanlan pedissä... sairaanhoitaja joku niistä tulee kyselemään kuulumisia, kun juuri heräsit leikkaiksen nukutuksesta, on tavallista että höperöit...
Niin oikeasti tuollaiset kokemukset eivät ole kovin mukavia vaikka itse voin laittaa merkin :D perään, sarkarsista huumoria omaa itseäni kohtaan...
Minun ikäisillä ja nuoremmilla vaikuttaa olevan aika normaalia, että vähintään yhden henkilön tietää kaveripiiristään tai suvustaan joka on kuollut itsemurhaan. Tai ainakin melkein kuollut. Se on jotekin normaalisoitu oudolla tavalla käsittelemättä kumminkaan itse aihetta läpi.. Miksi tämä on niin normaalia näin nuorilla? Saako sitä kuolemaa surra vai jatkaa vain kuin ei mitään?
Yksi kanssa, että jos yhtään on pelikavereita ja muita ympäri maailmaa niin ihan normi juttu, että osa heistä vain häviää jossain sota-alueella, mellakoissa tai kun on jokin luonnonkatastrofi menossa.
Ne tulee takaisin jos tulee, osa sitten kun vihdoin saaneet taas mahdollisuuden internettiin tai muuhun. On kanssa heitä, jotka ei ikinä tule takaisin eikä aina tiedä mitä kävi.
Puhukaa vaan. Ei tähän mun tilanteeseen ole standardiratkaisua.
https://youtu.be/N72Gbbq3Esg
Niin se on... ollaan tuomittuja kulkemaan.
Kunhan et brakaa isäsi edessä, pöydät on kääntynyt ja on sun vuoro olla vahva. Ota puheeksi suoraan, enää ei ole väistelyn aika-missään asiassa. Brakata voit itseksi tai isäsi poismenon jälkeen, ei hänen edessään.
Muistaakseni Terhokodin sivulla on aika hyvää infoa.
Ps.Hautasin vuoden sisään molemmat vanhemmat, molemmat 67/68-vuotiaita. Vahvuutta vaadittiin.
Sopipahan seuraavava biisi spotifyssä...
https://youtu.be/FecytKjSa_8
Upea kipale...
Osanottoni sinulle.
Osaan tästä vain kuoro version kun tuli opeteltua, alkuperäinen kuulostaa tosi vieraalta. Kesti hetken yhdistää, että oli sama kappale. Hitaat aivot.
Entäs tämä?
https://youtu.be/oAyaeArk5bQ
Kiva..🙂
Ei haittaa. 🙂
https://youtu.be/AR9rdRNuBIM
Tää on kova..
Tuo joka kehui musaa oli eri joka kehoitti olemaan vahva ja olemaan brakaamatta. Mä en avaa linkkejä. Ja kiitos osanotosta tuntemattomalle:)
Oih...oi 😥 kauhea juttu. En olisi itse tuollaista kestänyt. Miten voit olla ikinä noin vahva. *halaa*
Kaikillehan se lähtö aikanaan tulee ja on melko tasa-arvoinen homma, niin köyhile kuin rikkaille tulee lähtö. Ei kai siinä kuin jaksamista sulle tilanteeseen, että jaksat tukea isääs lähdön hetkeen asti ja äitiäs kanssa myös sitten jälkeenpäin. Luulen että lähtevän mieli parhaiten rauhoittuu sillä kun saat vakuutettua että saat hommat hoidettua jatkossa hänen puolesta, ja että äidistä pidät huolta kanssa kuten siskosta, että pärjäävät. Salakuljeta konupullo sinne lekuriin, jotain semmoista pientä hyvää niin varmaan mukavasti lämmittää mieltä jos saa vielä parit näkäräiset ottaa ennen lähtöä.
-harmiseikirj-
Kuolema on ulkoistettu elämästä, kuolevat ovat yleensä sairaaloissa. Läheisen kuolema, tekee nöyräksi. Sekä sureva, että vakavasti sairas tarvitsevat myötätuntoa, kohtaamista.Syöpä on ikääntyvän väestön keskuudessa todella yleistä. Syöpähoidot kehittyvät jokainen päivä eteenpäin. Erilaisia syöpiä voi kuulemme olla samalla ihmisellä, useita. Korona ja liikenneonnettomuudet niittävät oman osansa. Koskaan ei tiedä pysäyttävän päivän kohtaamista. On outoa tunnetta sekä siellä, että täällä. Onko olosi parempi, voimistunut.
Ja mä vaan jatkan..
https://youtu.be/LigZlvRwRP4
Mäkin oon vaan hahmo millä kaiiiikki on hyvin..
Ikeuinrn vappu...
Linkität niin paljon musiikkia, että heitän vastapalloon linkkiä, jos kelpaa..
https://youtu.be/icCIkh-FL8A
Kauan aikaa on tuntunut siltä että en pelkää. Sen verran on tähän ikään jo lähtenyt läheltä porukkaa, että monille se on näyttänyt olevan jopa helpotus/odotettu matkan pää. Yksi tapaus on ollut jopa itseaiheutettu kuolema.
Sitten sen näkee kun tosipaikka omalle kohdalle tulee, että pelottaako ja paljonko?
Isäsi tapaukseen en osaa mutta sanoa kuin voimia koko porukalle. Jos ei ole sanoja, niin läsnäoloa voi aina tarjota.
Kuka muistuttas mua?
https://youtu.be/jvVqvrN2dvU
Aika hyvä...
En tiedä onkohan liian angsti:
https://youtu.be/NJ3aiM8K6D0
Minua voi muistuttsas tuo hahmo mutta tissi-dissestä en tiedä: https://www.youtube.com/watch?v=_R8IGdJovb8
Nätti...
https://youtu.be/Lt0MpEe_ncQ
Voi kun jaksaisin kuunnella...
Disse. Jaksamista sun perheeseen. Pysäytti tämä sun uutinen. Miksi kaikki tulee aina marraskuussa.
-Pönttis
No tääkin oli jo tiedossa, että jokin sitä vaivaa, mutta vetkutteli tänne asti...😟
Kunhan nyt sais sen yleiskunnon kohilleen, niin vois jopa päästä tuosta tolpilleen.
Jospa se tästä vielä...
Niin muistelin kun kerroit jo aikoja sitten isästäsi. Sinä otit sitten ohjat ja veit? Oot tehny jo kaiken oikein. Siinä on tarpeeksi sanoja kun toimit.
Koskaan ei toivosta luovuta.
-p
Niin ja piti vielä lisätä, että se on karjalaisissa juurissa ilo, valo, toivo ja usko mikä aina kukkii yli ihan kaiken! Sinä tiijät sen. Niin vaikeaa päivää ei tule etteikö kukkanen pomppais hankien läpi, joskus nopeastikin, mutta vaikeessakin paikassa, puskemalla. 🌼
Joo. No jotenkin noi vanhukset alkaa enempi ja enempi tarviimaan kaitsemista vuorostaan. Kunhan sais nämä lapset ensin potkittua pärjäämään maailmalla, niin olis aikaakin hoitaa vanhusten asioita. Meinaa oma rajallisuus olla vaan hidasteena... kaikkeen ei kerkeä.
Mutta nyt ukkokin soitteli jo pirteämpänä...pääsee vissiin huomenna jo kotiin sairaalasta. 😊
Jee, isäukot rulez! 😀✊🌼
Ja sä lenkille, sitte jaksaa! Setät, tätit, isät, lapset, exät, tulevat, joulupukit, sitikat, inkut, pandemiat, sakot, lumet, rempat, uunit, verottajan -kaiken!!!
😃
Mä löisin sulle nyt sisuaskin käteen ja sanosin: siitä poika! 🌼
Pönttistuulihömppis tukka silmillä 👩🏼🦰
😃
No kävin maalla tyhjentää vedet varaajasta ja hanoista. Laitoin veskiin 40 litran vesiastian, mistä voi hurauttaa pönttöön huuhteluvettä, sieltä patterin päälle, niin ei hajoa pönttö ja jäädy se vesipönttökään. Muuten napsin patterit ja lattialämmitykset pois. Säästää porukat pitkän pennin. 😊
Ei mulla tässä olekaan mitään hätää... ihan hyvin mulla luistaa. Kaikki on just mallillaan. 😊👌
Kaikki ajallaan. 😬👌
En pelkää, minulle se on lohdun tuoja sitten aikanaan.. kun aika on.
Olen elänyt kuten olen halunnut elää, kaikki valintani elämässä olen itse tehnyt, ja niin hyvässä kuin pahassa ...
Mutta olen toiminut sydämmeni mukaisesti ja minulle ei tuota vaikeuksia jättää tämä elämä taakseni.
Olen sinut itseni ja kuolevaisuuteni kanssa.
En ole läheisiäni juurikaan joutunut saattelemaan matkalle ajasta ikuisuuteen, joten sanoisin Disselle vain sen että ole oma itsesi isukkisi kohdalla. Ja muista kertoa että rakastat. Kun kerran ei ole tietoa koska on viimoinen kerta..
Jokainen kuitenkin kohtaa loppunsa itse. Sitä pelkoa voi yrittää lieventää, mutta se ei muuta sitä, että se on jokaisen itse tehtävä se sopu itsensä kanssa. Kylmä fakta..
Mutta voimia sulle matkallesi...
Joo. Pitää pirteänä mennä tapaamaan...
Kyllähän se jos saa elämästä vielä kiinni, pystyis tuosta nousemaankin. Mutta aika näyttää...
En pelkää kuolemaa, mutta en sitä myöskään toivo. Elämänhalu kuitenkin on ehdottomasti voitolla.
Ensimmäisen kerran olin lähellä kuolemaa kun 2-vuotiaana olin pudonnut pihassa olleeseen vesiastiaan. Kukaan ei ymmärtänyt miten sinne olin päässyt, sillä laidat ei olleet ihan matalat. Tosin olin lapsena kova kiipeämään ja menin niin korkealle kun pääsin jos aikuisten silmä vältti.
No katoamiseni pihasta huomattiin, ja minua etsittiin ja naapureittenkin voimin, kunnes 4-vuotta vanhempi siskoni kurkkasi sinne astiaan, ja päälläni olleen ruudullisen mekon helman alle oli jäänyt ilmaa ja se kellui pinnalla. Sisko tajusi että siellä olen ja huusi aikuiset apuun.
Olin tajuton enkä hengittänyt. Naapurin mies osasi elvyttää ja sai minut hengittämään, ambulanssilla sairaalaan. Siitä selvisin ilman mitään seurauksia enkä edes alkanut pelätä vettä, päin vastoin.
Toinen kerta nuorena aikuisena kun eräs miesystävä yritti kuristaa minut. Minä nuori naivi ja typerä, kyllä, ei tarvitse tulla sanomaan mitään. Tämä mies oli 9 vuotta minua vanhempi, myöhemmin selvisi että vankila- ja huumetaustaa rankasti.
Siitä tilanteesta minut pelasti taas naapuri ja vei kotiinsa odottamaan poliisia. Kasvot mustelmilla ja 6 cm:n kuristusjäljet kaulan molemmin puolin kirjattiin sitten sairaalassa. Sen muistan että jossain vaiheessa tajusin että nyt kuolen. Silloin ilmeisesti olin jostain saanut voimaa ja oli saanut purtua miestä käteen, oikein syvän vertavuotavan haavan.
Myöhemmin kuulin että tyyppi istui linnassa, oli ollut vanhoja pohjia ja nyt tuli syyte tapon yrityksestä.
En kaipaa enkä tarvitse mitään jännämiesmölinää joten typerykset voivat säästää energiansa muualle. Kun ette ole askeltakaan kulkeneet toisen kengissä olette jäävejä arvostelemaan yhtään ketään. Koskee myös muissa asioissa. Tuomitseminen on niin helppoa, ja oman kilven kiillotus. Se todistaa vain asianomaisen oman typeryyden.
No, kuolemaa olen sitten nähnyt paljonkin, sillä olen ammatiltani sairaanhoitaja. Ehdottomasti valtaosa sairaalakuolemista on ollut rauhallisia hiipumisia elämästä. Kuolevan vierellä oleminen herättää aina syvän kunnioituksen elämää ja kuolemaa kohtaan. Itse olen menettänyt kaksi sisarta, toinen tämä joka minut löysi silloin sieltä vasiastiasta. Jäljen se jättää ja jokin muuttuu iäksi. Suru lievenee ja muuttuu hiljaiseksi kaipaukseksi.
No onpas sulla ollut sit elämässä kaikkea. Ja hyvät naapurit. Kiitti kommentista. 🙂
Disse: jatkamista loppuelämääsi!
Thänks...
Pelkäänkö? Tottakai pelkään. Kuuluu elämään pelätä kuolemaa.
No itsestä pelko estää elämistä. Mutta sellainen kuolemanpelko voi olla suojana, ettei mene tekeään karhun kanssa tuttavuutta metsässä tai kiipeä suurjännetepylvääseen.
Ei estä ainakaan omalla kohdallani. Elän ihan täysipainoista ja sisältörikasta elämää. Pelko ei hallitse minua.
No juuri tuo, että pelko ei hallitse elämää.
Mitä jos hallitsee? Onko silloin huonompi ihminen kuin sinä?
No ei. Mutta sellainen ihminrn on läheisille tosi rasittava. Sen oon huomannut...
On se ikävää kun kuolevat ihmiset peloillaan rasittavat tuollaista aktiivista voimamiestä .
No olenko pyytänyt ikinä?
Mutta sitä vaan tulee... ja valitanko siitäkään?
Vituttaa tuollainen jonninjoutava sivustahuutelu. Ota vastuu elämästäs, eläkä tuu mulle kinisemään, mato!
Aika paljon tunnut valittavan...aina on ihmisiä jotka eivät ota tunteistaan vastuuta ja sinä joudut kärsimään....aina on käsittelemättömiä pelkoja hirveä määrä ja sinä joudut ne pelkäämään muiden puolesta.
No sinä et osaa vaan lukea, siinä se.
Isäni ei osaa vastata tunteistaan, mutta en voi sille mitään. Tyttöni ei osaa vastata tunteisiinsa tai exä. En voi valita enää niitäkään.
Mutta ne on fakta.
Tuntuuko sinusta paremmalta jos pyöristelen faktoja?
Pitäisikö minun iloita näistä asioista, mitkä ei ole minun käsissä, mutta minun elämää?
Mitä v.ttua haet? Sano suoraan, eläkä karkaa massaan...
Kirjoitit että "pelko estää elämää". No varmasti estääkin. Mutta silti sitä pelkoa on ja sinä et voi sille mitään vaikka kuinka punnertaisit. Mistä sinulle tulee voima ja valtuutus kieltää kuolemanpelko?
Mahdollisuus. Siinäpä se.
Se tulee kun näet toivottomuuden läpi.
Tarttee vaan elää se lohduttomuus läpi. Enkä mä tiedä toimiiko muilla? 🤷♂️
En oikein ymmärrä mitä kirjoittelet mutta aina ei ole tietoa elääkö sen lohduttomuuden läpi. Jos olet nuori ja voimiesi tunnossa niin toki voit huudella ja uhitella nyrkki taivasta kohden mutta se on vain väliaikaista. Vähän nöyryyttä noihin juttuihin niin samalla tulisi myös sivistyneisyyttä...
Nuori? Milloin en oo nuori? 200 v?
Isäni on mikä on, eikämuutu mikskään enää. Tiedostan, mutten hyväksy sen mulkkumaista tapaa syyllistää kaikkia muita vierellä siitä, etä ei ota vastuuta itsestään ja tunteistaan.
Ja sama koskee ketä vaan.
Ihan sama mihin tämä ajatussinussa iskee, että pitää asettua poikkiteloin ilman perusteluja.
Kumpi täällä oikein kirjoittelee, isäsi vai sinä?
Miks isä? Minulle selkeää että minä..
Sieltä se kaikki tuntuu olevan lähtöisin. Miksi sinä kannat vastuuta myös muiden kuolemanpelosta?
Kannan? En kanna. Mutta se vaikuttaa minuun väkisin. Vai jätänkö isäni vaan siksi, että ei osaa ottaa vastuuta?
Mitähän luulet sairaassa päässäs.
Ymmärtäminen ja hyväksyminen eri juttuja...
Ehkä sinä torjut heikot ja syytät mua siitä? Ei oo mun murhe...
Eli siis ymmärrät mutta et hyväksy muiden kuolemanpelkoa?
Ymmärrän ja hyväksyn muun kuin muitten syyksi asetetun kuolemanpelon.
Mitä tuo oikein tarkoittaa?
Isä ei mulle kiukkua elämäänsä. Mutta muille läheisille kyllä. Omalle vaimolleen, tyttärelleen... tekee niiden elämän vaikeaksi, paitsi nytkun taistelee elämästään.
Pitäisikö minun vaan painaa villaisella tämä käytös?
Jos jäätä oppii, tartteeko muistuttaa enää?
Mutta jos sama meno jatkuu?
Hyväksynkö vielä? Luotanko että muutkin painaa villaisella?
Wtf.?
Mä lähen unille...kiemurrelkaa mun puolesta...mä nukun.
Jäätä= jäärä..
Lue seraava kommentti..
Kyllä toisten ihmisten käytöksen voi myös painaa villaisella koska kyse on kuitenkin toisen ihmisen elämästä. Sinun elämäsi on erikseen. Tätä juuri tarkoitin kun kysyin kumpi kirjoittaa, isäsi vai sinä. En ole vieläkään ihan varma kumpi täällä nyt ohjeistaa muita tyhmempiä elämään paremmin.
--- iloillaan hän kiipeää korkealle, kuin lentäjän poika suurjännitepylvääseen, korkealle, silloin hän saa supervoima kun suurjännite sätkäyttää...
Minulle voi joskus sattua onnettomuuksia, montakin kertaa olen ollut jossain keskussairaalassa hoidettavana, nyt en ole olllut pitkiin aikoihin, mutta niin harrasteista joskus.. .ambulanssi vie sairaalaan, ja sitten niin: jotenkin kai hoitajatyttöjen mielestä on hauskaa hoitaa minua, sellaisen käsityksen sain.
Hirveitä ja no niin mitä nyt neuvottelutaitoja... mitä sain joo kkk-porukoilta.
Muistelisin että menetit neitsyytesi sinä Disse viime viikolla, todistajia on...
Ystävälisin Paradoksaalisin Terveisin... Philips Von (The Negotiator=) Braun vs. Lady Shave.
En osaa varsinaisesti pelätä kuolemaa. Onhan elämässä toki ollut läheltä piti tilanteita, joissa jälkikäteen on vähän heikottanut. En mä juuri uhraa ajatuksia kuolemalle. Ne ajatukset, joita aiheesta on ollut, liittyvät poikaani. Lähinnä siihen miten turvata lapsen elämä ja tulevaisuus, jos itselle kävisi jotakin.
Tässä kohdin kun elämätöntä elämää on edessäpäin vähemmän kuin elettyä elämää takana, on pieni pelko kaiken loppumisesta läsnä. Mutta sen(kin) kanssa voi elää 🙂
-palstahessu
Itse taidan pelätä isäni kuolemaa. Äiti kuoli jo. Mutta omalta osalta en taida pelätä, sillä uskon Jumalaan ja siihen, että ikuinen elämä on mahdollista kuoleman jälkeen.
Olin kolmevuotias, kun pikkuveli kuoli. Käännyin Jumalan puoleen ja kysyin mikä oli kuolema. Ilmeisesti lapsen mielikuvitus-Jumala vastasi ja kertoi, että kuolema on osa elämää. Olen jo kohdannut pikkuveljen ja äitin kuoleman, miksi en taida pelätä kuolemaa omalta osalta vaan pitäväni sitä luonnollisena osana elämää. Elämän tarkoituksena on antaa kuolemilla tilaa uusille elämille.
Mikä siinä isän poislähtemisessä sua pelottaa? Ootko miettinyt?
Mikä pelottaa? Se, että menettää rakkaan isän. Ei ole enää paikkaa mennä kotikaupunkiin isää katsomaan. Lisäksi taloudellisesti isä on auttanut minua, kun minulla isompia maksuja. Henkinen ja taloudellinen tuki poistuu. Enää en saa isän kaupungissani kyytiä kirkkoon isältä vaan minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa mennä sinne. Tyhjyys ja isän häviämisen tuoma aukko elämässä pelottaa.
Isä ja minä itse en ole ikuinen, mutta jotenkin elämän tukipylvään häviäiminen elämästä pelottaa. Äidin merkityksen vasta ymmärsi, kun hän kuoli. Ei haluta menettää myös isää, vaikka kohta se on vuosien sisällä edessä.
No siihen kannattaa valmistautua juuri henkisesti ja taloudellisesti, että tuo menetys tulee tapahtumaan vääjäämättä.
Jotenkin itse oman ukin kuoleman aikaan huomasin, että ihan kanslasti ei kannata nojata toisiin ihmisiin elämässä, koska jos heidät menettää, voi omasta elämästä tulla vaikeaa..
Mummoni ja isäni elämä muuttui radikaalisti, kun ukkini kuoli...
Kiitos neuvoista. Niin minä alan valmistumaan tästä illasta lähtien, että en saa enää isältä taloudellista tukea. Pitää säästää ensivuoden aikana vararahasto ja nyt kiristämään vyötä. Toisaalta elän nyt hetkiä isänpäivän jälkeen, että menen kirkkoon "Lappeenrannassa", jossa isä hakee minut kirkosta ja vie sinne. Pitkään se ei enää jatku. Lisäksi olen jo valmistunut viimeisiin keskusteluihin isäni kanssa. Voi tämä tilanne jatkua vielä jonkun vuoden, mutta ei enää pitkään?
Nykyiset silmälasit ja kahdet viimeiset lenkkarini isä on maksanut. Nyt minun tulee pärjätä omilla rahoilla ja kerätä murusia isältä saamista sinne vararahostoon tulevaa varten.
Luovun lähikahvilasta Joensuussa käymisestä ja Cmore televisiokanavista ElisaViihteessä. Yritän nauttia isän seurasta kahvilassa ja hänen kotona isän asuinkaupungissa. Oikeastaan jo vuosia olen ollut omayksikkö nykyisessä kotikaupungissani Joensuussa. Olen tainut kasvaa jo siihen, että joudun luopumaan isästä.
No tuo on kyllä hyvä, että olet paljon tekemisissä isäsi kanssa. 😊👌
Mutta tosiaan riippumattomuus on viisautta tulevaisuutta miettien. Ja voithan sinä tosiaan lahjoitukset pistää jemmaan, onhan hyvä ollakin sellainen ”puskurirahasto”.
Joo kahdesti kuussa käyn isää katsomassa. Huomenna lähden taas isän luo, kun tuo isänpäiväkin. Pitää hommata sellainen puskurirahasto.
Kiitos aiheen aloittamisesta.
No näitä puskee kun jotain tulee mieleen.
Oon miettinyt sitä. Ehkä ennen. En kai enää. Sen muutti tuntien tajuttomuuden kokemus. Kun kehon on paha olla, sitä nukahtaa, vaipuu tajuttomuuteen. Niin kuin uneen. Ja unen kautta tajunnan hämärtyessä, tulee viimeinen lähtö. Sillon kaikki on vaan pehmeää ja liukuu. Sitten on poissa. Ei, ei se enää pelota.
En pelkää kuolemaa. Elämän rajallisuus on ollut aina tässä. Ihan pienestä lapsesta saakka niitä hautajaisia on ollut. Sukulaisia, perhettä, tuttavia, kavereita, ystäviä..
Mutta. Jonkinlainen kuolinsiivous pitäisi tehdä. Se on ainoa mikä huolestuttaa, että perijöille jää liikaa töitä. Arvokkaat tavarat ja paperit eri kasoihin ja romut toiseen. Siis sellainen keskeneräisyys kalvaa, jos alan miettimään.
Ihmiset suhtautuvat kuolemaan niin eri tavoin. Luopuminen riipii sisintä. Toisten huoli itsestä on pahinta. Kyllä he pärjäävät, mutta surua en silti haluaisi tuottaa.
Meidän suvussa hautajaiset ovat aina olleet mukavia. Kappelissa ja haudalla itketään, mutta muistotilaisuudessa jo nauretaan. Ihania ihmisiä.. 🤗
Mulla ei ole mitään ohjeita. Jokainen toimii surussaan omilla tavoillaan, itsenään, niillä eväillä mitä on. ☹️
Voimia kaikkeen kantamiseen!
xLiner
No iskä soitteli jo paremmassa kunnossa. Sikäli hyvä, ettei enää kiukkua, niinkuin ennen tätä kaikkea episodia.
Mutta välillä tuntuu, että on sikuinen lapsi, ei osaa händlätä elämäänsä yhtään. 🙄
Mutta vaikeaa sitä on tuonikäistäkään enää missään neuvoa... tai johan mä kesällä sitä houkuttelin lääkäriin... mutta se naivisti uskotteli, että ei ole mitään, vaikka selkeästi kunto huononi..
No tää on tällästä...🤷♂️
Vähän tulee tuosta oma isä mieleen. Miesten mies, mutta sisältä niin herkkä. Tunteet hyökyi, mutta eihän niitä saanut näyttää. Kun sitä koko maailman tuskaa koitti kannatella, kehitti itselleen selviytymiskeinoja, jotka nyt suojas häntä, mutta ei niinkään toisia..
xLiner
Joo, just joku kysyi tässä, että onks tuollainen huonompi ihminen kuin mä, vastasin, että ei, mutta läheisille helkatin rankka tyyppi.
Vanhempiaan ei voi valita, mutta en tuollaista ihmistä jossain suhteessa pitkään kahtelis...🙄
"Meidän suvussa hautajaiset ovat aina olleet mukavia. Kappelissa ja haudalla itketään, mutta muistotilaisuudessa jo nauretaan. Ihania ihmisiä.. 🤗"
Samoilla fiiliksillä 🤗. Aina todetaan lopuksi "Olipa kivat hautajaiset".
Mun äitini katseli. Ymmärsi, fiksu ihminen kun oli. Tiesi mitä toisen päässä liikkui. Meillä on aina haisteltu ilmaa, eleillä voi kertoa enemmän kuin sanoilla. Ja introvertteja koko porukka 🤗
Minä ymmärsin isää vasta paljon myöhemmin. Mutta olen helpottunut kun ymmärsin. Muuten olisi voinut jäädä vain ikäviä muistoja, ja aivan suotta.
xLiner
No joo. Kyllähän munkin mutsi ymmärtää ja kyllä tässä välillä on ollut niin kyllästynytkin... ne hetket menee sit hammasta purren läpi.
Itsekin ymmärrän kyllä isää, mutten hyväksy kaikkia sen tempauksia.
Teillä voi olla sen suhteen pelättävää. Ja tämä ei ole uhkaus vaan toteamus.
Ketjussa oli todella hienoja kommentteja, arvostan.
Ajattele D elämääsi, missä isäsi on sua tukenut, neuvonut. Opettanut tekemään eri asioita, antanut mahdollisuuden tehdä mieluistakin.
Teillä on ollut hyviäkin hetkiä. Joskus olette ehkä kinanneet, mutta selvinneet siitä.
Muistele näitä, puhu isällesi. Naurakaa yhdessä joillekkin kommelluksille. Itkekää toisille. Ja jos joku asia on vielä vanhana piikkinä lihassa, sen voi ottaa esille. Puhuminen avaa valtavasti, mutta vie myös voimia.
Tunteet tulevat hitaasti pintaan. Mutta ne auttavat ymmärtämään sitä elämän arvokkuutta ja arvoa, jonka on saavuttanut. On helpompi lähteä kun tietää onnistuneensa. Ja kukaanhan meistä ei ole täydellisiä.
Välttämättä isäsi aika ei ole vielä tullut. Mutta jos se tulee, se tulenee arvokkaasti. Joko kotona hiipuessaan, tai sairaalassa hyvin hoidettuna. Tuskaa ei tarvitse pelätä, koska siihen on lääkitystä, unohdusta.
-iso halaus bro-
Thänks E. 😊
Olen+itsekin+pelännyt+kuolemaa.+Vaiherikkaan+elämäni+aikana+se+on+liponut+huuliaan+useitakin+kertoja.
Siis nyt meni jo vähän yli tuo alku. Otetaanpa rauhallisesti.
Sä kyllä osaat yllättää, aina. Huh mitä tarinaa...😳
Mutta muuhun ei lisäämistä..😊
Ehkä olisi pitänyt jättää kertomatta. Kerroinpa silti.
Elämänhalu on se ydinjuttu, siksi.
Mähän olen sanonut sulle joskus, että jos turistaisiin rintsin pihalla kesäyönä, ei tulisi jutuille loppua. :-D
Ehkä, koska nyt meni viimeinen usko kommentteihin.
Ei varmaan tulis loppua. 😀
Enpä pelkää. Viime viikolla kävin tähystyksessä ja sitä ennen kävin kaikki paperit läpi ja totesin että taloudellisesti lapset pärjää ja samoin heidän äitinsä. Henkisesti minuun ovat tottuneet tukeutumaan mutta varmasti pärjäävät ilmankin.
Itse nyt olen jo elämältä saanut sen minkä kohtudella voi pyytää joten nyt vain lasketellaan loppuun ilman sen suurempia odotuksia.
Äitini olen aikanaan jo hautaan kantanut ja oikeastaan siinä vuoteella en oikein muista mistä edes puhuttiin mutta ei kai se ole tärkeää vaan se että on läsnä ja tukena.
Mikä sulla on?
Kohonneet f-calpro ja F-hHb arvot yhdistettynä siihen että olen työskennyt prosessissa jossa käytetiin asa-rekisteriin kuuluvia kemikaaleja antoivat epäilyksen että suolistossa voisi olla muutakin kuin sisäistä kauneutta.
Tähystyksessä ei mitään kuitenkaan löytynyt ja kunhan lausunto sairaalasta saapuu niin täytyy miettiä työterveyslääkärin kanssa miten jatketaan.
Suolistotulehdus.
Crohnin tauti tai colitis ulcerosa.
Ensi viikolla ollaan viisaampia.
En oikeastaan pelkää kuolemaa kun sen jälkeen ei tiedä mitään siitä elämästän tai ylipäätään mistään, ei edes muista tai tiedä mihin on kuollut, eli sen jälkeen kaikki on yhdentekevää
Mutta juuri sen takia kuolema tuntuu niin turhalta kun on tenyt niin paljon ja sitten se kaikki katoaa
Ei kai kuolema ole turhaa, vaan se mitä täällä tehdään? Ja se voi olla monelle vaikeaa hiffata...
Pitäisi olla järkeä...
Kuolema on niin turhaa kun sen jälkeen ei edes tiedä mitä on eläissään tehnyt, kaikki katoaa
Niinhän se aina käy.
Romantisoitko, että tuot maailmaan uniikin totuuden ja kaikki kiittää?
Mutta jotkin ovat onnellisia, että ovat kodanneet juuri sut. Eikö se ole mitään? 🤔
Miksi jauhat koko ajan tuota? Onko jotain halua tulla huomatuksi? Sori nyt vaan, mutta tuli mieleen päiväni murmelina.
Vastaan aloitukseeni kommentoijille. Normisettiä mulle..
Sinähän tällä palstalla itseäsi romantisoit.
Minä katsoin veljeä: hitot: minne menee uimaan ja kauhomaan sitten vielä ja 2 kierrostakin todella syvillä alueilla, mies vain haukoo menemään :D
Jossain iltalehden jutussa oli settä naista ärsyttää kun mies ei leikkaa varpaankysiä ja silloin repeytyy kaikki lakanatkin sängystä heh.
No, onhan tässä kuitenkin 150 naista nussinut, suurin osa toki huoria, koska tykkään niitä harrasta, ja miksi en harrastaisi kun rahaa on.
Jälleen kerran jouduin verokalenteriin kun oli taas viime vuonna noita tuloja yli 100 000 ja tykkään käyttää niitä satunnaisiin naisiin.
En, en varsinaisesti, kai, luulen. Hemmetin hyvä kysymys taas!
Se on vaan niin poikkeuksellinen asia ihmisen elämässä, ettei sitä sinällään pelkää. Tässä iässä vielä teoriassa kaukana, silti koko ajan kulkee tossa vierellä. Nekin kerrat, kun on läheltä mennyt, niin sillä hetkellä on pelästynyt, tovin sen jälkeenkin on käsiä kylmännyt kun on tajunnut, miten lähellä oltiin, mutta sitten elämä jatkuu, pelko unohtuu. Kai se on ihmisen luonnossa?
Iän myötä se on asia, joka nousee useammin mieleen, vaikkei sinällään pelotakaan, mutta jotain kyllä, ehkä jollain tavalla huolestuttaa tai jotain, annettu aika hupenee. Tietty kun läheisiä menee edeltä, niin sekin vanhetessa muistuttaa väistämättömästä, joutuu miettimään omaa aikaansa.
Ehkä se sitten alkaa kunnolla kummittelemaan, kun se on tavalla tai toisella lähellä ja on silti aikaa odottaa sitä, ettei tule nopeasti eteen. Luulen, että siinä kohden alkaa kyllä pelottamaan.
Muistan kun saattohoidin tätiä vuoden päivät. Kuolemasta puhuttiin ja se oli pelottava, mutta puolen vuoden päästä se oli enää kurja juttu, täti oli hyväksynyt sen ja pelko oli ohi, oli vain odotus.
En. Näkisin suhtautumisen riippuvan siitä, minkälaisia...tilanteita on elämässä tullut vastaan mutta itse otan tuon aika toteavasti. - cu-